XI.
Koirat olisivat varmaankin repineet hänet kuoliaaksi, jollei Biettar
Oula olisi kiirehtinyt kepittämään ja torumaan niitä.
"Kah — Jussako?! Sinustahan on tullut iso mies!"
"Piti sinuakin vielä tavata!" huudahti Aslak tervehtien häntä, iloissaan hänen tulostaan. "Olet ehkä jo ulosoppinut?"
Jussa sanoi siihen vielä pitkän ajan kuluvan.
"Niin, — mutta sittenpä sinä tiedätkin kaikki maailman asiat."
"No, kyllähän sitä sitten jotain tietääkin", tuumi Jussa.
Biettar Oula kertoi, että heidän oli täytynyt asettua tänne joksikin aikaa, kun vaatimet olivat alkaneet poikia aikaisemmin kuin odotettiinkaan. He olivat valvoneet kaksi vuorokautta perätysten. Muutamat vaatimet eivät nimittäin käsitä, että ihme on tapahtunut, sillä ne katsovat vihaisin silmin pientä luotua lumella ja potkisivat sen kuoliaaksi, jollei niitä samalla pakoitettaisi haistamaan pienokaistaan ja saataisi siten huomaamaan, mitä nuo pienet elukat ovat, sekä äidin rakkautta niissä syttymään. Haisteltuaan pientä lämmintä eläintä, huoahtavat ne rakkautta osoittavasti. Sitten nuolevat ne vasoja, näiden imiessä emiensä utareista rasvaista maitoa. Syötyään kykenevät pienet jo ailakoitsemaan ja seuraamaan emäänsä.
Biettar Oula meni Jussan kanssa telttaan. Elle toi vieraalle syötäväksi parasta mitä heillä oli, kuten poronkieltä ja ydintä.
Biettar Oula alkoi kysellä Suomen lakiasioista. Hän oli jo useita vuosia ollut jäsenenä kunnallishallituksessa. Hänellä oli tarkat tiedot kunnan asioista, ja puhuessaan näistä muutti hän puhetapaansa.
"Olemmepa me — kunnallishallituksen jäsenet — ajatelleet kehoittaa paria rikasta porolappalaista lännestä muuttamaan pitäjääseemme. Silloin saisimme kuntamme tulo- ja menoarvion paremmin lyömään tasan." Hän oli hetken ääneti, korostaakseen tätä sanantapaa. "Ei ole pitäjässämme enää paljonkaan rikkaita lappalaisia; ne ovat joko kuolleet tai köyhtyneet."
Hän ei ollut viime vuosina ollenkaan harjoittanut poronvarkautta. Mutta kunniallisen kansalaisen maine ja arvo oli hänelle vieläkin niin veres, että hänen oli toisinaan vaikea uskoa asemaansa todelliseksi. Hän oli ylpeä mielenmuutoksestaan kuin nuori vaimo, joka ensi kertaa on siunatussa tilassa.
Ja hänen kääntymyksensä oli tapahtunut seuraavasti:
Kun Nikko Nille onnistumattomalla kihlausmatkallaan kirkolle oli kertonut karanneen poronsa löytyneen elävänä ja vahingoittumattomana Biettar Oulan laumasta, herätti niin kummallinen väite ensin niin suurta ihmettelyä, ett'eivät varsinkaan koilliskulmalla asuvat sitä uskoneet. Mutta kun Nikko Nille moneen kertaan vakuutti asian niin olevan ja kertoi, että Biettar Oula itse ilmoitti hänelle porosta, uskottiin Biettar Oulasta todellakin tulleen täysin rehellinen mies.
Kun Biettar Oula myöhemmin talvella kirkolla käydessään huomasi ihmisten pitävän häntä tapansa muuttaneena ja hurskaana, tunsi hän itsensä kuin toiseksi ihmiseksi. Hän nauroi partaansa — alussa. Mutta hänen mieltänsä kutkutti nähdä itsensä siinä valossa. Oli todellakin ylentävää kulkea kunniallisen miehen kirjoissa. Ja ajatteles, jos hän nyt tosiaankin olisi ollut kunnon mies! — Turhamaisuus valtasi hänet siinä määrin, että hän toden perään päätti toimittaa sisällisen puhdistuksen.
Ja niin alkoi hänen edistymisensä. Hänen jo ennestään hiottu puhetapansa kävi yhä varmemmaksi, ja Biettar Oula joutui kunnanhallitukseen. Ja hänestä riitti puhetta ihan loppumattomiin.
Saarnamiehet väittelivät keskenään, kelle kunnia Biettar Oulan kääntymisestä kuului, kun taasen toiset pitivät sitä yksinomaan Ellen ansiona…
"Mutta miten jaksaa vanha ystäväni Nikko Nille?" tiedusti Jussa.
"No", hymähti Biettar Oula, "hänellä oli taipumuksia joutua onnettomuuteen, tiedäthän. Hänen akkansa kuoli vasta pari vuotta sitten, ja silloin oli hän jo hävittänyt kaikkensa. Hän varasti poroja kuin susi ja joutui kuritushuoneeseen. Nykyään elää kituuttaa hän kalastajana meren rannalla. Sehän on kaikkien köyhtyneitten tunturilappalaisten viimeinen keino. Niin, se oli odotettavissakin. Mieshän oli aina pahassa pinteessä ja kovaonninen. Annamme hänelle tuolloin tällöin tappoporon. Sääliksi näet käy miestä, joka on nähnyt parempia päiviä."
"Hän ei siis lopultakaan joutunut Aira Maritin kanssa naimisiin?"
"Ei. Tyttö meni toiselle ja saa pieniä joka vuosi — kuten parhaimmat vaatimet."
Sille täytyi Ellen hymyillä, istuessaan kolmas lapsi leveässä helmassaan, imettäen sitä suunnattoman täyteläisestä rinnastaan. Hän hymyili punehtuvan veitikkamaisesti: viittaus oli imarteleva hänen käsitykselleen naisen elämänkutsumuksesta.
"Tuleepa sieltä Lassekin", tuumi Biettar Oula Lassen kumaraisena työntyessä ovelle ja heittäytyessä taljalle loikomaan. "Hänestä on tullut kunnon mies. Hän on oivallisesti hoitanut porojaan, ja hyvin hän nyt tuleekin toimeen."
Ikävän vaikutuksen teki Jussaan se, että Biettar Oula alentui mairittelemaan Lassea. Lasse sitävastoin kuunteli kuin hän olisi hyvinkin tuon kehumisen ansainnut.
Sietämätöntä levottomuutta ilmeni Biettar Oulan monissa huomionosoituksissa häntä kohtaan, — ilmeistä ponnistelua Lassen kasvojen saattamiseksi tyytyväisen säveihin poimuihin.
Jussan vanha surkuttelu Lassen kohtalosta muuttui voimakkaaksi vastenmielisyydeksi, sillä hänen muuten sääliä herättävästä ja surkeasta olennostaan kuvastui nyt myrtynyttä, ilkeää pahuutta, jota ei Biettar Oulan mielistelevä herttaisuuskaan saanut lientymään. Sietämätöntä oli nähdä tuon puolivalmiin, aikaisin vanhentuneen, laihan ja kalpean ihmisluonnoksen painajaisen tavoin pitävän vallassaan voimakasta Biettar Oulaa.
Jussa teki lähtöä. Mutta Biettar Oula ja pikku Andi, joka sillävälin oli rivakasti alkanut tavotella isänsä pituutta, veivät hänet ensin laumaan, missä heittivät kiinni ison ajoporon.
"Tämän saat kiitokseksi käynnistäsi", sanoi Biettar Oula. "Ja jos sinusta tulee pappi naapuripitäjääsen, tulen minäkin kuuntelemaan, miten saarnaat Jumalan sanaa."