X.
On valoisa kevätyö — aurinko kultaa lakeuksia. Yön hiljaisuudessa kuuluu ainoastaan kahinaa Jussan hiihtäessä hangella.
Hän hiihtää pitkän niittylahden eteläpuolta, metsän reunaa mäen alla, missä vielä on lunta. Puhdistaakseen pyssyään laukaisee hän jalkainsa viereen lumeen. Lumen alta kuuluu lyhyt ja kumea jymähdys. Hänellä oli isoreikäinen, vanha pyssy. Tärähdys oli katkaista hänen solisluunsa. Koivikosta kuului nopeita, voimakkaita siivenlyöntejä, ja pari jänistä vilisti pitkin metsänreunaa. — Laukaus oli ainakin saanut eläimet liikkeelle makuusijoiltaan.
Hän ampuu riekon ja kiihoittuu laukauksen aiheuttamasta jyrinästä. Hankea punaavan veren näkeminen herättää hänen entisen verenhimonsa henkiin; hän oli nimittäin poikana, Biettar Oulan tapaa noudattaen, tottunut juomaan kuumaa eläimenverta. Hän puristaa riekosta veren suuhunsa. Kuin ensimäiset viiniryypyt lämmittää ja virkistää se häntä ja saa silmät hehkumaan. Pensaat, mäet ja tunturit sekä eläimet täällä vapaassa luonnossa johtavat hänen mieleensä entisaikoja. Eivät häiritse häntä nyt uteliaat ihmiset — Jumalan kiitos!… Hän laukaisee ruutipanoksen näreikköä kohti, istuessaan lumettomalla töyryllä pureksien pihkaa. Aamutervehdys teille kaikille, kunnialaukaus meille kaikille!
Jänis laukkaa hänen ohitsensa. Se haistaa ruutia ilmasta ja käännähtää hypähtäen, mutta kohtaa toisen ruutipanoksen ja lähtee suoraan Jussaa kohti, pysähtyy ja istuutuu vähän matkan päähän hänestä. Jussa työntää suuren, kostean pihkamöhkäleen pyssynpiippuun ja ampuu jänistä kuonoon. Se heittää kuperkeikan, puistaa nyhähdellen päätään ja kapaisee tiehensä. Tuosta Jussa hillittömään nauruun. "Anteeksi! — Olisi voinut käydä pahemminkin", sanoi hän.
Jussa on tullut sivulaaksossa juoksevan, pienen joen rannalle.
Hiljaa kuin petoeläin hiipii hän pajukkoa törmälle, nähdäkseen olisiko hanhia joen suulla.
Siellä ei ollut mitään. Pääjoen jäällä oli vieläkin näkyvissä laajalti poron jälkiä, sinertävässä lumisohjussa. Nähtävästi oli Biettar Oula nykyisin suurine laumoineen samonnut tätä tietä pohjoiseen. Kellään muulla ei ollut niin suurta karjaa.
Jussa makailee koivikossa miettien yhtä ja toista.
Kiimaisia koirasriekkoja kaakottaa kiihkein äännähdyksin ja juoksee sinne tänne näreikössä. Jussa ääntelee kuin hyväilty naarasriekko. Koiraat rientävät häntä kohti matalina, siivet levällään, pelkäämättä hänen suurta ihmisruumistaan; kiima on poistanut niiltä pelon ja ajaa niitä kuin metsävalkea… Suuret koiraat kaahaavat naaraita ja iskevät toistensa kurkkuun mustasukkaisuuden hurjassa raivossa.
Jääteli työntyy rantaa vasten, ja irtautuneet jääpuikot helisevät koskettaessaan toisiinsa.
Yhä ovat mäet ja kukkulat auringon hempeään kultavaippaan verhottuina. Elna… Kevätyö on täynnä valoa ja kohua. Aistit kohoavat ikävöimisten vuosta… Mitä kaikuu mäki, mitä notkuu maa?
* * * * *
Elna! Elna! "Kivikirkko aukealla lakeudella." Sinä sanoit sen kostein silmin, punahohde otsallasi! Tukkani on pitkä ja musta, ja papinkaapu on kuin musta verho, joka eroittaa minut ihmisistä ja maailmasta… Elna! Kunpa olisi jo se aika, joka on vielä niin kaukana tulevaisuudessa, niin seuraisit sinäkin mukana!… Kulje sinä vain maan päällä, Elna, niin se notkuu enemmän — — — En kestä tätä, rintaani polttaa, katseeni sumentuu… Elna! Minä en kestä tätä. Aurinko nousee vitkaan, ja aika sulattaa ruumistani, sieluani. Herra Jumala, en kestä tätä — — —
Hanki narahtelee. Joku eläin siellä. Jussa tempaa pyssynsä maasta. Susi laukkaa veltosti joen rantaa ja vainuaa poronjälkiä.
Jussa asettaa pyssynperän poskelleen, hän eroittaa tähdätessään sen karvojen värin, suupielissä vaahdon ja silmissä kylmän kiillon.
Laukaus pamahtaa. Peto säntää säikähtäen sulan jokirannan yli jäälle.
Jussa rientää perässä. Hän kahlaa jään reunalle ja hyppää suksilleen. Hiki juoksee hänen kaikin voimin ponnistellessaan ja tekee hänen jäsenensä notkeiksi. Huima vauhti ja pedon avara punainen kita kiihdyttävät hänet hurjan vimmaiseksi. Verta on tippunut lumelle suden haavoittuneesta jalasta. Se kääntää päätään ja uhkaa irvillä hampain Jussaa.
Et minua peloita! Tunnen sinut ja kaltaisesi!
Harmaa höyry suusta tupruten laukkaa susi niemen sivua. Hanki kahisee suksen liukuessa.
Susi laukkaa joen poikki sen pohjoisrannalle, ja edelleen metsään. Jussa juoksee sukset jalassa vetelän rantasaven yli, jättää sukset rannalle ja porhaltaa suden perässä mäkeä ylös. Väliin katoaa se hänen näkyvistään. Jussa on jo hengästynyt, mutta susikin on väsynyt, sillä haavaa pakoittaa, ja siitä on juossut jo paljon verta.
Susi menee hoipertaen louhikkoista tunturin rinnettä ylös ja pysähtyy kallion kielekkeen alle. Jussa kaataa suuren panoksen ruutia pyssyynsä ja työntää piippuun kotona valamansa lyijykuulan. Hän astuu lähelle sutta, joka räpyttää silmiään ja vaahtokitaisena uhkaa häntä. "Henki pois!"
Suden alaleuka retkahtaa ammolleen; luoti on musertanut sen. Istuen kahareisin karvaisen eläimen päällä hän työntää pitkän puukkonsa sen rintaan.
Hiki polttelee hänen silmissään, ja kädet vapisevat väsymyksestä hänen eläimellisen raateliaana nylkiessään sutta.
Jussa kiipeää kalliolle ja riisuu vaatteensa vääntääkseen niistä märkyyden pois, levittäen ne sitte auringonpaisteeseen kuivaamaan.
Hän istuutuu kalliolle, kietoen sudennahan ympärilleen, ja katselee jokea, joka näillä tienoin virtavana ja jo vapaana jäistä kiertää korkeaa hietarinteistä kukkulaa. Täältä näkee hän paimenmajoja, joissa hän on kaikissa käynyt. Tuolla ovat ne mäet, joilla hän usein on pistäytynyt syömässä vareksenmarjoja ja mustikoita. Tuolla näkyvät mäenrinteet, joilta hän syksyisin on poiminut puolukoita. Hän tuntee kaikki polut näillä tienoin. Tuolla syvässä poukamassa on hänen ongessaan usein hopealta hohtava lohi temmeltänyt. Hän on kuljeskellut täällä kaikkialla. Joka kolkka on hänelle tuttu: joka suon, joka korven, kaikki hän muistaa.
— Lähellepä Biettar Oula on asettunut. Pohjoisessa päin näkee hän savun nousevan kahden tuuhean männyn välistä. Hän pukeutuu nopeaan ja lähtee sinne.