IX.
Jussa oli eilen tullut kotiaan.
Useita vuosia oli hän ollut poissa. Hän sanoi itseään nyt Juhaniksi, mutta kotona ei kukaan saanut nimitetyksi häntä muuksi kuin Jussaksi.
Lopputaival — Inarinjärveltä — oli vienyt kerrassaan kahdeksan päivää.
Keli oli nimittäin käynyt kehnoksi. Parin viimeisen penikulman matkalla oli hänen väliin täytynyt siepata sukset olalleen.
Oltiin nimittäin toukokuun puolivälissä. Tänään oli hän rohjennut lähteä kävelemään joen rannalle. Hänellä oli tympäisevä tunne, että hän näytteli kovin vierasta osaa kotona. Kunpa ensimäiset päivät kuluisivat…
Oli tuntunut kovin kiusalliselta esiintyä harvinaisuutena Helsingissä, ja nyt häntä vaivasi liiallinen huomaavaisuus täällä kotona! Oli hiton tukalaa olla välimuotona.
Ja jumaluusopin ylioppilas Juhani Jongu ei huomannutkaan ennen kuin oli lausunut salaisen sadatuksen. Hän oli niin kiihtynyt, ettei edes katunut syntiään.
Mutta hänen verensä joutui hillittömään liikkeeseen, kun hän äkkiä huomasi herrasnaisen tulevan suoraan vastaansa. Samassa tunsi hän tulijan.
Lapsuusajan kohtaukset johtuivat yht'äkkiä kummallisen rasittavina hänen mieleensä…
Hänessä irtautui kaikki, ja hän solui mukana… Hän tähtäsi katseensa neidin kengänkärkiin, jotka hapuilivat kuivahkoja paikkoja likalätäkköjen välistä…
"Saanen tervehtiä Teitä, neiti Norum? — Tuskin tunnette minua enää; mutta minulla on kerran ollut kunnia puhutella Teitä." — Tämän sanoi hän suomeksi.
"Teitäkö en tuntisi!" huudahti toinen hilpeästi nauraen. "Minusta ei ole ensinkään kohteliasta arvelunne, etten Teitä tuntisi."
"Ja te olette eksynyt tänne tunturimailmaan?"
"Ei, eksynyt en ollenkaan ole. Jo lapsena teki mieleni tänne. Muutamia viikkoja sitte sain papinperheeltä kirjeen, jossa he pyysivät minua käymään heillä. He ovat hyvin rakastettavia, maailman paraimpia ihmisiä! Viihdyn täällä hyvin. Ilma on täällä herttaista, raikasta ja keveää!… Papilla on kaksi lastakin, poika ja tyttö. Ne ovat kovin miellyttäviä ja hauskoja! Täällä olen tullut kuin toiseksi ihmiseksi. Eikö se näy päältäkin?" Hän nauroi. "Kaikkiapa sitä nyt minäkin kysyn!… Niinkuin Te tietäisitte, minkälainen olen ollut!"
Hänen vilkkautensa oli hämmästyttävä ja vaikutti rauhoittavasti
Jussaan. Ja mihin oli joutunut hänen katseensa painostava voima?…
On kohtauksia, joita seuraa salattu juhla, ja juhlariemu kätkee paljon…
"Minkätähden Te luette suomalaiseksi papiksi, hra Jongu?"
"Siihen en osaa oikein itsekään vastata."
"Mielestäni olisi Teidän pitänyt lukea norjalaiseksi papiksi… Mutta jos Teistä tulee pappi naapuripitäjääseen Suomessa, tulen minäkin kuuntelemaan saarnaanne."
"Lupaatteko sen! — Silloin saarnaan minä ainoastaan Teille, yksinomaan
Teille!"
"Toivon, että Te silloin saarnaatte suomeksi, ettekä lapiksi!… Eikö siellä naapuripitäjässä ole kivikirkko?"
"On."
"Hyvin kapeassa autioon tasankoon pistävässä laaksossa?"
"Niin juuri!"
"Ja laaksossa on tuskin ainoatakaan muuta elollista olentoa kuin pappi?"
"Eipä juuri."
Neiti loi silmänsä alas. Hetken perästä nosti hän katseensa verkalleen ja katsoi Jussaa silmiin. "Siellä lienee kummallista… Luuletteko viihtyvänne siellä?"
"Se on sen ajan murhe! — Vielä minusta ei ole tullut pappia."
"Sinne kuitenkin papiksi pääsette!"
Tytön katse synkistyi kuin pimenevä metsä.
Useimmat ihmiset pienenevät, kun ensimäisen juhlallisen vaikutuksen loisto on sulautunut tuttavallisuuden yksinkertaisiin sävyihin. Mutta Elnan silmissä oli juuri tuttavallinen sävy syvempi kuin kaikki juhlaloiste…
Sitte kysyi Jussa: "Miksikä pitäisi minun olla pappina juuri siellä?"
"Niin — — —. Sanonpa Teille — — —, olin etelässä pari vuotta. Ihmiset olivat siellä vilkkaampia ja aivan toisenlaisia kuin täällä. Ilma ja maa ja kaikki oli siellä valoisampaa ja erilaista kuin täällä. Ja kun nyt muistelen Teitä siltä ajalta, jolloin olitte Lofjordenissa käymässä, tuntuu minusta, että Teidän pitäisi olla pappina juuri siellä hiljaisessa laaksossa, joka pistää suoraan autioon tunturiseutuun… Ja olen aina ajatellut, että Biettar Oulan pitäisi olla siellä sanankuulijananne…"
"Sanoitte aina?"
"Niin", sanoi tyttö punastuen. "Milloin käytte pappilassa? Teitä kaivattiin sinne… Mutta nyt pitää minun toki lähteä… Olen käynyt joen ylävarrella katselemassa veden temmellystä. Kuinka tulvillaan onkaan uoma!"
Hän jätti hyvästi ja läksi.
Jussa seisoi katsellen hänen jälkeensä.
Runsas elämän ilo uhkui hänen nuorekkaasta olennostaan.
Yhä seisoi Jussa siinä hehkuvin mielin keskellä kevään uhkuvaa levottomuutta… "Ihmiset etelässä vilkkaampia ja eriluontoisia kuin täällä!"
Vielä kerran tuli hän näkyviin — kirkkomäellä; hänen hiuksensa saivat auringon valossa kultahohteen. Kuinka ylväs ja suoraryhtinen hän olikaan!… Ihmiset etelässä valkeaksi maalatuissa taloissaan ja hyvinrakennetuissa palatseissaan, — täällä sitävastoin synkissä metsissä ja autioilla tunturimailla! — Ihmiset etelässä pyrkivät valoa kohti ja valtaavat maan ja ilman, mutta täällä paetaan pimeyteen ja tuhoon…
Mutta Jussa oli nuori ja voimakas, ja hänen sieramensa laajenivat virkistävän tuoreesta maan tuoksusta. Ilmassa oli auringon utua, ja kaikkialta kuului kevätpurojen pauhinaa.
Kevät tulee kuin kuumehoureet varhaisena aamuhetkenä. Aurinko riisuu maalta talvipuvun räikeässä törkeydessään, kuivaa kuumin sätein jokaisen lumettoman pälven ja saa juurien mehun toimimaan roudasta vapaassa mullassa. Se täyttää ilman juhlallisella usvalla ja saa elolliset toivomaan ja pakostakin hurmaantumaan.
Jussa nousi törmälle ja meni koivikkoon. Siellä poimunahkainen pitkäkarvainen vasikka puskuen tavoitteli suuhunsa silmuja ja hienoja oksia. Syttyvää eläintoivoa kuvastui senkin suurista, raukeista silmistä. Se heitti puremasta, katsoi kauvan usvaiseen ilmaan… Ja sitten alkoi se kovasti ammua.
Pitkät tulvillaan olevat niittyojat virtasivat keltaisessa vaahdossa joen hiekkarinnettä alas. Vähän väliä vyöryi kiiltäviä maanmöhkäleitä mätkähdellen alas ja pani hiekansekaisen veden loiskahtelemaan jään sinertävälle reunalle.
Valkoisia putouksia pilkisteli laaksojen rinnemetsistä, sillä vuorokauden ensimäisestä tunnista viimeiseen saakka kylpi kenttien lumi auringon helteessä ja suli vastustamattomana.
Metsämailla oli tukinveistäjiä. Päiväpaisteesta väräjävä kevätilma kaikui kirveen helähdyksistä.