VIII.
Eräänä iltana tulee Nikko Nille kävellen alamaan päätietä alas, ylpeänä ja hyvillään. Kuin vastatuuleen rynnistäen kulkee hän hiukan kumarassa ja oikea olkapää koholla. Se johtuu siitä, että hänen molemmat kätensä ovat toimessa; toisella taluttaa hän poromullia — alamaassa ei vielä ollut rekikeliä, — ja toisella, oikealla, pitelee hän Aira Maritin huivin liepukasta. Ja Aira Marit rimpuilee toisinaan miltei yhtä paljon kuin mulli. Ovathan nuoret tytöt kainoja tai ainakin teeskentelevät kainoutta. Mutta tällä kertaa ei Aira Marit tekeydy. Hän koettaa hymyillä, mutta ei voi. Hän vain punehtuu ja ihan horjahtelee, sillä hän on rasittunut miettiessään tulevaa asemaansa ja unelmoidessaan. Hänen pienet, veltot aivonsa eivät ole tottuneet kauas tähtääviin ajatuksiin, ja hänen sydämensä ennemmin löisi tasaisesti ja verkkaan. Hänen muutoin herkät naurulihaksensa ovat nyt kuin lamauksissa. Sillä hänen täytyy ajatella kohtapuoleen luopuvansa isästään ja äidistään ja joutuvansa Nikko Nillen vaimoksi… Hän saa istua omassa teltassa, ommella peskejä ja housuja sekä askartaa kaikenmoista muuta.
Ja nyt on enää tuskin sataa askelta Jongun taloon… Hyvä Jumala! Siellä kohdellaan häntä kuin morsianta, jonka häät ovat lähellä. Tuo tuntuu hänestä pyörryttävän juhlalliselta… Onpa toki hyvä, että on näin pimeä.
He ovat juuri laskeutumaisillaan alas pienen mäen rinnettä, jonka alla Jongun talo on, kun Nikko Nille pysähtyy äkkiä ja tempaa kultasensa kiinni itseensä. Hän vapisee kuin haavan lehti, sillä hänestä tuntuu kuin olisi hän ihan selvästi nähnyt akkansa haamun kulkevan valaistun akkunan ohitse navettaa kohti.
"Mitä nyt?" tiedustaa Aira Marit, joka on vähällä kaatua seisoessaan siinä väärine säärineen, jalkaterät sisäänpäin.
"Etkö sinä nähnyt häntä?"
He ovat hetken ääneti, hengittämättä.
"Tuolla se on!" kuiskaa Nikko Nille.
"Kah-h, voi taivas!" ähkäisee Aira Marit ja vaalenee kalman kalpeaksi.
He kohdistavat katseensa polkuun, joka johtaa kirkkomaalle; varmaankin on haamu matkalla takaisin hautaan…
Ei — siellä ei sitä näy…
Niin! Jumalan nimessä perille sittenkin! — Kunpa vain pääsisivät mahdollisimman joutuin livistämään tupaan.
Mutta äkkiä kuulevat he nuorukaisen honottavan äänen pihalta: "No, mihin hornaan hän hävisi? Tuskin olemme saaneet tuon viipsinpuuresun arkkuun, kun se jo hyppää ylös!"
Nuorukaisen vihanpurkaus sai nauramaan hänen ympärillään häärivän joukon, jonka Nikko Nille ja Aira Marit näkivät hämärästi sen seuratessa nuorukaista, kun tämä veti ruumisarkun muotoista laatikkoa portaita kohti.
"Kolmatta kertaa hautaamme jo häntä", jatkoi nuorukainen. "Mutta saatuamme hänet arkkuun, naulaamme me kannen kiinni kuusituumaisilla ja luemme isä meidän seitsemän kertaa oikein päin ja yhtä monta kertaa takaperosin. Ja rohkeimpana pitää, sinun, Erke mennä kirkkomaalle kahdentoista tienoissa tänä yönä heittämään kolme kertaa yöpöllön istumapuun juurelta ottamaasi lantaa hautaan ja sanomaan joka kerta: 'lepää rauhassa, vanha Saara, hu, hu, hu!'"
Ja nuorukainen leiskui kartanolla haeskellen vanhusta, joka oli niin vastahakoinen kuolemaan. Hän oli tänään koilliskulmalla kuokkavieraana syönyt oivan aterian porovarkaitten luona, ja sentähden oli hän noin reippaana. Tuollaisten ateriain jälkeen tuli hän tavallisesti seudun lounaispuolelle ja oli siellä vihoissaan porovarkaitten tappojuhlille, joita he pitivät syksyöinä. Tämä viha johtui arvattavasti siitä, että omatunto soimasi häntä väärin hankitun lihan syömisestä. Tänä iltana ei hänellä kumminkaan ollut aikaa saarnata parannusta siitä.
"Lemmon nulikka!" kuului akka käheästi ja kiukkuisesti ärjäisevän navetan luota. Hänen liialliset liikkeensä olivat ärsyttäneet pässin hänen kimppuunsa.
Nuorukainen riensi paikalle ja pelasti hänet miehuullisesti pässin hyökkäyksiltä.
"Kuule", huusi hän, "pässi pannaan kahdeksaksi päiväksi hautaasi vartioimaan. No — etkö lähde takaisin kirstuun, vai tahdotko ensin hyvästellä Nikko Nilleä?"
Akka uhkaili nuorukaista kepillä. Häneltä oli visusti pidetty salassa, että hänet oli huhuiltu kuolleeksi, ja hän lynkytti iloissaan Nikko Nillen syliin ja sanoi mitä ystävällisimmin hymyillen: "Sinäkö siinä, poikani?!… Hyvää päivää, hyvää päivää!"
Vaikka Nikko Nille nyt oli selvillä asiasta, ei hän kuitenkaan ollut vieläkään tointunut mitä elävimmin nähdyn aaveen aiheuttamasta säikähdyksestä; mutta hän ei voinut olla tarttumatta akkansa käteen. Tämä tuntui ruumiin kädeltä, ja kylmä hiki nousi Nikko Nillen otsalle. Aira Marit ei sitävastoin uskaltanut kätellä. Hän vapisi ja vaikerteli epäröidessään mitä tehdä. Eräs luotettava nuori mies kietoi kätensä hänen kaulaansa ja vakuutti, ettei akka ole ollut hengettömänä, vaan oli tähän päivään asti ollut ihka elävänä. Vihdoin viimeinkin heitti hän vaikertelemasta. Kuin itsestään läimähti äkkiä käsi suulle ja nauru pyrskähteli ulos sieramista.
* * * * *
Paria viikkoa myöhemmin kertoi muuan kirkolla käynyt metsästäjä eräässä tyhjässä paimenmajassa olostaan seuraavaa:
Muutamana iltana loikoessaan makuusijalla ja ollessaan juuri uinahtamaisillaan — jollei jo nukkunutkin — kuuli hän ulkoa pikkulapsen porua. Mökissä oli pilkkosen pimeä. Hän makaa kuunnellen ja katselee ovea kohti. Siellä alkaa hohtaa pieni valopilkku; se suurenee suurenemistaan ja saa lopuksi pienen lapsen muodon… Hän älyää silloin, että se on lehtolapsi, salassa synnytetty; sellaistenhan tiedetään haeskelevan äitiään ja tahtovan saada kristillisen kasteen ja kristityn nimen, ennen kuin voivat uinua maan povessa rauhassa.
Hän panee kätensä ristiin ja sanoo: "Niilas olkoon nimesi. Niilas, minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhänhengen nimeen!" ja hän viskasi kolme kupillista vettä sen päälle.
Ilmestys katosi ja pääsi autuaaseen lepoon.
Tästä sai alkunsa se huhu, että Aira Marit oli salassa synnyttänyt lapsen. Ei hän ollut viimeksi käyskennellyt yksinään peskissään, sanottiin. Mutta muuan viisas ja luotettava vaimo kykeni todistamaan, että koko juttu oli ilkeätä keksintöä. Ja hän puhui totta. Aira Marit ei ollut sellainen. Eikä Nikko Nillekään.