XIX.
Jussa sai äkillisen maineen heränneenä pappina. Hän antoi tuuhean, mustan tukkansa kasvaa pitkäksi, ja joka sunnuntai olivat hänen kasvonsa käyneet laihemmiksi ja kalpeammiksi ja näyttivät heijastavan hivuttavaa, salaista iloa erämaan hiljaisuudessa vietetyn elämän yksinäisyydestä. Hänen rauhoittavan herttaisen lempeytensä vuoksi viihtyivät tosin ihmiset, joita hän väliin tapasi, hyvin hänen seurassaan, mutta mitään tuttavallisempaa suhdetta ei hänen ja seurakuntansa välillä kumminkaan ollut. Hänen olemuksessaan tuntui jotain vieraannuttavaa.
Mutta eräänä sunnuntaina, myöhään keväällä, näytti ihmisistä, että hän ihan horjui levottomuudesta, jota ei kyennyt salaamaan. Mitä oli hänelle tapahtunut? Hän ei hallinnut sanojaan, ne olivat usein ankaria eivätkä kai aina aivan kristillisiäkään; hän puhui asioista, joista kansalla ei ollut käsitystä, ja tämä herätti napinaa. Ei pitäisi papin ylpeillä, jos hänellä onkin vähän enemmän tietoja kun tavallisella talonpojalla. Oikeanlaiset papit eivät koskaan alentuneet tuollaiseen…
Jussa oli saanut kuulla jotain Elnasta.
Tuo huhuiltu epämääräinen, mikä oli käynyt kaivamaan esiin hänen juurtuneita nuoruusmuistojaan, kuohutti hänen sisintänsä niin, että hän houri vimmoissaan ja puhui seinille: se väänsi muistojen etäisimmätkin mutkat suoriksi, harhaili kaikkialla, saamatta missään rauhaa, — sillä hän ei tiennyt itse, mihin tuo epämääräinen olisi kiinnitettävä. Oli liian monia mahdollisuuksia.
— Elnan miehen oli täytynyt matkustaa yksin etelään. Elna itse ei ollut kyennyt laittautumaan valmiiksi. — — —
Oli tullut puhetta nuotiosta ja yöllisestä melusta. Tunturilappalaiset olivat kuulleet sanoja, jotka koskivat voutiakin, ja ne olivat julmia sanoja. Voutikin sai siitä tietää, ja kun hän muisteli Biettar Oulaa, tuota merkillisen suurta synkkää miestä, tunsi hän mieltänsä ahdistavan. Tämän vuoksi sekä ruumiillisen ja henkisen väsymyksensä takia, johon oli ollut syynä monien talvien painostava pimeys ja monet lohdutuksen pikarit, oli hän matkustanut etelään, vaikkei hän vielä ollut saanut toista virkaa. Mutta Elna ei ollut vielä kyennyt laittautumaan valmiiksi…
Näin oli kerrottu.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina seisoo Jussa saarnastuolissa ja puhuu kuuromykästä, joka sai Jumalalta kuulonsa ja puhetaitonsa jälleen.
Kerran on hänen katseensa kohdannut kaukana oven suussa erään naisen, ja hänen sanansa alkavat harhailla. Kun hänen silmänsä toistamiseen kääntyvät naiseen, värähdyttää häntä epäselvä aistimus, nainen on lappalaispuvussa, mutta — — —
… Hän pysähtyy, puristaa huulensa yhteen ja likistää käsikirjan kämmentensä väliin, katse kiintyneenä valjenneihin rystysiin.
Sitte puhui hän seuraavaa:
"Jossakin suurella valtamerellä pistäytyy merenalainen luola jyrkkään kallioseinään, — kuinka pitkälle, sitä ei kukaan tiedä.
"Pakoveden aikana näkee sen vettä tippuvan ja vihreäloisteisen holvin katoavan mustaan pimentoon, ja taustalla kuoleutuu maininki etäiseksi kohuksi.
"Nousuveden aikana joutuu aukon yläreunakin veden alle, mutta aina kun hyrsky ponnahtaa takaisin, avautuu osa luolan suuta möyryten kuten läylentäessä, — kunnes uusia hyrskeitä kohoaa ja aukko koristen särpää veden ja kaiken lähellä olevan.
"Tällä luolalla kerrottiin olevan ihmeellinen vaikutus kuuromykkiin.
"Eräs kaukaa tuleva outo mies, joka oli lapsena tullut kuuromykäksi, saapui eräänä päivänä yrittämään viimeistä keinoa, ihmettä.
"Ei kukaan oikein tiennyt, mistä hän oli kotoisin. Mutta eräs nuori, vaaleaverinen nainen sanoi hänen olevan idästä päin, rämelakeuksilta…
"Muukalainen soutaa ihmeitätekevän luolan suulle.
"Mainingit heittelevät venettä sinne tänne; ja sitte sieppaa rotko suuren imaisun, jotta kylmästi värähdyttäviä ilmavirtoja puuskahtaa kuuromykän keuhkoista, hänen kielensä kahleet laukeavat, hän päästää kirkaisun, riemuitsevan kirkaisun tuon ahnaan nielun edessä, hänen korvansa aukeavat, ja hän kuuntelee pyörryttävän iloisena meren pauhinaa ja kääntää veneen pois luolan ratkaisevasta särpäyksestä…
"Ja kävellessään rannalta sanomattoman iloisena avautuneiden aistiensa toiminnasta, tapaa hän tuon vaaleaverisen naisen. 'Minä osaan puhua! Herralle kiitos! Minä osaan puhua ja kuulen', ja hän aikoo syleillä naista, sillä hän tuntee kiitollisuutta koko maailmaa kohtaan.
"Mutta nainen työntää hänet pois: 'Menkää tiehenne siitä! — Mitä minä välitän, puhutteko ja kuuletteko vai ettekö!'
"Mies tahtoi saada sanotuksi: 'Ei, ei! — Siinä olette oikeassa. Pyydän anteeksi: en tarkoittanut pahaa.' — Mutta samassa herpautuivat jälleen hänen kielensä jänteet: hän ei saanut sitä sanotuksi. Eivätkä hänen korvansakaan enää kuulleet.
"Mutta ne ainoat sanat, mitä ne olivat kuulleet siitä asti kun äidin ääni viimeisen kerran sointui lapsensieluun, jota kuurous oli eroittamassa elämän suuresta laulusta — ne ainoat sanat olivat: 'Menkää tiehenne siitä! Mitä minä välitän, puhutteko ja kuuletteko vai ettekö?!'
"Pitkämatkainen muukalainen souti uudestaan merenalaiselle luolalle, mutta tällä kertaa masennuksissaan. Mikään ylentävä usko ei temponut hänen kielensä jäykkiä jänteitä eikä tulistuttanut hänen korviaan. Meren imuvirtaus herätti hänessä vain pelkoa. Ei tapahtunut mitään ihmettä, eikä hänellä ollut voimia kääntää venettä poiskaan.
"Aukko nieli hänet.
"Ja mitä nielu saa haltuunsa, sen se pitää omanaan.
"Se on kuoleman uskollinen liittolainen, ja vastustamattomana kuin kuolema särpii se viimeisetkin murenet — pitkin väliajoin — ilman kiirettä…"
Jussa liitti kätensä ristiin: "Jumala olkoon sen oudon kuuromykän sielulle armollinen! Amen!" — — —
Kun Jussa astui ulos sakaristosta, istui vieras nainen jo reessä — kaukana tien alivarressa.
Hän piteli ohjaksia itse. Hevonen pyrki porhaltamaan liikkeelle, mutta hän pidätti sitä.
Pappi seisoi hievahtamattomana portailla. Käsi tempoi ja pyrki karvalakin reunaan, mutta hän ei jaksanut nostaa sitä, ja häntä kidutti sielunsa nääntymys…
Nainen katsoi taakseen.
Leuka painui yhä enemmän ja enemmän rintaa vasten, katseen tulviessa pappiin, ja kenties hänen verensä tulvi mukana; katsoja vaaleni… Hevonen nykäisi. Hän ojensi ohjakset ajajalle. "Aja nopeasti!"
Vasta kun he kääntyivät joen päälle, laukesi hänen henkensä väräjävään huokaukseen, ja huulet vavahtelivat kiireisesti.
"Aja nopeasti!"
Vauhdin tuottamaan nautintoon tunkeutui tuon tuostakin tuskansekainen tunne, että takana liehui jotakin varjoa, ajatusta kirkon portaille jääneestä. Vielä kerran huumasi aistit mielenkarvaus ja halu joutua sen miehen syleilemäksi, joka käyskenteli yksinäisyyden ympäröimänä… Kenties oli hän tulossa takana?… Hänen täytyi katsoa taakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan täytyi hänen kääntyä katsomaan; arvoituksellinen epävarmuus alkoi taas kuristaa hänen henkeänsä…
Mutta sitte hän heräsi taas. "Aja nopeasti!"
… Aurinko pistäytyi pilvenhattaran taakse ja heitti punervan hohteen lumen höytäleille, joita alkoi leijua alas, ensin harvakseen, sitte tiheämpään, — kunnes auringon kajastus ei enää kyennyt tunkeutumaan niiden läpi…
Hän istui kokoonvaipuneena karhuntaljan alla… Hänen vaaleakutrisen pikku poikansa ei enää tarvitsisi kysyä, milloin he matkustaisivat isän luo. Hyvä Jumala, hänen oli käynyt kovin sääliksi miestänsä, kun "se alkoi" syksyllä — syksyllä Juhanin tullessa verestyttämään muistoja. Mutta hän ei voinut sille mitään! Ja hän oli monet kerrat itkenyt, ettei voinut sille mitään…
Vuono ja meri tulivat näkyviin.
Kyyneleet sulattivat hiutaleet hänen poskiltaan. "Juhani! minä en voinut sille mitään! Jumala minua auttakoon! minä en tiennyt paremmin"…
Ja hän muisti, mitä hänen äitinsä oli kuolinvuoteellaan kirjoittanut hänen albumiinsa. Se oli piirretty goottilaisin kirjaimin:
"Jos kohtaat elämässä suuren pettymyksen, lapseni — ja yksi on kaikista pettymyksistä suurin —, niin älä luule, että ensimäisen katkeruuden tuska on surua."