XVIII.
Myöhään eräänä talvi-iltana istuu Jussa akkunan ääressä katsellen ulos. Suuren kivikirkon vieressä, kirkkomaalla, ovat kallelleen painuneet puuristit miltei lumen peitossa. Lumikinokset ulottuvat kirkon seinustalla aina kapeihin akkunoihin asti. Räystäälle on lunta ryöpyttänyt riippuvaksi kinokseksi.
Koivunäreikkö kömpii ylös laakson rinnettä, mutta sekin tuntuu matkalla hukkuvan lumeen, joka saa syleillä koko matalahkoa selännettä ja laskea koko lakeuden valtansa alle.
Talvitiekin, joka kulkee ylös pikku laaksoon, on puoleksi ummessa. Niillä parilla perheellä, jotka asuvat edempänä, kirkon yläpuolella, ei ole paljoakaan asioita toimitettavana maailmalla. Melkein kaikki muut Jussan pitäjäläiset asuvat nimittäin pitkän rajajoen varrella, hajallaan penikulmien alalla.
Näin on hän istunut joka ilta, viime syksynä saatuaan kutsumuksen — tavotellut ääniä kuullakseen, halunnut häiritä hiljaisuutta omalla äänellään, mutta tulematta sitä koskaan tehneeksi.
Kun tämä pakahduttava kirkaisun kaipuu nyt taas palaa, astuu hän ruokasalin ovelle ja avaa sen, kuullakseen vanhaa kainulaispalvelijatarta, joka veisaa hengellisiä lauluja keittiössä. Kuin vanhat kuluneet virkakalustot on hänkin mennyt perintönä papilta papille, jotka vain vähän aikaa kuin vieraina ovat olleet täällä.
Hetken kuluttua menee hän taas istuutumaan akkunan ääreen…
Vanha Marja on käynyt levolle, täysikuu nousee selänteen takaa.
Ja yhä istuu Jussa pieniruutuisen akkunan ääressä.
Kirkon heittämästä leveästä varjosta pistää äkkiä esiin kieleke, joka siirtyy nytkähdellen lumen yli ja katoaa tornin pitkään varjoon.
Jussa jännittää katsettaan.
Kirkkomaan aidan vieressä seisoo mies riisumassa poroaan valjaista. Hän sitoo sen kiinni, sivaltaa sukset jalkaansa ja oikaisee suoraan lumikentän halki pappilaa kohti.
Kookas haamu lähenee akkunaa.
Jussa nousee seisoalleen.
Mies katsoo akkunasta sisään. Kuuraisten kulmien alta hehkuu katse, jonka Jussa luulee tuntevansa.
Jussa yrittää avata kiinnijäätynyttä akkunaa, mutta mies viittaa kieltäen. "Sh!" — Hän painaa kasvonsa ihan ruutua vasten: "Oletko yksinäsi, Jussa?" kuiskaa hän.
"Olen. Eikö siinä olekin Biettar Oula?… Mene ovelle, minä tulen avaamaan sen." — —
Biettar Oulan itku oli vähitellen tyyntynyt hillityksi nyyhkyttelyksi. Sanat vääntyivät ja pusertuivat ylös kurkusta; ne painuivat alas ja ponnahtivat jälleen ylös, tyhjentäessään hänen elämänsä suurta halkeavaa ajosta. Suuri, voimakas mies ei ollut itkenyt sitte kun lapsena, ja sentähden olikin hänen itkunsa sitä hillittömämpää ja katkerampaa…
— — "Aloin huutaa häntä kääntymään takaisin, mutta silloin tuntui kuin joku olisi estänyt ääntäni pääsemästä kuuluville, vaikka keuhkoni olivat ilmaa täynnä, jotta olin vähällä tukehtua… Paha ajatus varmaankin esti minua huutamasta… Ajatus, paha ajatukseni, se on hänet hengiltä ottanut!… Miettipä asiaa miltä puolelta tahansa, niin en sittenkään muuta syytä keksi siihen. Ja lopulta en voinut sitä enää kestää. En voinut mitenkään, Jussa. Minun täytyi matkustaa tänne. En uskaltanut mennä kotipitäjäni papin luo. Ja olenhan sinut tuntenut lapsuudestasi asti."
Jussa oli sammuttanut lampun, ja kuu valaisi Biettar Oulan kalpeita, riutuneita kasvoja, hänen istuessaan lattialla, pää nojallaan Jussan polvea vasten.
"Syntisi — tuo sinun paha ajatuksesi, josta puhut — ei itsessään ole pahempi kuin synnit ja ajatukset yleensä — etkä sinä sen takia ole näin kovasti kärsinyt. Mutta mielesi oli sillä kertaa sairas, koko sielusi oli hellä ja kipeä, ja jokainen ajatus kasvoi omassatunnossasi niinkuin pääsee rehottamaan rikkaruohon siemen muheassa ruokamullassa… No niin, pidä syntisi syntinä! — Mutta ole vakuutettu siitä, että synnin kauhistavaisuus, joka vaivaa omaatuntoasi, on saanut sinut Jumalan puoleen — kuin suuri hyökyaalto, joka saa valtoihinsa hukkuvan ihmisen ja pelastaa hänet… Etkö itse tunne olevasi nyt matkalla Jumalan tykö?"
Kyllä — Biettar Oula tunsi. Kun hän asiaa tarkemmin ajatteli, käsitti hän olevansa matkalla Jumalan tykö.
He polvistuivat akkunan ääreen ja rukoilivat Jumalaa.
"Luuletko minun nyt voivan nauttia Herranehtoollista?"
"Juuri nyt sinä voitkin."
Jussa veti kaavun ylleen ja he lähtivät kirkkoon.
Biettar Oula polvistui alttarin eteen.
Suuressa, pimeässä kirkossa paloi kaksi yksinäistä alttarikynttilää. Seiniltä päin alttaria kohti virtaava kylmä ilma pani liekit vipajamaan. Ilma höyrysi heidän hengittäessään. Avara, tyhjä ja korkea huone kaikui papin vakaasti, mutta hillitysti lukiessa ehtoollisen asettamissanoja. Yön vakavuus, yksinäisen ihmisen synninhätä ja pyhä toimitus loivat sävyä hänen ääneensä ja olivat aiheena sen hellään kaikuun.
Kun hän lausui sanat: "samoin otti hän myös kalkin", kirkastuivat
Biettar Oulan kasvot rauhasta.
Jo ennen aamusarastusta oli Biettar Oula taipaleella. Hän ajoi joen jäätä ylöspäin.