XVII.
Huuhkaja on erämaan hiljaisia asukkaita. Se on mahtava siellä yksinäisyydessään, ja onnettomuutta ennustaa sen lähenteleminen ihmisten olinpaikkoja. Se tulee nimittäin muistuttamaan "rikoksesta jonka tiedät".
Biettar Oula, joka oli nyt alkanut karttaa ihmisiä eikä koskaan vetäytynyt telttaansa ennen kuin myöhään yöllä, istui kerran iltahämyssä korkean kallion reunalla, joka jyrkästi laskeutui jokeen. Laaksossa oli jo pimeä, mutta ylängölläkin valaistus yhä enemmän ja enemmän keräytyi kellanvihreäksi hohteeksi lännen tunturirajalle, ja välimatkat kutistuivat kaikkialla likitysten.
Biettar Oula on kantanut suuren kasan kuivia, tervaisia puunjuuria kallion reunalle. Hirmu voi tulla, ja nuotio on hyvänä turvana, kun pimeys on niellyt ylängön…
Kuuluu kolea toitotus: "huhuhu". Biettar Oula katsoo ylös ja näkee yksinäisen, kalliolta kohoavan käiverän männyn latvassa kaksi kiiluvaa silmää…
Se on huuhkaja, joka näyttää kotkan suuruiselta yön harmajaa taivasta vasten. Järkähtämättömänä alallaan istuu se siinä tuuheine höyhenpeitteineen. Täplikäs rinta on harmaja kuin läpinäkyvä ruumiin pinta, ja hehkuvat silmäterät sen ihmisenpään muotoisessa päässä tuijottavat suureen olentoon kallion reunalle. Se kääntää vähän päätään ja räpäyttää hiukan silmiään — ja kaikki kuoleutuu taas hievahtamattomuuteen, joka salpaa katsojalta hengityksen.
Biettar Oulan valtaa hillitön halu katkaista vallitseva kuolemankolkko hiljaisuus suuren elukan jyrisevällä mylvähdyksellä… Mutta ärjähdys ei pääse rinnasta, hänen täytyy olla vaiti…
Vihdoinkin lähtee otus lentoon ja laskeutuu hiljaa kuin henkiolento pilkkoisen pimeään laaksoon.
Se on kuoleman lähettiläs. Kolmannen kerran tulee se seurassaan hänen ja ikuisen pimeyden herra…
Lakeudelta kuuluu kohinaa. Se on syysmyrsky.
Biettar Oula haparoi juurakkokasan luo. Hän piiraisee tulitikulla polveensa, fosforituike välähtää pimeässä, väristen ja rätisten hänen vapisevien kämmeniensä välissä… Hän sytyttää rovion… Syysmyrsky saa liekit roihuamaan, ne värittävät mahtavat kohti taivasta vyöryvät savujoukot kailavan punaisiksi. Hehkuvat puut paukkuvat, ja säkeniä tupruaa niistä. Koiran valittava haukunta kuuluu halki pimeyden laakson toiselta puolen… Liekit valaisevat laajalti pimeyttä laakson yllä ja myöskin jonkun matkaa kalliota, joka riippuu kosteuttaan välähtelevänä syvässä pimeydessä.
Biettar Oula juoksee, hekkumallinen kauhun tunne ruumiissaan, nuotion ympäri ja huitoo käsillään… "Jää on lujaa", kuiskaa hän myötätuuleen, joka ulvoen rynnistää laakson puita vasten ja väliin viheltäen puistaa jyrkänteen hoikkia ja kuivia pensaanoksia.
Se valittaa huojuvassa metsässä ja vonkuu pimeässä.
"Olen tappanut hänet", kuiskaa hän myötätuuleen, ja mielettömyys hehkuu hänen silmistään hänen hyppiessään sinne tänne loimuavan nuotion ääressä… Hän seisahtuu kuunnellakseen. "Nyt lentävät sanani myrskyn mukana."
Hän panee korvansa maata vasten ja kuuntelee. "Kunpa ne eivät kohtaisi ketään!… Sh! Nyt läimähtävät ne akkunaa vasten!"… "Kenet olet tappanut? — Kenet olet tappanut, Biettar Oula?" — Mutta Biettar Oulan sanat eivät ilmaise sen enempää. Ne ovat lattialla, ja kun vouti piiraisee tikkuun tulen katsoakseen, näkee hän ainoastaan sanat: "Olen tappanut hänet." Mutta seinällä huomaa hän sanat: "Jää kestää." Ne ovat lyöneet seinää vasten niin voimakkaasti, että säteitä on pärskähdellyt niitä…
Taas kuiskaa Biettar Oula: "Jos kavallat minut, kaivan ytimen luistasi!"…
Toisella puolen laakson asuvat lappalaiset, jotka olivat heränneet koirien haukuntaan, seisoivat peljästyneinä katsellen roihuavan nuotion ympärillä leiskuvaa olentoa.
Äkkiä vierähtävät kekäleet nuotiosta, menevät muruiksi vieriessään ja putoavat pitkänä tulijuovana alas pimeyteen. Kivi vierii ryskien rosoista kalliota alas, jää halkeilee ja vesi nousee murtaen jään, sen valittava ääni hajautuu tuhansiin suuntiin kaikkialle, vaikenee hetkeksi, mutta herää henkiin kaukana, kierii takaisin ja kohdattuaan lähtöpaikkansa saa nuortunein voimin aikaan mahtavan valittavan ryskeen. Eloton vesi, joka äsken tahdottoman rattoisasti virtasi jään alla, läikehtii jään päälle, kunnes se viimein väsähtää… On hiljaista taas. Mutta vielä kerran kuuluu vinkuvaa suhinaa kaukaa alhaalta, ja jyrkänteeltä kuuluu julmia sanoja myrskyn puhaltaessa, sekä ääntä, joka paisuu rajuksi joikumiseksi ja saapi koirat ulvomaan, kajautellen jumalattomia sanoja myrskyyn.