XVI.
Viime päivinä oli satanut räntää, joka ilman jäähdyttyä oli jäätynyt. Porojen oli vaikea saada jäkälää esille jäisen lumen alta. Ne olivat ahkeraan liikkeellä ylängöllä etsimässä paljaita paikkoja.
Eräänä päivänä äiti Biettarin kuoleman jälkeen seisoivat Biettar Oula ja Lasse teltan ulkopuolella. Lassen piti lähteä paimeneen, mutta tapansa mukaan kuhnaili hän mahdollisimman kauvan.
Biettar Oula virkahti: "Näetkö poroja tuolla kukkulalla lammen toisella puolella? — Olisi ehkä parasta ajaa ne eteläpäähän lampea. Siellä on laidun parempaa."
Kyllähän… Kyllähän — — Lasse aikoi tehdä sen. "Jää on kai nyt siksi vahvaa, että voin kävellä yli."
Biettar Oula puri hammasta. Ajatukset, joita hän oli viime päivinä hautonut mielessään, olivat äkkiä toteutumassa, vieläpä ennen kuin hän oli oikein ehtinyt niihin perehtyäkään.
"On, varmastikin." Oulan ääni petti; hänen täytyi niellä lauseensa jatko.
Lasse lähti kävelemään jäätä. Vastasataneessa lumessa venyi jälki pitemmäksi ja pitemmäksi. Jäässä kuului rysähdyksiä, väliin pitkällisempääkin jumua… Biettar Oula vapisi.
Lasse lähenee jo jyrkkää kallioseinää, toisella puolen lampea… Silloin juoksee Biettar Oula alas rantaan ja koettaa huutaa Lassea kääntymään takaisin, — — mutta ääni takertuu kurkkuun. Hän lyyhistyy ja saa kirkaistuksi juuri silloin kun jääkin murtuu… Avannossa kellui lakki, jota hiljalleen heiluttelivat pintaan nousevat kuplat… Sitten oli kaikki hiljaista. Kallion seinustalla oli vesi syvää.