ENSI NÄYTÖS.
(Syrjäinen kaupungin katu, epätasainen ja paikottain likainen, siellä täällä pistää keskellä katua kallionharja näkyviin; oikealla puolen suurenlainen kallionsärkkä, jonka vieressä pari pihlajaa ojentelee oksiaan kadulle päin; vasemmalla pieni hökkeli, josta rappuset tuovat suoraan kadulle, tuonnempana pistää puitten takaa toisen talon päätö näkyviin; oikealla muodostaa kallio luonnollisen penkin; vasemmalla talonrappujen vieressä kahden kiven päällä myöskin penkki.)
I:n KOHTAUS.
Kalle ja Wille.
WILLE. Älä viskaa vielä, annas minä löydän… Minä viskaan ensin.
KALLE. Miksikä sinä? Oletko muka tarkempi?
WILLE. Ettäkö en ole? Muistatko kuinka viime syksynä osusin? Kaksi putosi yht'aikaa.
KALLE. No ja minä sitten, Tuolta kallion kärjen takaa kuin tarkkasin.
WILLE. Milloinka?
KALLE. Etkö muista? Silloin kun ikkunaan kivi sattui.
WILLE. Niin ikkunaan sinä kyllä osaat, mutta minäpä—
KALLE. Aina sinä olet olevinasi. Sinä ja sinä aina paremmin osaat.
WILLE. Oletpa itse ihan samallainen! Aina kerskaat, että osaat paremmin lukea.
KALLE. Eikö se ole totta sitten? Minulla onkin sellainen sisar, ettei sinulla olekaan.
WILLE. Ei hän sinun sisaresi ole. Ei edes sisarpuolikaan.
KALLE. Sama se. Sinulla ei ole sellaistakaan.
WILLE. Minäpä saan parempaa ruokaa kuin sinä ja kahvia kerman kanssa.
KALLE. Saa jos saatkin… Onpa siinä myöskin kerskattavaa.
WILLE. Etpä sinä vaan saa kerman kanssa,
KALLE. Jos minä oikein totta puhun, niin en huoli koko kermasta laisinkaan.
WILLE. Muistatko sen jutun, minkä Selma kertoi?
KALLE. Minkä?
WILLE. Sen, sen … kuinka se nyt olikaan? Mitenkä se varis ketulle sanoi——
KALLE. Varis! Sinä olet varis! Korppi se oli. Älä viisastele, kun et osaa kumminkaan.
WILLE. (Viskaa kivellä puuhun.) Katsos!
KALLE. Kuule! Katso nyt! Sinne lensivät kaikki, Kun annan sinulle tällä kivellä niin—
WILLE. Kun uskaltaisit.
KALLE. Vai en uskalla…
(Viskaa kivellä Willeä jalkoihin. Wille rupeaa huutamaan.)
No kirkumaan siinä rupeat. Ole nyt vaiti.
II:n KOHTAUS.
SELMA. (Tulee tuvasta.) Mitä te nyt taasen. Onko tuo nyt laitaa
WILLE. Viskasi minua kivellä.
KALLE. Mitäs hän.
SELMA. (Tukistaa äidillisesti Kallea.) Sinua pitää rangaista sellaisesta… Etkö sinä ala oppia jo kiltti olemaan.
SAARA. (Tulee tuvan takaa.) Etkö anna lapsen olla. Sinä tässä kurittamaan rupeat, mokoma. Otan hapenistasi itseäsi, niin—!
SELMA. Hän viskasi kivellä toveriansa.
SAARA. Mitä se sinua liikuttaa… Ei hän sinun lapsesi ole. Pidä itsestäsi huolta. Mene työhösi!
(Selma menee.)
Ja sinä, Wille, saat pysyä edempänä minun pojastani. Mokoma katupoika.
Tuleppas vaan toisen kerran näkyviini.
(Tuuppaa niskaan Willeä.)
WILLE. Kun minä sanon mammalleni… Kyllä hän teille näyttää…
(Rupee itkemään, menee kiireesti perälle sen kovemmin
huutaen, minkä lähemmin kotiansa tulee.)
SAARA. (Kallelle.) Älä huoli, poikaseni, heistä. Uskaltakoonpa vaan
Selma sinulle pahaa tehdä. Kyllä minä hänelle näytän.
(Silittää Kallen päätä.)
Tule pois sisään, saat kupin kahvia.
(Pyyhkii Kallen silmiä.)
Kas noin!
III:s KOHTAUS.
WIGREN. (Tulee.) Mitä te taasen minun poikaani täällä itketitte?
SAARA. Pitäkää kotona kakaranne. Mitäs päästätte sen tänne pahaa tekemään.
WIGREN. Vai mitäkö päästän. Vai ei minun poikani saa kadulla leikkiä yhtä hyvin kuin teidänkin, vai!
SAARA. Mitä tänne rähisemään tulette. Menkää oman talonne luo huutamaan.
WIGREN. Vai oman taloni luo. Oman taloni luona minä täälläkin olen…
Mutta te, mokomat kerjäläiset! Armosta siinä asua saatte…
SAARA. Laitatko luusi siitä.
WIGREN. Pikemmin sinä syöttiläinesi siitä laputat. Älähän huoli. Kyllä minä——Herra varjelkoon mokomista naapureista… Ei hetkeäkään saa rauhassa olla…
SAARA. Kuka tässä ei rauhassa saa olla? Kenen talosta enemmän rähinää kuuluu. Kehtaat tulla vielä kunniallisia ihmisiä haukkumaan, senkin— joko sanon oikean nimesi… Jollet laita luitasi siitä, niin—(Tempaa luudan rappusilta.) voitelen tällä niin, että——
WIGREN. Älähän huoli, älähän huoli!
(Lähtee.)
IV:s KOHTAUS.
NIILO. (Tulee Wigrenille vastaan pussi kädessä.) Mitä rähinää täällä taasen?
SAARA. Anna sille hyvästi niin—
WIGREN. Olisitte enemmän kotona, niin näkisitte, mitä elämää täällä pidetään. Ensin kivellä poikaani iskevät ja sitten vielä—
NIILO. Rauhoittukaa hyvä rouva. Sattuuhan sitä lasten kanssa. Kyllä minä koetan—
SAARA. Kas vaan! Rupeaa vielä puollustamaan tuota!
NIILO. Hyvä Saara! Miksi huudat!… Eihän ole hyvä keskellä katua tuolla tavoin—ja lapsen kuullen sitten vielä—
KALLE. Isä, me vaan tilhejä viskelimme, niin—
NIILO. No kuuletteko! Hyvä naapuri, menkää Herran nimeen. Eihän se niin vaarallista ollut. Sattuuhan sitä——
WIGREN. No, teidän kanssanne voi puhua ainakin. En minäkään humalassa ole. Mutta suuttuuhan sitähän vähemmästäkin—Hyvästi!
(Menee.)
V:s KOHTAUS.
KALLE. Isä, mitä sinulla on siinä pussissa?
NIILO. Sain sattumalta tavattoman huokeasta kengät.
SAARA. Kengät?
NIILO. Arvelin, että kun Selmalla ei ole pyhäpäiväisiä laisinkaan.
SAARA. Selmalla?
NIILO. Johan hän nyt on aikaihminen… Pitäähän tytölle ruveta jo vähän—
SAARA. Joko myötäjäisiä hommaamaan?
(Ivallisesti.)
Sinähän olet huolellinen isä! Minusta kelpaavat Selman kengät vielä erinomaisen hyvin.—Mutta Selmaahan sinä vaan ajattelet. Eihän Kalle sinua liikuta laisinkaan…
NIILO. Mutta Saara! Eihän toki kadulla rähmästävä poikanaskali niin hyvää tarvitsekaan, kunhan vaan vaatteet ovat päällä; mutta Selma—
SAARA. Niin, niin! Minun asianihan Kallesta on huolta pitää. Päivät pitäin juoksen ja puuhaan, teidän kaikkien tähden. Onhan se aivan luonnollista, että minä Selmastakin huolta pidän…, itsestäni ei ole puhettakaan. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mitä minä voisin tarvita. Oletko minun kenkäni nähnyt, millä kaupungillakin käydä saan. (Nostaa jalkaansa.) Katso! Eikö nuo jo joutaisi levolle?
NIILO. Enhän minä koskaan ole sinua kieltänyt ostamasta. Sinun hallussasihan ne rahat ovat.
SAARA. Niin, minun hallussani. Eikö niillä rahoilla ole reikiä muutenkin tarpeeksi!
NIILO. No, ota sinä ne sitten.
(Heittää kengät Saaran jalkoihin.)
En minä mitään vääryyttä aikonut tehdä… Ajattelin vaan—
SAARA. (Katselee kenkiä.) Aivan kuin tehty minua varten… No saitko rahaa?
NIILO. (Ottaa kukkaron taskustaan.) Tuossa.
SAARA. (Ottaa rahat, pistää sanaakaan sanomatta taskuunsa.) Tule kahvia juomaan. (Ovelta sisään.) Selma, tule tänne.
SELMA. (Tulee.) Mitä?
SAARA. Mene ostamaan yksi »korvapuusti».
NIILO. Mutta miksikä—?
SAARA. (Silittää Kallen päätä.) Tahtoohan lapsikin jotain tuomisiksi.
(Antaa Selmalle rahan, menee sisään Kallen kanssa.)
VI:s KOHTAUS.
NIILO. Selma. Tahdon sanoa sinulle yhden asian, jotta voit sitä itse ajatella.
SELMA. Minkä, rakas isä?
NIILO. (Silittää poskea.) Eikö sinusta tunnu raskaalta olla täällä meidän luonamme?
SELMA. Hm!
NIILO. Älä salaa sitä minulta, rakkahani, olenhan sinun isäsi. Olisko se kumma, jos tämä elämä sinusta raskaalta tuntuisi, muistellessasi entisiä onnellisia aikoja äitisi puhtaassa, lämpimässä kodissa. (Huokaa.) Kun varamme ovat nyt niin vähiksi käyneet—-
SELMA. Minä tyydyn, isä, kohtalooni.
NIILO. Sen kyllä tiedän. Mutta kun minä olen niin paljon poissa ja äitipuolesi on niin tulinen luonnoltaan… Etkö sinä tahtoisi mennä mieluummin palvelukseen.
SELMA. Mutta Kalle.
NIILO. Mitä hänestä?
SELMA. Kuka häntä silloin silmällä pitää, jos minä hänet jätän?
(Katsahtaa pelokkaasti ovelle päin.)
Kun äiti on aina askareissaan ja——
NIILO. Minä ymmärrän sinua. Voi sinä hyväsydämminen sielu! Mutta et sinä saa itseäsi hänen tähtensä uhrata. Minä arvelin että jos pääsisit jonnekin kristilliseen perheesen, niin ei sinun tarvitsisi nähdä joka päivä tätä rähinää ja jumalattomuutta, mikä täällä kaupungin syrjässä rehoittaa.
SELMA. Kuinka olette hyvä, isä kulta.
NIILO. Satuin kuulemaan äsken, että kenraalska Silan juuri etsii palvelijaa, niin rupesin tuumailemaan, että ehkä Jumala on juuri sen perheen sinulle määrännyt. Siellä saisit olla sivistyneitten ihmisten seurassa ja lukea kirjojakin, joita täällä niin ikävöit.
SELMA. Mutta tuota—!
NIILO. No mitä arvelee?
SELMA. Mutta mitä mamma sanoo?
NIILO. Hm.—Eiköhän häntä saane tuumaan taipumaan.
SELMA. Tehkää kuten paraaksi katsotte, isäni. Minä tottelen kaikessa tahtoanne.
NIILO. Minä koetan parastani… Mene nyt, ettei mamma suutu.
(Selma menee.)
VII:s KOHTAUS.
NIILO. Tyttö parka! Niin puhdas, niin hyvä. Miksi on Luoja tehnyt ihmiset niin erilaisiksi! Miksi ei täällä vallitse sopu ja rakkaus. Tyttö parka! Helena vainajan kaltainen hän on.
(Huokaa.)
Ne oli ajat ne.
SAARA. (Ovelta.) No etkö sinä tahdo laisinkaan?
NIILO. Tulen, tulen!
(Menee sisään.)
VIII:s KOHTAUS.
WILLE. (Tulee perältä ranskanleipä kädessä, selkäänsä hieroen.) Kun se
Kalle tulisi ulos.
(Puree ranskan leipää.)
Hyvää on, mutta kyllä maksoikin. Eipähän vaan saanut selvää.
KALLE. (Tulee ulos. Itsekseen.) Aina he riitelevät.
WILLE. Kalle, kuulehan…
KALLE. Mitä?
WILLE. (Salaperäisesti.) Seh, saat suuremman puolikkaan.
(Jakaa leivän kahtia.)
KALLE. En tahdo.
WILLE. Ota nyt, Mitäs me riidassa käytäisiin olemaan. Sovitaan pois. Pistin tämän salaa kaapin alle, kun mamma oli kellarissa. Sanoin sen kissan vieneen mutta ei tuo auttanut … selkääni sain kumminkin. Minä otin sen sinua varten… Sovitaan pois.
(Panee kätensä Kallen kaulaan.)
Ollaanhan me hyviä ystävyksiä… Ruvetaan taasen viskomaan tilhejä— ja—
KALLE. Mutta sinä et saa viskata enää ennen minua.
WILLE. Viskataan yht'aikaa.
KALLE. (Ottaa leivän.) No, olkoon menneeksi.
WILLE. Mennään vuorille.
KALLE. Mennään.
(Juoksevat vihellellen pois.)
IX:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee »korvapuusti» kädessä. Seisattuu hetkeksi ajatuksiin vaipuneena. Sisältä kuuluu Saaran ääni.) Mitä he nyt taasen siellä sisällä riitelevät. Isäni yhäti hiljainen ja … nöyrä… Miksikä liekin niin hirveän nöyrä?… Pitäisihän hyvyyden päinvastoin antaa voimaa. »Kun omatunto on puolellasi, niin älä koskaan pelkää», sanoi äiti-vainaja… Onhan toki isälläni puhdas omatunto.—No, eihän häntä syyttää saa. Onhan sellaisia nöyriä kirjoissakin…
(Kuuntelee.)
Minusta puhuvat… Voi minä syntinen raukka! Äitipuoleni minua vihaa, isäni saapi toruja tähteni.—Kalle on ainoa, joka minua tarvitsee. Mutta päättyköön asia kuinka hyvänsä, minä tyydyn… Jollen pääse lähtemään niin jään… Omatuntoni kuiskaakin: »pysy kotonasi».
X:s KOHTAUS.
RAHIKKA. (Tulee oikealta hitaasti, synkkämielisenä. Itsekseen.) Ei, tämä ei käy laatuun. Joku muutos tässä täytyy tulla… Kuinka kurjalta elämä näin tuntuu… Menisinkö?—Tuossa aivan on kapakka ja—naisia! En! Minä inhoan niitä… Kernaammin sitten hirteen.
(Huomaa Selman.)
Kas! Mitkä kasvot!
(Menee sivutse.)
Tuollainen impi täällä!——Muistuttaa … ketä—?
(Menee, taakseen vilkaisten.)
SELMA. Miksi katsoi hän minuun niin kummallisesti? Varmaankin tunsi,— Noin tukevaksi mieheksi hän on kasvanut.—Ei! Ei hän tuntenut. Kyllä hän olisi tervehtinyt.
(Katsoo Rahikan jälkeen.)
Hän oli hyvä poika… Mikä lie hän nyt?… Niin kummallisen, salaperäisen näköinen…
XI:s KOHTAUS.
SAARA. (Tulee ovelle.) No siinä sinä vihdoin olet. Olisit vielä kauemmin viipynyt!—Vai tuntuu sinusta raskaalta vai olla äidin silmäin alla.
(Tulee ulos.)
Kyllähän sen arvaa… Kun ei öisin juosta saa pitkin katuja, kun saa työtä oppia tekemään!
NIILO. (Rappusilta.) Saara, ajattelehan—
SAARA. (Lyö jalkaansa.) Kyllä minä ajattelen ja osaan ajatella yhtä hyvin kuin sinäkin, vähän paremminkin. Vai tahtoisi hän palvelukseen, herrasväen lautasia nuolemaan. Kuka ne pesut täällä kaikki pursuu, mitä olen ottanut? Minä tietysti, kukas muu… Mitäs sinä minusta huolit, kun vaan sydänkäpysi helppoon saat. Tuolla on par'aikaa pesua kolmeksi neljäksi päiväksi—
SELMA. Mutta voimmehan ne yhdessä ensin lopettaa, jos—
SAARA. (Tempaa »korvapuustin» Selman kädestä.) Vai voimme yhdessä lopettaa, vai! Kuka täällä kotona huolta pitää, minun kaupungissa juostessani, kuka ruuan keittää… Tietysti saisin minä ehtiä jokapaikkaan. Mitäs se teitä liikuttaa… Millainen nahjus olit kaksi vuotta sitten, kun huostaani sinut otin? Mihin silloin kykenit? Osasit lukea kirjoja ja käydä hyvissä vaatteissa. Minä teitä syötin koko talven sittenkuin paljaina palosta turviini pääsitte. Mutta eihän se ole mitään. Miksi et heti silloin mennyt maailmaa vaeltamaan? Silloin oli Niilolla toinen ääni kellossa. »Lähettäisimmekö tuon poloisen vieraisiin käsiin, poljettavaksi. Olisihan se synti». Mutta nyt ei ole synti jättää kaikki minun niskoilleni.
(Selma menee äänetönnä sisään.)
XII:s KOHTAUS.
NIILO. Älähän nyt kiivastu, Saaraseni. Eihän se ollut muuta kuin minun tuumani vaan. Siksihän sinun ajatustasi kysyinkin.—Jos sinä niin arvelet—niin—niin voipihan se jäädä. Ja onhan hänellä, niin, tekemistä kylläksi täälläkin. Kunhan sinä vaan—
SAARA. Mitä?
NIILO. (Säpsähtää.) Tuota arvelin vaan, että kun sinä pidät hänestä äidillistä huolta, niin kyllähän hän täälläkin voi pahuudesta säilyä.
SAARA. Mikä hänet täältä vie? Päinvastoin juuri palvelustyttönä—
NIILO. Niin kyllä, tavallansa. Kun vaan ei tässä lähistössä aivan olisi niin paljon pahuutta—Vigrenikin on ruvennut—-
SAARA. No tarttuuko se! Onpahan varoituksena.
NIILO. Hm. Niinhän se kyllä on. »Antaa vaan lapsen polttaa sormensa kerran, eipähän pistä sitä tuleen toista kertaa», sanoi aina Helena-vainaakin. Niinhän se kyllä on, niin!
SAARA. Menen nyt maksamaan velkaani Nylundille.
NIILO. Minä tässä kanssa arvelin pistäytyä Lailun Juhoa tapaamaan.
Antaisit pullon hinnan—
SAARA. Ei ole tarvis laisinkaan.
NIILO. Silanilla olisi työtä kahdelle hevosmiehelle. Tahtoo vedättää multaa tarhaansa … näetkös… Niin minä lupasin toimittaa… Annahan tuolta pullon hinta… Enhän minä viinaan rahaa panekaan. Olutta jos pullon, toisen juokin, niin ei siitä paljon kulu—
SAARA. (Antaa rahaa.) No tuossa.
(Menee.)
XIII:s KOHTAUS.
NIILO. Kumma mies minä olen sentään, kun omia ansioitani häneltä pyydän. Aivankuin ei minulla olisi oikeutta pyytämättäkin… No niin!— Lieneehän se jo sallittu minulle sillä tavalla.—Ja eihän tuo sentään aina kielläkään, vaikka vähän ensin vastaan rätisee.
(Menee.)
XIV:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee kirja kädessä.) En uskalla vielä lamppua sytyttää… Voisi nähdä vielä, niin——Kummallista! Mitä pahaa hän nyt siinäkin näkee, että minä luen niin mielelläni. Eihän ihminen ole luotu toki vaan työtä tekemään… Jos istahtaisin tuonne kallion vierustalle… Siitä näen ajoissa, kun hän tulee… Senpä teen!
(Menee kalliopenkin luo.)
Oikein sydämmeni lyöpi kovempaan kirjani ääreen päästessäni.—Eihän äitinikään käskenyt vaan raamattua lukemaan.
(Käypi istumaan.)
Kuinkahan heidän käypi sitten.
(Selailee lehtiä.)
Kummallista se rakkaus kuitenkin. Tokkohan ihmiset nykyaikana voisivat sillä lailla rakastaa?—Voisinkohan minä?—
(Tuumailee.)
Jos hän olisi niin jalo, niin helläsydämminen mutta samalla niin miehekäs kuin Paul, niin voisin—enköhän voisi Virginia olla… Kuinka minä häntä rakastaisin. Kodissamme ei pahaa sanaa kuuluisi; rakkaus ja sopu siellä vallitsisi… Minä tekisin kaikessa hänen mielensä mukaan, valmistaisin hänen mieleisensä ruuan, hänen työstä tullessaan, pitäisin häntä puhtaissa vaatteissa ja hoitaisin kuin kuningasta. Se vasta olisi—!
(Rupeaa lukemaan).
—Miksi ovat ihmiset niin usein onnettomia, tyytymättömiä, vaikka itse kumminkin onnensa voi luoda… Voihan köyhyydessäkin olla onnellinen, kun vaan on ketä rakastaa… Mitä nyt!—Ketä sieltä tulee?
(Piiloittaa poveensa kirjan, menee kallion reunaan katsomaan.)
Pojathan ne taasen!
XV:s KOHTAUS.
(Kalle ja Wille juoksevat riidellen esille.)
SELMA. Mitä te nyt taasen?
KALLE. Wille tahtoo ryöstää tämän, vaikka minä löysin.
WILLE. Minä se ensin näin.
KALLE. Minähän se sanoin—
WILLE. Minäpä—-
SELMA. Ei saa tuolla tavalla riidellä. Mikä se on?
KALLE. Kirja.
SELMA. (Ottaa kirjan.) Mitä? Pekka Rahikka!
KALLE. Anna se minulle.
WILLE. Minun se on.
SELMA. Tiedättekö kuinka niitten kahden pojan kävi, jotka pähkinästä riitelivät.
KALLE. No kuinka?
SELMA. Kaksi poikaa löysivät kerran pähkinän eivätkä voineet sopia siitä, kuinka sen jakaisivat. Silloin tuli kolmas heitä sovittamaan, antoi kuorenpuolikkaan kummallekin ja söi itse sisuksen.
KALLE. Kuulitko Wille? Kerro, Selma, meille vielä sellaisia juttuja; ne ovat niin hauskoja.
WILLE. Tiedätkö mitä Kalle?
KALLE. No?
WILLE. Annetaanhan me tuo kirja Selmalle. Mitäs me sillä kumminkaan—
KALLE. Niin, sinä saat sen Selma!
SELMA. Hyviä poikiahan te kuitenkin olette. Kun ette vaan riitelisi niin usein.—Jos ystävykset joskus sattuvatkin riitaantumaan, niin eivät he sitä puhu kellekään, vaan sopivat keskenään. Siten tekin tehkää, niin teistä tulee vielä kunnon poikia.
(Wille ja Kalle katsovat toisiinsa.)
WILLE. Kalle!
KALLE. Mitähän jos me luvataan, ettei koskaan mennä kantelemaan toistemme päälle?
WILLE. Sen me teemme… Mutta jollemme voida sopia?
KALLE. Niin tullaan Selmaa pyytämään—
WILLE.—eroittajaksi. Niin! Hihhei Kalle. Se oli hyvä tuuma.
(Juoksevat käsitysten pois.)
XVI:s KOHTAUS.
SELMA. (Kirjaa katsellen.) Hänen kirjansa! Mikä kirja tämä. Hyi, millainen nimi! Luenko mä—Ei! Hänelle tämä täytyy takasin toimittaa— Mikä kumma kirja tämä vaan lieneekin. Hm! Miksikä en nyt sitä voisi tarkastella… Mutta tuo ruma nimi!—Mitä lieneekin.—Ei, en minä tahdo.—Luen ennen Paul ja Virginiaa.
(Käy istumaan.)
Kun hänkin sitä on lukenut.—Mitäs pahaa tuossa nyt voisi olla! Hm! Mieleni tekisi lukemaan juuri siksi, että tämä hänen kirjansa on.— Miksikä? Pekka Rahikka——Kyllähän hän hyvä poika oli… Me olimme oikein hyviä ystävyksiä!—Mutta ei! En tahdo vieraan miehen salaisuuksia urkkia. Mitä lieneekin… Tuollainen ruma nimikin! Hyi!
(Panee kirjan kallion reunalle.)
XVII:s KOHTAUS.
RAHIKKA. (Tulee perältä, aikoo mennä kallion taakse, huomaa Selman, seisattuu.) Yhäti sama tyttö! Mikä olento! Jos rohkenisin puhutella häntä.—Ei! En tahdo. Ja noin kaunista vielä… En uskalla!
SELMA. (Huomaa Rahikan. Itsekseen.) Kas tuossa hän onkin taasen. Etsii varmaankin—Voi, Voi!
RAHIKKA. (Itsekseen.) Hän katsoo minuun… Aikoo puhutella… Mikä lempeä katse!
SELMA. Te etsitte—suokaa anteeksi—varmaankin tätä kirjaa.
(Ottaa kirjan kalliolta.)
RAHIKKA. Mi … minä?
SELMA. (Joutuu hämilleen.) Eikö—
RAHIKKA. Nimeni on Rahikka, jos saan luvan—
SELMA. Teidän omannehan tämä on… Pienet pojat löysivät sen äsken.
RAHIKKA. Hänen kädessään tuo kamala kirja. Lie ehkä lukenut?
SELMA. Te ette tunne minua?
RAHIKKA. E-en suinkaan.
SELMA. Niin no, onko se kumma. Onhan siitä jo pitkä aika.
RAHIKKA. (Katsoo tutkivasti.) Mitä ihmeitä! Kuinka en heti—? Selmahan se on.
SELMA. No joko tunsitte!
RAHIKKA. Onhan se todellakin entinen pikku Selma. Ja minä kun aina olen ajatellut, että minne hän lie joutunut, sillä aikaa kuin maalla asuin.
SELMA. Kyllä minä teidät jo äsken tunsin.
RAHIKKA. Minä taasen olen kulkenut ja tuumaillut, että missä sinun—— teidän kasvonne olen nähnyt, kunnes huomasin kadottaneeni tuon— (Ottaa Selman kädestä kirjan.) Ei se saa olla teidän kädessänne.
SELMA. Miks'ei?
RAHIKKA. No se on sellaista… Ei nuori nainen—sellainen kuin te, saa tätä lukea.
SELMA. Jo minä ajattelin, että mitä liekin.
RAHIKKA. Hyvä, ett'ette lukenut.——Mutta, tuota, kuinka olette täällä … ja tällä tavoin ulkona kadulla?
SELMA. Me vietämme täällä kaupungin äärimmäisessä reunassa sellaista maalaiselämää. Tulin tähän lukemaan erästä kirjaa, niinkauan kuin hämärältä voi.
RAHIKKA. Vai on teidänkin varanne niin vähiksi käyneet. Täällä asutte!
SELMA. (Huokaa.) Niin!
RAHIKKA. Saanko käydä tähän istumaan?
SELMA. Käykää vaan. Minä en uskalla, jos äitipuoleni sattuisi tulemaan.
RAHIKKA. Onko teillä jo äitipuoli.
SELMA. Niin… Viimeisinä kahtena vuonna on suuria muutoksia elämässäni tapahtunut.
RAHIKKA. Sen kyllä näen. Mutta kertokaahan!
SELMA. Äitini kuoli kolme vuotta sitten ja vähän sen jälkeen paloi omaisuutemme. Isäni meni sitten uudelleen naimisiin, kun ei minua hoidotta tahtonut jättää. Mutta vastoinkäymiset ovat meitä sitten ajaneet yhä enemmän kaupungin syrjään. Nyt olemme kuten näette äärimmäisessä talossa.
(Huokaa.)
RAHIKKA. Kova onni on siis teitäkin ahdistanut.
SELMA. (Katsoo hetken Rahikkaa.) Tiedätkö mitä, Rahikka?
RAHIKKA. (Nousee seisomaan.) Mitä?
SELMA. Minusta tuntuu niin hyvälle, saatessani puhua sinun kanssasi.
RAHIKKA. (Riemastuen.) Todellako?
SELMA. Minä olen ollut niin yksinäni. Ei ainoatakaan ystävää! Ja kun harvoin saan kaupungille mennä, en juuri saa puhua kenenkään kanssa, joka—
RAHIKKA. Sinä pidät siis minua ystävänäsi?
SELMA. Tietysti. Olemmehan me lapsuuden ystäviä.
RAHIKKA. Niin! Voi kuinka sinä ilahutat minua.
SELMA. Oikeinko totta?
RAHIKKA. Puhuit ystävien puutteesta! Jos kuka on ystävän puutteessa ollut, niin olen minä. Vertaisteni kanssa varallisuudessa en voi olla, varakkaammat, sivistyneemmät eivät minua seuraansa tahdo.
SELMA. Mutta minäkin olen köyhä, sivistymätön.
RAHIKKA. Sinäkö köyhä, sivistymätön. Selma!
(Tarttuu hänen käteensä.)
SELMA. Mitä tahdot?
RAHIKKA. Tiedätkö!——Sinä et voi aavistaa, mitkä tunteet minussa liikkuvat. Tuolla kalliolla kävelin äsken, luin tuota kauheata kirjaa, heitin sen pois, mutta rupesin taasen lukemaan. Sinä et voi käsittää sellaista. Olin niin synkissä mietteissä, olin niin äärettömän onneton. Ja nyt äkkiä; odottamatta löydän ystävän, jommoista en toivoakaan uskaltanut.
SELMA. Olimmehan me ystävyksiä ennenkin.
RAHIKKA. Se oli toisellaista. Silloin olin huoleton poika, joka en maailman menosta tiennyt.
SELMA. Miksikä olet sinä sitten niin onneton. Olethan nuori, terve, vapaa.
RAHIKKA. Hm! Maailmassa on niin paljon.—Tosin sitä leipänsäkin tähden ponnistella saapi, mutta——
SELMA. Mutta?
RAHIKKA. Mutta nyt olen saanut uutta elinvoimaa. Sinussa olen löytänyt ystävän, jonka tähden voin työtä tehdä.
SELMA. Minun tähteni?
RAHIKKA. (Hiukan hämmästyen.) Kummallista kuinka tämä on mennyt. Enhän ole huomannutkaan, että, että——Tarvitseeko minun sanoa enää.
SELMA. Niin minusta tuntuu myöskin niin hyvälle, saadessani kanssasi ajatuksia vaihettaa, Siihen ei minulla ole ollut tilaisuutta kahteen vuoteen.
RAHIKKA. Sinä olet onnellinen, sinä voit ottaa osaa onneeni. Sinä et vielä tiedä kuinka paljon olen sinussa löytänyt. Nyt olen päässyt synkkämielisyydestäni. Taisteluni ovat loppuneet.
(Repii kirjan.)
SELMA. Miksi sen revit?
RAHIKKA. Tähän asti etsin siitä apua, mutta turhaan. Nyt olen löytänyt pelastajani. Sinun kuvasi puhdistaa sieluni.—Tahdothan pelastajakseni ruveta!
SELMA. Pelastajaksesi?
RAHIKKA. Pahin paheista on minua koettanut uhrikseen saada. Minä olin jo epätoivoissani. Nyt en pelkää enää. Kiitos Selma.
(Ottaa Selman kädet omiinsa.)
Nyt ryhdyn uudella innolla työhön ja saas nähdä eikö pian koita parempi aika.
SELMA. Suo anteeksi, mutta en minä sinua vieläkään oikein ymmärrä.
RAHIKKA. Etkö?
(Tempaa hänet syliinsä.)
Nyt ymmärrät, armahani!
XVIII:s KOHTAUS.
SAARA. (Tulee.) Mitä ihmeitä! Selma!
(Rahikka ja Selma eroavat, jäävät äänettöminä seisomaan.)
No, jo nyt jotakin! Jassoo, sitä lajia. Kyllä minä sinulle—
(Rahikalle.)
Jollette toimita nahkaanne täältä heti paikalla, niin—
(Selmalle.)
Kadulla rupeat——Ja mokoman sitten palvelukseen laskisimme.
RAHIKKA. Älkäähän nyt.
SAARA. Etkö vielä osaa reppänääsi kiinni pitää—Mars! Vai tässä—
(Tempaa luudan.)
NIILO. (Tulee.) Mitä nyt taasen?
SAARA. Hyvä että tulit. Tuossa nyt näet.
NIILO. Mitä, mitä—?
SAARA. Ajattelehan, minä tulen kotiin ja tapaan nämä kaksi nuoleksimassa toisiaan—Selman ja tuon—
NIILO. Selma, onko se totta?
SAARA. Josko se on totta. Luuletko minun valehtelevan.
NIILO. Selma tyttäreni, puhu.
RAHIKKA. Kaukonen, te ette enää tunne minua, mutta jos luotatte rehellisen suomalaisen puheesen, niin älkää uskoko vähintäkään pahaa tyttärestänne.
NIILO. Puhukaa.
RAHIKKA. Me olemme lapsuuden ystäviä. Kävimme yhdessä kansakoulua ja kulimme usein yhdessä kotiin kun vielä asuitte Kruununhaassa. Minä muutin sitten maalle, enkä ole Selmaa sen koommin nähnyt. Nyt tapaamme sattumalta toisemme, puhuttelemme toisiamme ja huomaamme löytäneemme molemmat todellisen kaivatun ystävän. Me olimme molemmat ystävän puutteessa. Nyt olemme enemmän kuin ystävyksiä.
NIILO. No mutta yhdellä näkemälläkö te vaan—?
SELMA. Isä kulta!
SAARA. Siinä nyt kuulit. Etkö jo laita tuota menemään, että muistaa—
RAHIKKA. Minä tunnen teidät Kaukonen. Te olette oikeuden mies, oikea isä.
NIILO. Minä en tiedä, mitä sanoisin. Selma tyttäreni, onko se mahdollista. Olisitko niin ajattelemattomasti heittäynyt heti nuoren miehen kaulaan, kun—?
SELMA. (Rohkasee itsensä.) Olen. Miksi sitä kieltäisin.
SAARA. Ja uskaltaa ihan vasten silmiä.
NIILO. Minun täytyy nuhdella sinua, Selma. Ei nuori tyttö saa—
SELMA. (Itkemään heltyen.) Isäni. Etkö sinä voi käsittää, mitä se on, kun nuori tyttö vuodet pitkät vaan saa haukkumisia kuulla, aamusta iltaan kestää sydämmettömän emintimän sortoa, etkö voi käsittää, miltä silloin tuntuu, kun odottamatta kohtaa helläsydämmisen ystävän, joka ymmärtää hänen tunteensa sekä hänen ajatuksensa. Eikö mieli tuosta helly? Ajatteleeko hän silloin, mikä sopii, mikä on luvallista. Sinun täytyy käsittää sitä! Kuinka puhui ennen äitini rakkaudesta: kuinka se joskus hiipii salaa aavistamatta sydämmeen ja anastaa sen sitten väkisin valtaansa, ja kuinka se joskus taasen hyökkää äkkiä kuin tuuliaispää kesäisimmän tyvenen vallitessa. Silloin en häntä ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän. Sorrettu, onneton vaan voipi oikein käsittää mikä rakkaus on, sen voimaa ei paatunut sydän, eikä huolettomuudessa elävä voi käsittää.
SAARA. Riittää jo tuota lorua!
NIILO. Oma tyttäreni. Kyllä minä ymmärrän sinua. Sinussa on äitisi henki. Minä osasin hänen ajatuksilleen arvon antaa, vaikka en voinutkaan niitä seurata. Sinunkaan tunteitasi en tahdo ruveta tuomitsemaan. Itse ymmärrät ne paremmin kuin minä ja—
SAARA. Niilo, eikö tästä loppua tulekaan.
NIILO. Hyvä Saara. Enhän minä mitään voi. Jos hän itse tahtoo——
SAARA. Mokoma nahjus!
SELMA. Kiitos isäni. Älä suutu minuun. Mutta kuten näet on parasta, että nyt lähden täältä. Tänne en enää jäädä voi.
RAHIKKA. Kaukonen, luottakaa minuun, minä pidän huolen hänestä.
(Selma ja Rahikka lähtevät.)