TOINEN NÄYTÖS.
(Kyökki: perällä vasemmassa kulmassa hella, sen tällä puolen kastrulliparvet; peräseinällä ikkunan alla pöytä ja kaksi tuolia; oikealla kaappi ja vuode. Ovi kummallakin sivulla).
I:n KOHTAUS.
SELMA. (Pesee asteita.) Tämähän on hauskaa! Saan sitten yksin asua näin siistissä huoneessa. Ja niin sivistynyt, äidillinen emäntä. Sanoi olevansa minuun tyytyväinen. No, parastani tahdonkin koettaa.—Isäntä näyttää äreältä. Mutta olenhan minä paljon pahempaan tottunut. Kun vähän vaatii, saa aina enemmän.—Saapas nähdä, mitä Pekka arvelee.— Kuinka ihmeellistä! Häntä ajattelen vaan, hänen tähtensä unohdan kaiken muun. Ja kuinka pian se kävi. Ennenkuin ennätin ajatellakaan,—olimme jo——Mutta oliko se sentään oikein tehty? Niin pian! Sanoihan äitini, ettei miehiin saa aina luottaa——Ei. ei, Rahikka on rehellinen. Sen näin heti hänen silmistään. Ja tunnenhan hänet jo lapsuudestani.—Mutta olisikohan äitini kuitenkaan sallinut——Voi, voi, minä tulen rauhattomaksi. Jospa olisi keneltä neuvoa kysyä, kenelle sydämmensä avata… Jos uskaltaisin rouvalle tunnustaa… Enhän minä Pekan rehellisyyttä epäilekään. Mutta jos hänkin erehtyisi. Jos hän vaan luulee minua rakastavansa,—jos hän katuisi. Eihän ihminen voi aina olla varma itsestäänkään.
II:n KOHTAUS.
ROUVA SILAN. (Tulee oikealta.) No, joko alat saada pestyksi… Kas, pian se näkyy sinulta käyvän… Ole vaan ahkera lapsukaiseni, me tulemme hyvinkin sopimaan, luulen minä. Valmista teevesi kello kymmeneksi. Me menemme nyt ulos. Kumma vaan, ettei ompelijatarta kuulu.——
SELMA. (Itsekseen.) Jos uskaltaisin häneltä kysyä.
R. SILAN. (Menee ikkunan luo, avaa sen.) Robert, tulehan jo. Kello on jo kuusi.
(Panee ikkunan kiinni.)
SELMA. Kenraalska, saanko minä kysyä teiltä. Olettehan te niin oppinut ja tiedätte——
R. SILAN. Kysy, lapsukaiseni. Mitä tahdot tietää?
SELMA. Mitä on rakkaus?
R. SILAN. Mitäkö se on? Miksi sitä kysyi? Etkö itse tiedä?
SELMA. Minä vaan luin äsken juuri erään kirjan—
R. SILAN. Minkä kirjan?
SELMA. Paul ja Virginia'n.
R. SILAN. Vai niin. Se on kaunis kirja, erittäin kaunis ja siveä. Se on hyvä, että luet sellaisia kirjoja.
SELMA. Minä tulin siksi ajatelleeksi, voiko nykyaikana enää sellainen uskollinen rakkaus olla mahdollista—
R. SILAN. Se kysymys vaatii lavean vastauksen… Mutta sen voin sinulle sanoa, ja se onkin hyvä, että tuli siitä puhe. Nuoren tytön, erittäinkin köyhän tulee nykyjään olla erittäin varovainen. Nykyinen miessukupolvi on turmeltuneempi kuin sinä voit aavistaakaan. Ainoastaan suurilla voimain ponnistuksilla voimme enää karsia, juuria pois yhteiskunnastamme, ne paheet, jotka sen ytimiä kalvaavat… Juuri köyhiä palvelustyttöjä uhkaa vaara enimmin. Suuri varovaisuus, ehdoton siveys vaan voi heitä täydellisesti turvata. Luulotellun rakkauden alla voi aina piillä myrkyllinen käärme…
SELMA. Olisko se niin?
R. SILAN. Se on niin. Me naiset vaan voimme yhteiskuntamme pelastaa, me vaan voimme puhdistaa saastutetun ilman. Luonnollista on siis—koska tästä nyt kerran tuli puhe—, että tämän pyhän asian ajajat, minä niitten joukossa, vaativat omilta palvelijoiltaan esikuvallista käytöstä. Minä en kärsi, että nuorilla palvelustytöillä on tuollaisia »sulhasia».—Sinä punastut!—En minä sinua tarkoittanut, sinun siveyttäsi en epäile. Mutta että tahtoni tietäisit, sanon sen nyt. Jos minä tapaan, tahi saan tietää, että sinä salaa käyt kohtaamassa sellaista—puhumattakaan, että tänne hänen tulla sallisit—. No, älä loukkaannu. Minä sanon tahtoni vaan. Jos niin kävisi, täytyisi minun armotta ajaa sinut pois ja antaa epäiltävä todistus——
III:s KOHTAUS.
KENRAALI. (Pyyhkii jalkojaan vasemmalla, tulee sikaari hampaissa.)
Uh, sitä likaa! Tässä taas pukeutumaan—sinun konserttisi tähden.
Onko saappaani harjatut?
SELMA. Minä en tiennyt——
KENRAALI. Mitä se on! Pitää ottaa selvä tehtävistään.
(Käypi istumaan, ojentaen jalkaansa eteenpäin.)
Vedä pois!
(Selma rupeaa kiskomaan.)
R. SILAN. Eihän hän tiennyt, että me ulos menemme.
KENRAALI. Minun saappaani pitää aina olla harjatut.
(Selma on vetänyt saappaat hänen jalastaan.)
Yhden tekevä, kuka ne harjaa. Mars! Tuo tohvelini!
(Selma kiiruhtaa sisään.)
IV:s KOHTAUS.
R. SILAN. Et sinä saa heti noin äreäksi käydä. Säikytät tyttö paran pahanpäiväisesti.
KENRAALI. Sinä olet liian hyvä sen sijaan, minun täytyy pitää tasapainoa. Pilaisit muuten piijat kokonaan.
R. SILAN. Pilaisin? Minä?—Et sinä sellaisia asioita ymmärrä… Ja muuten voit olla sekaantumatta——
KENRAALI. Respektiä on ylläpidettävä. Kyllä minä tiedän kuinka palvelijain kanssa on meneteltävä.
R. SILAN. Respektiä voi lempeydellä ylläpitää.
KENRAALI. Vai voi. Kuinka pahoille tavoille opetit sinä esim. Amandan. Rupeaa kohalta kulkkua nauramaan, siksi että minulta sattui kyyristyessäni housut repiämään. Oliko se respektiä?
R. SILAN. Aina sinä takerrut tuollaisiin asioihin. Hyi! No ja oliko se ihme sitten! Rupeaahan sitä nuori vallaton tyttö vähemmästäkin nauramaan.
KENRAALI. Jaa, siitä sen nyt näkee. Sinäkin pidät aivan luonnollisena asiana, että—Se on sinusta vaan viatonta vallattomuutta, jos—jos—— Kyllä mä opetan heitä nauramaan minulle!
(Selma tuo tohvelit ja saappaat. Kenraali
pistää tohvelit jalkaansa.)
R. SILAN. (Itsekseen.) Eikö se nyt tule sieltä jo leningin kanssa.
Rupeaa taasen ukko rähisemään jos viivytän—
(Menee oikealle.)
NIILO. (Tulee sisään.) Nyt on viimeinen kuorma levitetty, teidän armonne.
KENRAALI. (Ottaa kukkarostaan rahaa.) No tuossa. Jos vasta tarvitsen, niin kyllä minä sinut työhöni otan.
NIILO. Kiitoksia armollinen herra kenraali.
(Kenraali menee oikealle, jättäen sikarin pätkän pöydän reunalle.)
V:s KOHTAUS.
NIILO. No Selma, mitä arvelet uudesta paikastasi?
(Selma istuu ajatuksiin painuneena.)
Et vastaa… Hyvään perheesen pääsit. Ole nyt siivo ja siveä; muista, mitä äiti-vainaasi on opettanut. Nyt hänen kalliit neuvonsa sinulle tarpeen ovat.
(Itsekseen.)
Hän näkyy oudoksuvan vielä uutta tointansa. Jätänpähän hänet rauhaan. Jumala sinua, lapsukaiseni, varjelkoon, jotta yhtä siveänä ja puhtaana aina pysyisit. Kuinka suloiselta tuntuu, kun tietää olevansa tuollaisen lapsen isä.
(Katselee hetkisen äänetönnä Selmaa.)
Hyvää yötä nyt, lapsukaiseni!
SELMA. (Herää ajatuksistaan.) Ai, isä!
NIILO. En minä tahdo sinun ajatuksiasi häiritä. Hyvää yötä vaan.
SELMA. Hyvää yötä. Terveisiä Kallelle ja—ja—äidille.
NIILO. (Itsekseen,) Voi sitä sydäntä, sitä sydäntä!
(Menee.)
VI:s KOHTAUS.
SELMA. (Rupeaa saappaita harjaamaan.) Vai niin! Hän ei siis saa tulla tänne laisinkaan. Nyt juuri kun tahtoisin hänen kanssaan puhua, oikein häneen tutustua. Olisko siinä perää mitä rouva sanoo? Olisko hänkin sellainen? Ja miksei! Ei Paul olisi lukenut sellaista kirjaa kuin hän! Jumala ties, mitä se lie ollutkin… Minä rupean pelkäämään… Jos hän todella ei olisikaan niin puhdas, niin rehellinen kuin luulin… Voi hyvä Jumala! Auta minua tästä hirveästä epätietoisuudesta!… Menettäisinkö minä ainoan ystäväni, hänet, johon niin kauniit tulevaisuuden toiveet olen jo liittänyt?… Pettyisinkö niissä! Voi sehän olisi kauheata!… Mutta kun äitinikin minua niin varoitti… Tunteehan rouva toki maailman, ihmiset paremmin kuin minä sokea tyttö!…
VII:s KOHTAUS.
IINA. (Tulee vasemmalta.) Hyvä ilta! Kas, täällähän on jo uusi tyttö.
SELMA. Oletteko ompelija?
IINA. (Itsekseen.) Sievä tyttö. (Äänensä,) Niin, kyllä——
SELMA. (Aikoo lähteä oikealle.) Rouva jo odottaa.
IINA. Odottakaahan. Olen väsynyt, tahdon tässä ensin hiukan huoahtaa.
(Käypi istumaan.)
Ohhoh! Niin pitkä matka minulla astuttava.
SELMA. No, käveleehän sitä nuorra ollessaan mielellään.
IINA. Tosin kyllä, erittäinkin kun koko päivän on istunut työn ääressä.
(Itsekseen.)
Tuo olisi minua varten…
SELMA. Onko teillä paljon työtä?
IINA. Onhan sitä. Mutta eihän ole pakko ottaa enempää kuin itse haluaa.
Tahtoohan sitä aina välistä olla vapaakin.
SELMA. Kai se lienee hauskaa kuitenkin, kun itse saapi noin vapaasti määrätä——
IINA. No se on tietty… Työkin maistuu silloin aivan toiselle, kun on ihan itsenäinen, oma herransa kaikessa, kun ei tarvitse aina toisen komennon mukaan marssia.
SELMA. Niin, kyllähän sen arvaa.
IINA. Toveri pitäisi olla kuitenkin, yksin alkaa tuntua ikävältä.
SELMA. Asutteko sitten yksin?
IINA. Ihkasen yksin.
SELMA. Mutta se tuntuu varmaan hirveän kolkolta. Minä pelkäisin.
IINA. En minä pelosta mitään tiedä. Mutta kernaasti toisen toveriksi, työkumppaniksi ottaisin. Silloin voisi työnsä lopetettuaan illalla liikkua vähän ulkonakin. Yksin se ei käy päinsä. Ja työtä kyllä riittäisi kahdellekin, sitä saan vaikka kuinka paljon.
SELMA. No voitteko te panna säästöönkin?
IINA. Se on tietty. Ennen kun en uskaltanut ottaa hienompaa työtä, ei tosin juuri suuria säästöjä jäänyt, mutta nyt, nyt on toista. Olen ommellut leninkejä kreivien ja kenraalien tyttärille. Olen, näetten oikea muotiompelija.
VIII:s KOHTAUS.
R. SILAN. (Tulee oikealta.) Eikö se—No täällähän te olette! Mikset tullut heti sanomaan, Selma?
IINA. Tulin juuri, istahdin vaan silmänräpäykseksi huoahtamaan.
R SILAN. No, onko se nyt täydessä kunnossa?
IINA. Olenko minä koskaan ennenkään hutiloinut. Koettakaahan vaan päällenne, niin saatte nähdä. Sen pitää istua kuin valettu.
R. SILAN. Niin, no!
(R. Silan ja Iina menevät oikealle.)
IX:s KOHTAUS.
SELMA. Hän on onnellinen. Ihan vapaa, ei kenenkään komennon alla. Miltähän tuo tuntuisi, jos saisi olla ja elää kuni hän: ottaa vastaan ketä ja milloin vaan tahtoo;——ja sitten voipi hän säästää rahojakin. No, mitäs minä häntä kadehtisin! Olenhan minäkin kohtalooni tyytyväinen… Niin! Ja sanoihan äitini aina, että nuoren tytön tulee olla vanhemman naisen silmäin alla! Kuka sen tietää, kuinka tuon—
KENRAALI. (Oikealta.) No kuinka kauan saan minä saappaita odottaa!
SELMA. (Hämmästyen.) Hyvä Jumala!
(Harjaa vielä hätimmiten.)
Tässä, tässä ne ovat.
(Viepi oikealle.)
X:s KOHTAUS.
RAHIKKA. (Tulee vasemmalta.) Vai niin. Tässä siis… Mitähän hän lie arvellut, kun en eilen tullut.
(Katselee ympärilleen.)
No, toistahan tämä on. Oikein siisti kyökki. Ja voin niin mukavasti tänne pistäytyä huomiota herättämättä—Hm! Uudet ajat tuli toden totta. Ei tarvitse enää ajatella, kuinka saan iltani kulumaan.—En voi oikein vieläkään tottua uuteen ajatukseen—Tuollainen neito minun omani. Saapas nähdä, kuinka hän ottaa minut vastaan. Onko hän yhtä vapaa, avosydämminen kuin ensi kerralla… Se se juuri hänessä—
XI:s KOHTAUS.
IINA. (Tulee oikealta.) Hyvästi, hyvästi.
RAHIKKA. Hyvä ilta.
IINA. Ah! Hyvä ilta.
RAHIKKA. Onko Selma kotona?
IINA. Selma?—Vai niin!—Kyllä! Hän oli juuri äsken tässä—
(Itsekseen.)
Kaunis poika.
(Ääneensä.)
Oletteko te—tuota—
RAHIKKA. Niin—minä—minä—
IINA. Minä vaan tulin ajatelleeksi—Viivyttekö täällä kauan?
RAHIKKA. Mitä tarkoitatte?
IINA. Minä ajattelin vaan—tuota että—No enhän voi teiltä sellaista kysyä.—Olettehan minulle ihan tuntematon—
RAHIKKA. Puhukaa vaan.
IINA. Hm. No mitäs pahaakaan siinä juuri on. Aioin kysyä vaan lähdettekö täältä pian, jos sattuisi meillä sama matka olemaan, niin ei minun tarvitsisi——, on niin vaarallista kulkea yksin—
RAHIKKA. (Hämillään.) Niin—suokaa anteeksi—kyllähän minä muuten hyvin kernaasti—mutta minun täytyy tavata Selmaa——
XII:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee.) Pekka! Herran tähden! Mene pois.
RAHIKKA. Mitä sanot?
SELMA. Mene Herran nimessä pois… Toisen kerran tulet,—tahi älä tule laisinkaan… Kyllä me tapaamme toisemme——jossain.
(Katsahtaa pelokkaasti ovelle.)
Älä viivyttele!
RAHIKKA. Mitä sinä nyt—?
SELMA. Selitän sitten toisen kerran… Mene—mene hyvä Pekka—mene nyt vaan.
(Hiljaa.)
Tule myöhemmin, vähän ajan päästä… Tahi ei! Älä tule tänne… Minä pelkään.
(Työntää Rahikan ovelle.)
Hyvästi nyt vaan… Älä suutu minuun, mutta minun täytyy——
RAHIKKA. No, kah, kun välttämättä tahdot, niin—
IINA. Hyvästi.
(Menee ovelle, vetää sen kiinni Rahikan edessä, joka ihmetellen seisoo sen ulkopuolella.)
XIII:s KOHTAUS.
SELMA. Voi hyvä Jumala! Jos rouva olisi—
R. SILAN. (Tulee päällysvaatteissa.) Panet nyt kaikki ovet kiinni ja istut kiltisti kotona. Näytä nyt, että ansaitset luottamustani. Jos noudatat tarkasti tahtoani, koittaa sinulle täällä hyvät päivät, sillä —minä tunnustan—että pidän jo paljon sinusta.
(Mennessään.)
Meillä on avain mukana.
XIV:s KOHTAUS.
SELMA. Mitä olen minä tehnyt? Juoksenko hänen perässään? Ei, se on mahdotonta!—Rouvan edessä en tahto valehtelijana olla. Mitä ajatelleekin hän nyt minusta——Olihan se kuitenkin väärin tehty. Ehkä luulee, että minä jo tahdon päästä hänestä. Eihän minulla ole mitään oikeutta vielä häntä epäilemään——Jos hän kumminkin olisi tuolla ulkona. Ja siellä hän onkin, jos hän minua rakastaa. Voinhan hänelle nyt ainakin selittää.
(Avaa kyökin oven.)
Rahikka!——Pekka!—Ei kuulu!——Hän läksi siis——No kun meni, niin menköön.—En minä hänen jälestään lähde. Tuolla tavalla ei Paul olisi tehnyt… Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että——Mutta miksikä minäkin hätäilin. Olisin sanonut lyhyesti ja tyyneesti, että tällä kertaa en——Mikä ajatus… Ei se ole mahdollista!——Mutta olihan se sievä tyttö.—Voisiko Rahikka sen tehdä.—Miks'ei, jos miehet sellaisia kerran ovat… Muuten olisi hän odottanut tuolla ulkona… Ehkä kävelevät siellä käsitysten—nauravat minulle. Hän on vapaa tyttö—ja voipi panna säästöön.—Ei, tätä en kestä. Minä tahdon varmuutta. Herrasväki on jo mennyt.
(Tempaa suuren huivin.)
Jos hän on petturi, niin—
(Menee kiiruusti ulos.)
(Lyhyt väliaika.)
XV:s KOHTAUS.
KALLE. (Avaa oven vasemmalta, pistää päänsä sisään.) Selma.
(Ulospäin.)
Täällä ei ole ketään. Mennään sisään vaan.
WILLE. Eikö ketään.
(Tulevat sisään.)
KALLE. Katsos, kuinka täällä on siisti ja lämmin. Peijakas! Täällä minäkin mielelläni asuisin.
WILLE. (Nuuskii ympäri.) Kalle.
(Hiljaa.)
Otanko mä palasen?
(Osoittaa sokeriastiaa.)
KALLE. Uskallappas. Selma voisi vielä toruja siitä saada.
WILLE. Yhden vaan.
KALLE. Anna sen olla, tahi… Aina sinulla on halua varastamaan.
WILLE. Onko tämä varkautta? Ei tämmöisestä poliisikamariin viedä. Aina minä kotonakin otan. Eihän tuosta kellekään vahinkoa, jos palan toisen—
KALLE. Pienestä synnistä suuri kasvaa, sanoo aina Selma.
WILLE. Voi kuinka lapsellinen sinä olet. Tämä nyt olisi synti.
(Pistää palan suuhunsa.)
KALLE. Varas.
WILLE. Kun sinä viitsiät. Otahan sinäkin yksi.
KALLE. En tahdo.
WILLE. Selma kumminkin antaisi, jos pyytäisit,
(Tarjoaa.)
Tuoss' on! Kas kun hän taasen tahtoo olla minua parempi. Luuletko siitä taivaasen pääseväsi, jollet tätä syö. Mikä pyhä mies sinusta on tullut.
KALLE. Älä hauku.
WILLE. Ota sitten.
KALLE. Sinä nyt osaat kiusata.
(Ottaa.)
No oletko nyt mielissäsi?
WILLE. Mutta missä se Selma lienee?
(Avaa oven oikealla.)
Täällä on ihan pimeä. Mennäänkö katsomaan. Minulla on tulitikkuja.
KALLE. Wille! Luulevat meitä vielä varkaiksi. Kuules! Eikö ole kuitenkin parempi, että lähdemme. Ajattelehan, jos sattuisi jotakin. Jos olisimme tulleet väärään paikkaan.
WILLE. Mitä sinä höpiset!
KALLE. Ei! Kyllä meidän täytyy lähteä.—Minä lähden!—Tule!
WILLE. (Pistää kourallisen sokeripaloja taskuunsa.) No lähdetään sitten, kun sinä sellainen raukka olet.
KALLE. Itse sinä raukka olet.
WILLE. Minäkö? Tahdotko, niin menen tuonne sisään ja tuon sieltä jotakin—
KALLE. Oletko sinä—! Tule!
WILLE. (Katselee vielä kärkkäästi sokeriastijaa, huomaa kenraalin sikaarin.) Katsos, ähä!
KALLE. Tuletko sinä jo!
(Kiskoo Willen mukaansa ulos.)
(Hetken äänettömyys.)
XVI:s KOHTAUS.
RAHIKKA. (Avaa oven vasemmalla.) Selma!
(Tulee sisään.)
Missä lie hän? Herrasväen puolella on ihan pimeä.
(Käypi istumaan.)
Mikä kumma häntä nyt vaivasi… Suotta antaisin hänen hädissään huomiseen asti olla… Mikä ihme vaan liene niin hänet sille tuulelle saattanut——Säpsähdin sentään ensin vähän… Olisi toinen enemmänkin säikähtänyt… Tulee kaikessa rauhassa morsiantaan tervehtimään ja täällä—
(Nauraa.)
Kaikellaista sattuu——Joku tulee… Hän varmaan—
SELMA. Pekka! Sinä olet täällä! Et suuttunut siis minuun.
RAHIKKA. Minäkö sinuun suuttunut!
SELMA. (Katsoo häntä silmiin. Itsekseen.) Olisko se mahdollista: voivatko nuo silmät valehdella, tuo tyyneys kasvoissa olla teeskenneltyä?
RAHIKKA. Miksi katsot minua tuolla tavoin?
SELMA. (Joutuu hämilleen.) Minä vaan——Katso kenraalska kielsi minua päästämästä tänne ketään miestä luokseni.
RAHIKKA. No mikset heti sanonut. Johan minä heti ajattelin, että jotakin sellaista se varmaankin——
SELMA. Hän sanoi, ett'ei hän salli, jotta hänen palvelustytöllään on sulhanen. Jos hän sinut täällä tapaa, ajaa hän minut heti pois.
RAHIKKA. Se oli pahempi. Minulta on siis tänne ovi sulettu! Mikäs muu jääpi keinoksi, kuin että tapaamme toisiamme muualla.
SELMA. Ei Pekka! En minä uskalla päivällä tulla sinua tapaamaan ja illalla se ei käy laatuun.
RAHIKKA. Miks'ei? Meille, jotka olemme kihloissa, se ei mikään rikos ole.
SELMA. Niinkö arvelet? Miksikä äidit sitten niin kovasti varoittavat tyttäriänsä?
RAHIKKA. Niin!——No! Mutta ethän sinä minua pelkää?
SELMA. En, en. Kuinka sinua pelkäisin—Mutta katsos—minä—olen niin kokematon.
RAHIKKA. Mikä sinulla on, Selma?
SELMA. (Yhä enemmän rauhattomana.) Sinä et ymmärrä sitä! Me tytöt … olemme … näet, kuulleet … niin paljon sellaista ja kun vanhemmat ihmiset aina istuttavat meihin epäilyksiä … niin onko se kumma…
RAHIKKA. Selma! Minä en tunne sinua nyt.—Miksi et puhu suoraan. Etkö sinä luule minulta saavasi luotettavaa vastausta.
SELMA. Mutta etkö sinä suutu… Minä tuntisin itseni niin rauhalliseksi, niin onnelliseksi, jos voisin miehistä puhuttaessa ajatella itsekseni: »Minun Pekkani ei ole sellainen kuin muut».
(Nojaa päänsä Rahikan olkapäähän.)
RAHIKKA. Miks'et heti sillä tavalla sanonut. Minä tahdon sinulle selittää millainen minä olen… Olisin sen tehnyt kysymättäsikin… Sinä muistat sen kirjan jonka revin——No! Kun minä aloin mieheksi varmistua, rupesin tuntemaan kummallisia haluja, jotka minua painajaisen tavoin ahdistivat. Yöllä näin pahoja unia,—päivällä olin alituisessa taistelussa mielikuvitukseni kanssa… Naisia minä rupesin pian kammoamaan, mutta pakosta kun heidän seuraansa jouduin, olin siellä mielelläni. Mutta mielikuvitukseni oli yhä vihollisenani. Minä rupesin itseäni inhoamaan, sillä minä tunsin itseni saastaiseksi. Tuo kirja, joka sinua niin säikytti, oli juuri varoitus sellaisille, jotka veltosti heittäytyvät heränneitten halujensa uhriksi. Mutta neuvoina ovat siinä uhkaukset, mitä hirmuisimmat esimerkit sellaisista onnettomista, jotka paheen olivat valloilleen päästäneet.
SELMA. No sellaistako se miesten turmelus sitten on aina?
RAHIKKA. Löytyy toista lajia myöskin. Ne jotka tahtovat tuosta sisällisestä epäsoinnusta päästä siten, että he luopuvat yleisistä siveellisyyden laeista ja tukkien omantunnon äänen heittäytyvät samallaisten naisten seuraan.
SELMA. No ja sinä——
RAHIKKA. Minä asetuin pahetta vastaan, niin voimattomaksi kuin itseni näinkin.
SELMA. Sinä et siis——ole sellainen
RAHIKKA. En, kumma kyllä…
SELMA. Kumma kyllä?
RAHIKKA. Niin, sillä luulen, että jos minä olisin viekoitukseen joutunut, olisin yhtä vähän kuin kukaan muukaan säilynyt. Mutta älkäämme siitä enää puhuko. Tiedäthän sinä nyt entisyyteni. Sinussa löysin kaipaamani puhtaan kuvan, joka karkoitti painajaiseni, sinusta sain ystävän, joka voit sieluni uuteen eloon herättää.
(Syleilee.)
SELMA. (Huokaa syvään.) Voi, kun ei kenraalska vaan tulisi.
RAHIKKA. No tulkoon sitten! Harmittaa tuollainen! Luulevat, ettei köyhässä ole ollenkaan siveellisyyden tuntoa. Aivankuin ei palvelustyttö voisi puhtaasti rakastaa.
SELMA. (Miettiväisenä.) No sanopas sitten minulle mitä sinusta rakkaus oikeastaan on.
RAHIKKA. Mitäkö se on? Rakastathan sinä minua?
SELMA. No tietysti!
RAHIKKA. Etkö sitten itse voi sitä tunnettasi selittää?
SELMA. Niin no—! Miksikä en… Mutta onko se sanottu, että se juuri on sitä oikeata?
RAHIKKA. Mutta selitähän.
SELMA. (Tuumailee.) Kun sitä on ihan yksinään, ei ole ketään jonka kanssa voisi puhua paremmista asioista, kun toisen ikeen alla huokailee, niin tietysti tuntuu se hyvältä löytäessään sellaisen, jonka sanoihin voi luottaa, jolle sydämmensä voi tyhjentää ja josta tuntee turvaa saavansa——ja—
RAHIKKA. Riittää! Se se juuri ensi rakkautta onkin. Siksi ei, kuten isällesi itse sanoit, koskaan huoleton, elämäänsä tyytyväinen voikaan rakkaudessa samaa onnea löytää kuin köyhä, onneton.
SELMA. Niin, Pekka, niin se on. Sehän se on rakkautta. Me rakastamme toisiamme.
RAHIKKA. Kuinka sitä enää epäillä voisimme. Mutta rakkaudella on vielä toinen ominaisuus. Ihminen ei tunne ainoastaan kiitollisuutta, hän vaatii myös… Niinpä tunnen minä itseni siksi hyvin, että jos—jos se kerran tapahtuisi, että sinä pettäisit minut, voisin tulla hurjaksi, niin minä pelkään voivani kostaa—
SELMA. Sehän on hirmuista!
RAHIKKA. Minä en helpolla tulistu, minua ei hevillä kiihkoon saa, mutta jos se kerran tapahtuu, unohdan itseni, minä voin joutua hillitsemättömään raivoon.
SELMA. Tiedätkö mitä, Pekka…
RAHIKKA. No?
SELMA. Minä pidän sinusta! Juuri tuollaisen pitää miehen olla. Tyynellä kirkas kuin meren pinta, mutta myrskyllä kiehuva pilviin asti. Me naiset olemme toista lajia, minä epäilen, kuvittelen mielessäni kaikenlaista, olen epävarma, häilyväinen.——Voi! Joku—Etkö kuullut?— Ei se tainnut sentään kukaan olla!
RAHIKKA. Jospa voisimme vaan naimisiin pikemmin mennä,——mutta kun minun tuloni tuskin vaatteisin riittävät.
SELMA. Ja minulla on vielä vähemmän——Mutta rukoilkaamme taivaalliselta isältämme apua——
RAHIKKA. Niin, tee se. Minä en osaa rukoilla.
SELMA. Etkö osaa rukoilla?
RAHIKKA. En.
SELMA. Kuinka et——
RAHIKKA. Minua ei kukaan ole opettanut——
SELMA. No mutta—
RAHIKKA. Enkä minä voi pyytää, kerjätä. Mitä itse en voi hankkia, sitä olen vailla.
SELMA. Mutta onhan Herra sanassaan käskenyt itseään rukoilemaan.
RAHIKKA. Minä en ole ollut hänen sanojaan kuulemassa.
SELMA. Pekka! Kuinka sinä voit?
RAHIKKA. Älä suutu minuun. Ne ovat minulle vieraita asioita, minä en niihin pysty.
SELMA. Mutta kuinka et?
RAHIKKA. Minulla ei ollut jumalista äitiä, niinkuin sinulla.
SELMA. Opetettiinhan meille Jumalan sanaa koulussa.
RAHIKKA. Siellä opin pelkäämään tuota äkästä vanhusta, mutta en rakastamaan, pakenemaan häntä, enkä lähestymään.
SELMA. Pekka parka. Niin, sinulla ei ole ollut sellaista äitiä kuin minulla. Jospa olisit ollut kuulemassa kuinka hän puhui kauniisti Jumalasta, kuinka laupiaaksi hän häntä kuvasi.
RAHIKKA. Jos hän laupias, hyvä on, niin kuinka hän sallii tuhansien lasten kasvaa kurjuudessa, kuinka sallii hän vanhempain turmella viattomain lastensa sydämmet, juurruttaa heihin paheita, joista he sitten ei enää voi irtaantua, jotka heidät tavallisesti vievät auttamattomaan turmelukseen. Kuinka sallii hän sen? Mitä minä sille voin, ettei minua koskaan ole opetettu Jumalaa rakastamaan. Vai itsestäänkö ihmisen on sitä opittava. Jos niin on, niin ovat pakanat, jotka ei koskaan ole sanaakaan kuulleet Jumalasta, myöskin rikoksellisia.
SELMA. Voi kuinka sinä puhut! Usko minua, hyvä hän on, hyvä ja laupias.
Luota häneen, niin pääset katkerista ajatuksistasi.
RAHIKKA. (Katkerasti.) Siinä tapauksessa on häntä minulle väärin kuvattu, sillä jos hän hyvä on, jos hän kaikille, onnettomillekin hyvää suopi, niin eiköhän hän antane siellä leveän ja kaidan tien ristissä saarnata vielä sellaisille. Ehkä minäkin saan siellä muitten takana kuunnella, oppia häntä tuntemaan ja rakastamaan.
SELMA. Lakkaa jo! Kuinka voit sinä tuolla tavoin puhua.
RAHIKKA. Minä tulen aina katkeraksi, kun rupean noita asioita ajattelemaan.
SELMA. Minua kammoksuttaa sinun ivallinen äänesi, minä en voi käsittää kuinka ihminen voipi tuolla tavoin Jumalasta puhua. Mutta minä iloitsen kuitenkin siitä, että sinä noin avonaisesti ilmaiset minulle sielusi tilan,—sillä—sillä minussa herää tunne, jota minulla ei ennen ollut. Minä huomaan jossakin olevani etevämpi sinua.
RAHIKKA. Sen minä kyllä tiedän. Kuinka voisin sinua rakastaa, jollen sinulla näkisi ominaisuuksia, joita sinussa voin ihailla.
SELMA. Äitini rakasti isääni, mutta hän valitti kuitenkin usein sitä, ettei isäni häntä ymmärtänyt. Mitähän jos nyt meillä kävisi samoin jollen minä ymmärtäisi sinua tahi sinä minua.
RAHIKKA. Olkaamme avosydämmisiä ja antakaamme kunnioitusta toistemme mielipiteille, niin pysyy sopusointu aina.
SELMA. Kunnioitusta! Aivan oikein! Mutta sinun täytyy sitten myöskin myöntää, että ainakin tahdot oppia Jumalaa tuntemaan.
(Joku katsoo ikkunasta.)
RAHIKKA. Niin, koeta minua opettaa!
XVII:s KOHTAUS.
R. SILAN. (Tulee vasemmalta.) Vai niin! Niinkö suuresti olen erehtynyt?
Ja minä kun luulin niin luotettavan, niin siveellisen tytön saaneeni.
RAHIKKA. Arvoisa rouva—!
R. SILAN. Vieläkö tässä puollusteleimaan rupeaisitte. Minä sanon sinut irti heti paikalla.
SELMA. Armahtakaa, hyvä kenraalska.
R. SILAN. Ei sanaakaan! Pois silmistäni!
(Menee oikealle.)
XIX:s KOHTAUS.
SELMA. Hyvä Jumala!
(Itkee.)
RAHIKKA. Vereni rupeaa kiehumaan! Mokomaa hävyttömyyttä—!
Siksi, että me—
SELMA. (Heittäytyy hänen kaulaansa.) Minne joudun minä nyt?
RAHIKKA. Kirottua siveellisyyden valvontaa. Syöksevät nuoren tytön tällä tavalla kadulle.
SELMA. (Panee tavaransa pussiin, itkeä tihustaen.) Mikä minusta vielä tulleekaan! Mitä ihmiset sanovat? Missä yösijan saan? Kotiin en lähde, en voi sinne mennä.
RAHIKKA. Rohkeutta, Selma.
XX:s KOHTAUS.
(Rouva tulee takasin.)
RAHIKKA. Tiedättekö, mitä te teette? Tiedättekö mikä vaara köyhää, nuorta tyttöä uhkaa, kun hän tällä tavoin leivättömäksi, kodittomaksi joutuu?
R. SILAN. Minä—.
RAHIKKA. Ja kehtaatte sitten puhua siveellisyydestä! Saarnaatte epäsiveellisyyttä vastaan, huudatte turmelusta, turmelusta! Koettaisittepa laskeutua korkeudestanne katsomaan elämää täällä alhaalla, täällä köyhän väestön kesken!
R. SILAN. Ulos, ulos!
SELMA. Pekka!
RAHIKKA. Tule Selma. Älä pelkää.
(Menevät.)