KOLMAS NÄYTÖS.
(Katujen kulmaus: perällä suurempi kivitalo, jossa on kaksoisovi, oikealla sekä vasemmalla pienempiä taloja, jotka perällä poikkipäin käyvään leveämpään katuun päättyvät. On paraillaan iltahämärä, perällä oleva talo on jo valaistu.)
I:n KOHTAUS.
(Ihmisiä tulvaa perällä olevan talon ovesta, pyhävaatteissa, virsikirjat kainalossa.)
LIISA. (Huokaa syvään.) No, se on mies hampaan rakoon, ei.
MIINA. Niin, kyll' on hänellä puheenlahja.
LIISA. Ja mikä henki, mikä syvyys hänen saarnassaan!
MIINA. Kun ei vaan änkyttäisi niin pahasti.
LIISA. Se on totta, niin, änkkää tuo vähäsen, änkyttää. Mutta mitä
Luoja on kerran ihmiselle antanut, siihen saa hän tyytyä.
MIINA. Siihen saa hän tyytyä, siihen.
LIISA. Oikein minua välistä rupesi vavistamaan, kun hän oikein haltioihinsa pääsi ja äänensä paisumaan laski.
MIINA. Minä kun olin hänen edessään aivan, tuli vähän—
(Pyyhkii silmiään.)
Voisihan sitä toki vähemmälläkin saada sanansa kuulumaan.
LIISA. Niin, kyllä sinä olet oikeassa. Minä jo itsekseni samaa ajattelin, että riittäisi tuo vähempikin. Niin, perää siinä on——
MIINA. Mutta aika hyvin sen sanat muuten osuivat, kieltämättä oikein hyvin. Se ei ollut tavallista—.
LIISA.—mitä papit saarnaavat.
MIINA. Hän puhuu niinkuin tavallinen ihminen eikä kääntele ja vääntele edestakasin evankeliumia, milloin sitä, milloin tätä puolta; hän puhuu, mitä hän sielunsa silmillä on Jumalan sanassa löytänyt.
LIISA. Niin sinä puhut aivan kuin minä aioin sanoa: hän puhuu, mitä hän——Jumalan silmillä——kuinka se nyt olikaan——
MIINA. Mutta yksi paha vika hänellä on.
LIISA. Paha vika? Tarkoitatko——tuota——
MIINA. Hän ei ole millänsäkään harpatessaan silloin tällöin vähän liian kauas tekstistä. Siinä ei tosin olisi mitään pahaa. Eipähän ole sitten tuota papillista—velliä.
LIISA. (Käy nauramaan.) Velliä! Papillista velliä! No sinä löydät kanssa sanan, mikä paikalle sopii.
MIINA. Mutta hän ei pysy aina edes raamatun pohjallakaan. Kun hän esim. puhui Bileamin aasista——
LIISA. Niin no, luiskauttaahan sitä innoissaan sanan, toisen syrjäänkin, mutta eihän hän olekaan saarnaansa koko viikkoa valmistanut ja sukinut.
MIINA. Ei se ole hyvä. Tuhma kansa tarttuu aina mielellään tuoreesen palaan ja painaa mieleensä juuri nuo liiat sanat.
LIISA. Niin, niin. Kyllä se totta on. Aina se tuores pala paras on.
II:n KOHTAUS.
IINA. (Tulee oikealta. Itsekseen.) Tässä ruvetkoon! Nyt hänen täytyy lähteä vaikka mikä olisi. Eikö hän jo tule sieltä.
(Katselee perällepäin.)
LIISA. Eikö naapuri kirkossa käykään.
IINA. Siirappikirkossa!
LIISA. Tyttö! Kuinka uskallat sinä Herraa pilkata?
IINA. Kumpiko teistä on herra?
LIISA. Voi hyvä ihminen sitä synnin turmellusta! Mutta älähän huoli sinä paatunut sielu. Kyllä sen vielä sulattaa helvetin hehku.
IINA. Oho! Kyllä se siksi jäähtyä ehtii, ennenkuin minä sinne tulen.
Kunhan nyt kaikki teikäläiset siellä ensin korvennetaan.
MIINA. Kuule tyttö! Minä tahdon sinulle sanoa äidillisen sanan.
IINA. Toisen kerran, emäntä, toisen kerran. Minulla on nyt tärkeämpää tehtävää!
LIISA. Sulhasia etsimään.
IINA. Tahdotteko tulla mukaan.
(Menee perälle.)
LIISA. Hävytön tyttö! Vanhempia ihmisiä vastaan tuolla tavoin käyttäytyy.
MIINA. Paatunut on tyttö raukan sydän.
LIISA. Tyttö rankan. Sanotko rankan. Sinä et taida tietääkään mitä lajia hän on.
(Menevät jutellen oikealle taloon.)
III:s KOHTAUS.
IINA. (Katselee avoimesta ovesta sisään perällä.) Mitä hän viipyy siellä. No kas, johan hän tuleekin. Varovasti on alotettava.
SELMA. (Tulee ovesta ulos) Kas Iina. Ketä sinä odottelet?
IINA. Päätäni rupesi särkemään, niin ajattelin mennä vähän kävelemään.
SELMA. Vai niin.
IINA. Etkö tahdo tulla mukaan.
SELMA. Rahikka tulee pian luokseni.
IINA. Mennään vaan kerran edestakasin esplanaadilla. Kyllähän Rahikka sen aikaa odottaa.
SELMA. Kuinka antaisin minä hänen kadulla—
IINA. Voithan toki sen verran kärsivällisyyttä häneltä vaatia, jos hän todella ystäväsi on.
SELMA. Olisihan se hirveän epäkohteliasta.
IINA. En minä juuri yksin voi näin pimeällä mennä. Ja pitäisihän sinun toki jotain minunkin tähteni—
SELMA. No mutta—!
IINA. Olenhan minä tavallani hyväntekijäsi.
SELMA. Hyvä Iina! Enhän minä toki sitä kielläkään, päinvastoin! Ethän sinä suutu? Mutta kun minä kerran——Ja miksi sinulta salaisinkaan. Me rakastamme toisiamme, me olemme oikein kihloissa. Todentotta minä en voi ajattelekaan muita kun vaan häntä.
IINA. (Itsekseen.) Kas niin! Sitä vielä puuttui. Mutta älähän—! (Ääneensä.) No kun sinä olet niin suora minua kohtaan, niin en tahdo minäkään olla sinulle tunnustamatta——. Minulla on kosijoita suuri joukko, mies vähintään joka sormea kohden. Hulluina ne juoksevat esplanaadilla minua etsimässä. Tänne eivät, näet, saa tulla, sillä olen heitä kieltänyt.—Se voisi herättää huomiota. Paitsi milloin annan jonkun tulla itseäni saattamaan.
SELMA. Kosijoita niin paljon, ja sinä pidät kaikki!
IINA. Niin, kun en ole voinut valita vielä yhtä itselleni. Minä tahtoisin siksi näyttää niitä sinulle. Mitä sinä arvelisit—!
SELMA. Vai niin.—Mutta tiedätkö tuo tuntuu minusta niin kummalliselta.
IINA. Onnellinen sinä, jolla vaan on yksi. Pääsit vaikeasta vaalista.
Mutta sen sijaan on minulla oikein somia herrojakin.
SELMA. Sinulla herroja.
IINA. Niin. Näetkös niitä on paljon tähän aikaan sellaisia herroja jotka ovat kyllästyneet noihin salonkityttöihin. He pitävät enemmän meikäläisistä vapaista,——Tuletko?
SELMA. Jos minä sitten tulisin. Mutta minullahan on virsikirjakin vielä—
IINA. Että sinä viitsiät mennä tuollaiseen kirkkoon.
SELMA. Kuinka niin?
IINA. Kävisit sitten aamulla Nikolainkirkossa, Siellä saisit toki kuulla mahtavaa urkujen soittoa, kaunista messua. Ja itse kirkko, kuvat, kaikki siellä on niin juhlallista! Mutta täällä——
SELMA. Katso, minä kävin ennen oikeassa kirkossa, mutta minusta ei pappi saarnannut oikein. Jumala ei ole niin kovasydämminen kuin he sanovat, se on mahdotonta.
IINA. No kerran kuulen sinulta viisaan sanan. Eihän ne olekaan muuta kuin pappien peloituksia.
SELMA. Mutta ei täälläkään.—
IINA. Vie nyt pian virsikirjasi pois tahi ota se vaan mukaan—vielä parempi.—Se näyttää.—
SELMA. Kuinka voisin sen mukaan ottaa. Minä pistän sen pois.
(Menee oikealle.)
IV:s KOHTAUS.
IINA. Ennenkuin tuosta enkelistä kalua saapi.——Että hän nyt on ehtinyt oikein pikiintyä tuohon retkaleesen.—Tässä ikänsä ruvetkoon neulan kanssa temmeltämään.——Yksin se nyt ei käy.—Tuon naaman kun kyltiksi saan.—Mutta ensin on Rahikka tieltä pois saatava.
V:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee takasin.) No mennään. Mitäs pahaa siinä olisi.—Ja ehkä
Rahikka sattuu vastaan tulemaan.
IINA.
Tiedätkö, mitä minä tahtoisin sinulta kysyä?
SELMA. Mitä?
IINA. Oletko sinä ihan varma, että hän rakastaa sinua.
SELMA. Ei minulla ole ainakaan mitään syytä sitä epäilemään.
IINA. Oletko häntä jo koetukseen pannut?
SELMA. Koetukseen! Mitä sillä tarkoitat?
IINA. Kuinka kokematon sinä vielä olet. Ei miesten rakkaudesta milloinkaan saa ihan varma olla.
SELMA. Niinkö arvelet. Ei Iinaseni. Minä olen kyllä jo tuota asiata ajatellut. Tosin ei Rahikka alinomaa toitota korvaani rakkauttaan, hän on tyyni ja rauhallinen, mutta kun hän puhuu, tulee se hänen sydämmensä pohjasta.
IINA. Ja siitä päätät sinä, että hän sinua rakastaa. Tahdotko että minä teen sinulle rakkauden tunnustuksen kauniin sanoin. Luuletko ett'en voisi puhua paljon kauniimmin kuin hän. Tahdotko?
SELMA. Sinä olet niin kummallinen… No!
IINA. (Tekeytyy kosijaksi.) Rakas neitini. Löytyy ihmisiä, jotka jokapäiväisyyden melskeeltä eivät laisinkaan muista enään runollisuutta löytyvän. Me miehet näytämme kylmiltä, yksitoikkoisilta, me puhelemme usein joutavista asioista. Mutta tiedättekö mikä siihen on syynä? Me emme voi tuhlata runollisuuttamme kaikkialle, me pidämme liian pyhinä hellemmät tunteemme voidaksemme niitä aina purkaa. Mutta, neitini, kun kerran tilaisuus tarjoutuu, kun tunteemme tulvimaan rupeavat, silloin on niillä vastustamaton voima. Kun lemmen vihuri liitää sydämmen ylitse, ei myrsky ole kaukana: se rupeaa kuohumaan, raivoamaan. Yksi ainoa silloin vaan voi sen tyyneeksi saattaa, yhden ainoan haltiattaren ojennettu kätönen voi sen kuohut rauhoittaa. Ja vavahdellen tyytyväisenä painuu se vähitellen peilikirkkaaksi, kuvastaen haltiattaren ihanuuden syvyydessään.
SELMA. No riittää, riittää. Mistä olet sinä tuollaista oppinut?
IINA. Minäkö? Sehän on runollisuutta. Kirjoissa, teatterissa sitä kuulla saa. Kosijoiltani sitä olen kyllikseni kuullut. Mutta mitä arvoa on tuollaisilla sanoilla. Tuuli ne mukanaan viepi heti. Ei Selmani, ei kauniilla sanoilla nykyaikana ole mitään merkitystä.
SELMA. Mihinkä sitä sitten luottaa saa jollei sanoihin?
IINA. Töihin, töihin!
SELMA. Töihin?
IINA. Minä tahdon sinun parastasi. Eikö olisi hauskaa, kun ei tarvitsisi koskaan vastaisuudessakaan sulhonsa rakkautta epäillä, vaikka mitä sattuisi.
SELMA. Tietysti.
IINA. Pane hänet sitte koetukseen.
SELMA. Niin no, mitäs pahaa siinä olisi. Mutta kuinka?
IINA. Sen kyllä keksimme.
SELMA. Olisihan sitten hauskaa ojentaa hänelle kätensä ja sanoa: »Nyt olen varma sinusta!» Enkä minä laisinkaan pelkää häntä koetukseen pannessani, kunhan ensin—
IINA. Mutta mennään nyt. Tekeyt vaan kylmäksi häntä vastaan joksikin aikaa ja——
(Menevät.)
VI:s KOHTAUS.
(Miina ja Liisa tulevat talosta.)
LIISA. Miksi antaisit paheen valtaan päästä, kun sen estää voit.
MIINA. Niinhän se kyllä on. Vai siksikö se toisen hankki.
LIISA. No miksikä sitten. Selväähän se on kuin päivä.
MIINA. Voimmehan mennä lankoni luo. Kyllä hän tietää keinot.
LIISA. Kukas sitten tietäisi, jollei konstaapeli.
MIINA. Talossani minä sallisin sellaista—En! Mennään.
(Katsoo kivijalan ikkunaan.)
Eivät näy olevan kotona kumpikaan.
LIISA. Arvaahan sen.—Sunnuntai-iltana!
(Menevät.)
VII:s KOHTAUS.
(Kalle ja Wille juoksevat vasemmalta, kummallakin kädessä
nahkavyö, jonka päähän on kivi köytetty.)
WILLE. Nyt emme pakene enää. Mene sinä pakoon jos tahdot. Minä jään vaikka yksin.
KALLE. En minä heitä pelkää, mutta—
WILLE. No mitä?
KALLE. Katsos, jos rupeammekin tappelemaan, niin en minä uskalla lyödä tällä——
WILLE. Et uskalla!—Kasvoihin sinun pitää koettaa, että mustenemat jäävät.
KALLE. Mutta kun heillä ei ole nahkanauhoja, eikä kiviä. Se olisi vääryyttä, jos me——
WILLE. Sinä nyt aina.——Olkoot tulematta sitten.
KALLE. Sinähän se heitä ensin haukuit.
(Kolme herraspoikaa juoksee esille. Wille ja Kalle rupeavat nahkanauhoillaan viuhtomaan. Yksi herraspojista rupeaa voivottelemaan, silmäänsä hieroen.)
WILLE. Ähä! Siinä on sinulle.
VIII:s KOHTAUS.
RAHIKKA. (Tulee oikealta.) Mitä, mitä tämä on. Pojat! Onko tuo nyt laitaa.
(Tarttuu Willen kaulukseen, herraspojat juoksevat pois.)
WILLE. Anna minun olla. Nuohan ne meidän päällemme—.
KALLE. Hyvä herra, laskekaa hänet!
RAHIKKA. (Katsoo tutkivasti Kallea.) Missä olen tuon pojan nähnyt! Kuka sinä olet?
KALLE. Minä olen Kalle, Selman veli.
RAHIKKA. Niin, niin.
KALLE. Olettehan te Selman sulhanen?
RAHIKKA. Olen.
KALLE. (Katsoo epäilevästi Rahikkaa.) Herra, saisinko minä sanoa teille jotakin.
RAHIKKA. Sano vaan.
KALLE. (Pienen tuumailun jälkeen.) Vaikka minä olen niin paha, pidän minä kuitenkin suuresti, niin suuresti sisarestani. Hän on niin hyvä, niin herttainen. Minulla on niin hirveän ikävä häntä.——Ettehän te tee pahaa hänelle. Olettehan te hyvä häntä kohtaan. Teidän pitää olla hyvä.
RAHIKKA. (Silittää Kallen päätä.) Sinä olet hyväsydämminen poika. Sääli että olet kadulle joutunut. (Itsekseen.) Tuostakin voisi kelpo mies tulla, jos hänestä huolta pidettäisiin.
KALLE. Lupaatteko olla hyvä häntä kohtaan?
RAHIKKA. Ole huoletta. Kyllä minä——
KALLE. Ihanko varmaan.
RAHIKKA. No ihan varmaan.
(Antaa Kallelle kättä.)
KALLE. Minä en tiedä edes missä asutte.
RAHIKKA. Minäkö?
KALLE. Ja Selma myös.
RAHIKKA. Selma asuu tuossa.
(Osoittaa taloa oikealla.)
KALLE. Tässäkö! Voi, voi! Hyvä ettei hän nähnyt.
RAHIKKA. Hän ei ole nyt kotona.
KALLE. No minä tulen huomenna. Tule Wille nyt tahi mamma—. Hyvästi!
(Rahikka nyykkää hajamielisesti päätään, pojat lähtevät.)
IX:s KOHTAUS.
RAHIKKA. (Kävelee kadulla ajatuksiinsa vaipuneena.) Odota minua siellä, kyllä minä palaan. Se oli hänen vastauksensa tervehdykseeni. Ei edes kättä antanut. Minne olisi hänellä sellainen kiire ollut? Ja tuon toisen kanssa näin myöhään? Kummallista! Olisiko minun Selmani—? Mitä joutavia! Ei hän ole sellainen.—Ei hänen vaan olisi tuon tuulenpyörtämän seuraan pitänyt joutua. Häneen voipi niin helposti vaikuttaa—No odotanpahan. Mitä suotta päätäni vaivaa. Lie leikkiä ollut kaikki tyyni.—Mutta loppu tästä pitäisi tehdä.——Se nyt on kumma, ettei ihminen voi työtä, ansiota saada. Voi yhteiskunta, yhteiskunta! Sinä teet vääryyttä! Minä olen valmis uhraamaan itseni hyväksesi, anna minulle tilaisuus siihen, anna minulle työtä. Sinulta en pyydä muuta kuin leipää. Miksi pakoitat minua toivomaan muinaisia aikoja, miksi pakoitat minua kiroamaan tuhatvuotista sivistystäsi. Hahhahhaa! Kerskataan maailman suuresta edistyksestä ja kuitenkin ryöstetään syyttömiltä tärkeimmät, pyhimmät oikeudet. Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus mennä naimisiin kuin rikkaalla laiskurilla. Raha, raha!—
(Katsoo talon kulman taakse.)
Ketä nuo ovat?
(Katsoo tarkemmin.)
Ei siellä näy huolia olevan.—Mitä näen!——Iina——ja——ja Selma. Minun Selmani! Kumpikin vieraan herran kanssa. Pettävätkö silmäni! Hän se on! Mitä tämä nyt on?
(Piiloutuu taloon vasemmalla.)
X:s KOHTAUS.
(Selma ja Iina tulevat kahden herran kanssa
parittain talon kulman takaa.)
SELMA. (Lähestyy Iinaa.) Hän se oli. Kuule, jos hän suuttuu. En minä voi enää.
IINA. Oletko sinä—? Nythän sen juuri saat nähdä, rakastaako hän sinua, vai ei! Piiloutui luultavasti tuonne porttikäytävään.
SELMA. Mutta tällä tavoin vieraitten herrojen kanssa—!
IINA. Kummallinen sinä olet. Onko tuo nyt niin hirmuisen rasittavaa, jos minun tähteni hetken pidät heille seuraa. Sinun pitää nyt arvostella heitä. Eikö he ole siistiä, kohteliaita herroja.
SELMA. Ovat, ovat.
ENSIMMÄINEN HERRA. (Hiljaa toiselle.) Hiiden soma tyttö.
TOINEN HERRA. Mutta tee kuten Iina käski. Ei mitään sopimatonta! Aivan kuin olisimme.—Ymmärräthän?
IINA. Jos herrat tahtovat pistäytyä juomaan kupin kahvia, niin ei meillä ole mitään sitä vastaan.
ENSIMMÄINEN HERRA. Oo, liian suuri kunnia.
IINA. Me olemme vapaamielisiä tyttöjä, jotka emme huoli ämmäin loruista.
TOINEN HERRA. Kyllähän teitä, hyvä neiti, toki sen verran tunnemme.
(Selmalle.)
Olkaa niin hyvä.
(Selma menee sisään.)
IINA. (Herroille.) Minulla on kahvi valmiina ja konjakkia.
TOINEN HERRA. Hitto vieköön tätä sukkeluutta!
(Menevät sisään.)
XI:s KOHTAUS.
RAHIKKA. Mitä hiiden kujeita tämä nyt on? Olisko ne Iinan tuttavia ja hän siksi—?—Ei, kyllä minun pitää tässä selville saada. Voipihan ihminen tuollaisesta ruveta jo ajattelemaan mitä hyvänsä. Menisinkö sisään aivankuin ei mitään olisi tapahtunut.—Tahi odotanpahan. Kai hän sieltä tulee. Käskihän hän minua odottamaan.—No hän tuleekin, kuulen ma.
XII:s KOHTAUS.
IINA. (Tulee ulos.) Kuka se siinä ikkunan alla—?
RAHIKKA. Hyvää iltaa. Minähän tässä olen.
IINA. Kuka? Vai niin. Mitä on teillä täällä tekemistä?
RAHIKKA. Mitäkö minulla—?
IINA. Menkää matkoihinne nuuskimasta nuorten naisien ikkunoita.
RAHIKKA. Mitä te puhutte? Minä olen Rahikka.
IINA. Kyllä minä teidät jo tunnen. Mitä on teillä asiaa?
RAHIKKA. Käskekää Selma hetkeksi ulos.
IINA. Hän ei jouda nyt. Meillä on vieraita…
RAHIKKA. No mutta pitäähän hänen toki tulla minun kanssani—
IINA. Pitääkö! Vai pitää? Teidän kanssanne. Saatte mennä tiehenne. Selma ei tahdo tietää teistä mitään. Hän on liian hyväsydämminen sanoakseen sen itse teille. Mutta hän tahtoo päästä rauhaan teistä.
RAHIKKA. Selmako? Minun Selmani!
IINA. Mokoma retkale. Siksi että sattumus hetkeksi antoi niin kauniin, niin hienon tytön käsiinne, luulette voivanne pitää hänet ikuisesti kynsissänne.
RAHIKKA. Onko nyt maailma nurin kääntynyt. Hankkikaa heti Selma tänne.
Minä vaadin hänet puheilleni, tahikka—
IINA. Oo, uhkailemaanko rupeatte. Minä puhun Selman puolesta; hän lähetti itse minut sanomaan teille, että saatte lähteä tiehenne.
RAHIKKA. Mutta tietääkö hän minne hän minut lähettää?
IINA. Minkä kauemmas, sen parempi.
RAHIKKA. Hänkö pyysi, Selma itse, teitä niin sanomaan?
IINA. Sen jo kuulitte. Olisi hän itse tullut, jos voisi teitä edes silmissään nähdä. Hänellä on parempia sulhasia.
RAHIKKA. Mitä tämä on! Vereni kiehuu, silmäni tummenevat. Selmani, oma kunnon Selmani olisi voinut—näin odottamatta—hyljätä minut. Eikä sanaakaan jäähyväisiksi, sanaakaan lohdutukseksi.
IINA. (Itsekseen.) Jollei hän nyt lähde, menee kaikki myttyyn. (Ääneensä.) Mitä siinä molisette! Ettekö laita jo luitanne siitä, tahi kutsun—
RAHIKKA. Minä menen, minä menen.
(Lähtee menemään.)
IINA. Kas niin. Nyt on siitä päästy.
(Menee sisään.)
XIII:s KOHTAUS.
RAHIKKA. Selma, Selma!—Varo itseäsi! Tilille sinut vielä vaadin. Tällä tavoin loukkaat pyhimpiä tunteitani. Narrinako minua pidät?——Jospa ymmärtäisin mistä syystä hän sen tekee, sillä onhan hän kuitenkin Selma, tuo jumalinen, helläsydämminen tyttö.—Mutta ei! Se ei sittenkään voi mahdollista olla. Hänen omasta suustaan tahdon sen kuulla.—Nytkö?—En! Nyt en voi.
(Menee kiiruusti pois.)
XIV:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee ulos.) Olisiko se mahdollista. Hän ei siis olisi kestänyt koetusta. Hän ei rakastaisikaan minua.—Mutta julmaa leikkiähän se olikin. Minun ei olisi pitänyt Iinan neuvoa noudattaa. Hän on sitten niin kummallinen vielä——Voi, voi!
(Katselee joka taholle.)
Kun hän nyt palaisi kuitenkin. Hyvä Pekka, tulehan, anna anteeksi minulle!—Häntä ei näy. Olisinko siis todellakin erehtynyt.—Mutta ehkä hänellä oli kiire jonnekin.——Minua peloittaa!—Näin ei Paul olisi tehnyt. Hän olisi ainakin selitystä ensin vaatinut.——Poskiani kuumottaa. Niin kuumaa se kahvi!—Hm! Hän voisi minusta niin pahaa uskoa. Olisihan hänen pitänyt arvata, että sen tein Iinan tähden. Oliko se nyt niin hirveätä.—Äiti, äiti! Sinä puhuit totta, kenraalska oli oikeassa. Miehiin ei voikaan luottaa. Hupsu tyttö! Ja minä kun luulin. —Kuinka olisikaan hän voinut niin pian minuun rakastua. Tuolta tulee ihmisiä. Ei minun sovi kadulla näin paljain päin olla.
(Menee sisään.)
XV:s KOHTAUS.
(Miina, Liisa, konstaapeli.)
MIINA. Sinä sen kai paraiten tiedät. Siellä on tuli.
LIISA. Kuulkaa, miesten ääniä. Paraasen aikaan tulimme.
KONSTAAPELI. Ja tässä asuu kaksi nuorta naista vaan—ompelijattaria?
LIISA. Ennen oli vaan yksi. Viikko sitten hankki hän toverin itselleen. Pari viikkoa sitten näin omin silmin hänen tulevan kello 1:n ajoissa kotiin ja useana iltana olen sieltä nähnyt miehen tulevan.
KONSTAAPELI. Niin. Ei tässä muuta ole tehtävää, kuin ryhtyä asiaan.
(Viheltää kadun kulman kohdalla.)
LIISA. Sitä heille pitääkin.
MIINA. Kuka heitä käskee kunniallisen ihmisen talossa.—Sääliksi heitä tosin käypi.
LIISA. Sääliksikö?
MIINA. Niin, kun noin nuoret ihmiset joutuvat turmeluksen tielle.
LIISA. Mitenkä hän pilkkasi äsken Jumalaa. Oliko se enää kristityn ihmisen puhetta!
(Eräs poliisi saapuu, konstaapeli menee hänen kanssaan oikealle. Ihmisiä kokoontuu vihellyksen johdosta näyttämölle, myöskin vielä yksi poliisi.)
MIINA. Mitä siinä töllötätte! Ei täällä teitä tarvita laisinkaan.
XVI:s KOHTAUS.
(Selma syöksyy ulos, hänen perässään poliisi,
sitten herrat ja Iina konstaapelin kanssa.)
SELMA. Hyvä Jumala! Mitä tämä nyt on? Minne olen minä joutunut.
Auttakaa hyvät ihmiset. Minä olen ihan viaton!
LIISA. Viaton! Sitä sinulle pitääkin!
IINA. Hävyttömät koirat! Mitä olemme me tehneet. Hyökkäävät kuni pedot turvattomain tyttöjen kimppuun!
KONSTAAPELI. Hiljaa. Mitä siinä kirutte!
IINA. Selma. No mitä nyt sanot? Mikä jalosydämminen sinun Rahikkasi!
SELMA. Mitä sanot?
IINA. Tämä on hänen työnsä. Meni heti kostoksi panettelemaan!
SELMA. Voi surkeutta!
KONSTAAPELI. Mars!
XVII:s KOHTAUS.
RAHIKKA. (Tulee.) Mitä minä kuulen?——Selma?
SELMA. Voi sinä kurja mies!
RAHIKKA. No mutta—
SELMA. Pois näkyvistäni.
(Lähtee menemään, muut seuraavat.)
RAHIKKA. (Jää seisomaan.) Selma, Selma! Suuri on rikoksesi, mutta vielä kovempi rangaistus. Jospa olisit turvissani ollut. Noin käypi nuoren immen,—siksi että hänet syöstään turvattomana oman onnensa nojaan… Kirottua!