NELJÄS NÄYTÖS.
(Kaupungin torin kulma: oikealla taloja ja kadun pää, vasemmalla rivi toriämmäin pöytiä, perältä näkyy mastoja purjeineen. Ihmisiä liikkuu ristiin rastiin.)
I:n KOHTAUS.
(Toriämmiä.)
ENSIMMÄINEN TORIÄMMÄ. Kuulitteko te sitä, että Helenius on tehny konkurssin?
TOINEN. Älä herran tähden!
ENSIMMÄINEN. Tämän päivän Huvustasplaatissa se seisoi.
KOLMAS. Menköön vielä korttia pelaamaan.
TOINEN. Olisko tuo kortissa menettänyt. Älähän nyt!
KOLMAS. Siellä yhdessä sen sanovat olleen, vaikk'ei tilin tekoon kutsuttu, kun häneltä oli voitettu.
ENSIMMÄINEN. Hihhii! Kumma sattumus, että rikkaat vaan oikeuteen vedettiin.
TOINEN. Mistäpä siltä köyhältä ottaisikaan. Eipä ruunu siitä suuresti hyötyne, jos vedelle leivälle paneekin.
KOLMAS. Mutta olettekos te siitä kuulleet, mitenkä kaksi tyttöä joutuivat kiinni juuri kun heidän luonaan oli herroja——hihhihhii!
ENSIMMÄINEN. Nytkö vasta. Johan se on vanha asia. Niin, niin sinä et tainnut sitä vielä kuullakaan kun kipeänä olit.
KOLMAS. Mitenkä se kävi oikein.
ENSIMMÄINEN. No se oli kuukausi sitten.
TOINEN. Liisa-matami sitä meille kertoi jo seuraavana aamuna.
ENSIMMÄINEN. Toinen niistä oli Kaukosen Saaran tytärpuoli—muuten hiiden nätti tyttö.
TOINEN. Niin oikein soma tyttö!
ENSIMMÄINEN. Ja toinen oli ompelijatyttö, Iina hänen nimensä. Se sama justiin joka oli silloin Silanin kyökissä—muistatko—kun me viime keväänä veimme potaattia sinne. Etkö muista. Ne jotka ostimme yhdessä siltä Espoon punapartaselta mieheltä—tuolla torin reunassa aivan, ennenkuin se ehti hinnoistakaan tietoa saada.
KOLMAS. Ahaa, muistan, muistan—se pikkunen, joka puhui vähän lipsaattamalla.——
ENSIMMÄINEN. No justiin.
(Ostajalle.)
Kaksikymmentä penniä tuoppi. Ne on oikein hyviä, makeita, erittäin makeita. Nämä tässä ovat vähän happamia, mutta nekin erinomaisia.
(Ostaja menee kauemmas.)
Mokoma, tulee vaan keskeyttämään.—No!—Sen potaattia kun me—
KOLMAS. Muistan, muistan. Nyt muistan. Silanin luo ne veimme. Ja siellä kyökissä oli nuori tyttö—noin kahdenkymmenen vaiheilla—kyllä muistan.
ENSIMMÄINEN. Se sama se oli nyt toinen—
TOINEN. Liisa-matami ja Rikalan Miina jonka talossa ne tytöt asuivat— ilmoittivat asiasta poliisille ja niin säälimättä ne vietiin.
(Ostajalle.)
Kolmekymmentä penniä. Ja nämä kaksikymmentä!
ENSIMMÄINEN. Kaukosen tytärtä ei ole sen koommin näkynyt. Sanovat sen hukuttaneen itsensä. Mutta en minä usko.
KOLMAS. Hukuttaneen! Herra jesta!
TOINEN. Ei se ole totta. Äsken kuulin puhuttavan, että olivat nähneet hänet täällä torilla.
KOLMAS. Mutta mitäs niille sellaisille sitten tehdään. Eikö häntä pantu edes istumaan … putkaan.
ENSIMMÄINEN. Se se kumma olikin. En ole tavannut pitkään aikaan
Liisa-matamia, kuuluu menneen maalle sisarensa luo.
TOINEN. Ei niitä aina toki putkaan panna. Merkitään vaan kirjaan.
KOLMAS. Merkitään kirjaan?
TOINEN. Niin. Ne pannaan muitta mutkitta sellaisten pahamaineisten luetteloon.
KOLMAS. No, ja sitten?
TOINEN. Sitten?—Sitten päästetään vapaaksi. Saavat olla ja elää kuten tahtovat.
KOLMAS. Mitenkä?
TOINEN. Mitenkä! En minä ole ollut heidän elämätään katsomassa.
(Ostajalle.)
Ostakaa neiti näitä. Kyllä ne ovat hyviä—ovat oikein makeita.—
Tuopinko?
ENSIMMÄINEN. (Kolmannelle.) Näetkös, poliisi pitää niitä kyllä sitten aina silmällä ja lääkäri tutkii aina välistä—niinkuin muutakin kauppatavaraa tutkitaan, ettei mitään pahaa olisi—mutta muuten annetaan niitten olla rauhassa.
KOLMAS. Vai niin! Ja se oli Kaukosen Saaran tytär se toinen?
ENSIMMÄINEN. Niin oli—tytärpuoli, hänellä on itsellään vaan poika.
KOLMAS. Hyvä että sain tietää. Meillä on vähän vanhaa vihaa, minun ja Saaran välillä, Sanoin häntä kerran pesukarhuksi ja hänkös tuosta suuttui ja haukkui pahanpäiväisesti. Kyllä minä annan nyt takasin.
ENSIMMÄINEN. Pistä, pistäpäs pakanaa… Tulis lysti nähdä. Se on pirua se akka.
KOLMAS. Kyllä minä annan—tietysti noin sivumennen vaan mutta niin, että se tuntuu.
ENSIMMÄINEN. Hihhihhii.
(Rupattavat ja naureskelevat aina joutoaikoina.)
II:n KOHTAUS.
(Kalle ja Wille tulevat.)
KALLE. (Kori käsivarrella.) Mitäs sille tekee. Äiti on aina täällä aamusta varhain, isä ja minä vaan kotona.
WILLE. Keittäköön isäsi.
KALLE. Hänen nyt minä kahvia antaisin keittää. No ja eihän siinä niin paljo vaivaa olisi, kun ei tänne kantaa tarvitsisi.
WILLE. Tuoss' on omenia.
KALLE. Katso sinä Wille joudut kiinni vielä.
WILLE. Älä höpise… Mitä maksaa omenat?
ENSIMMÄINEN TORIÄMMÄ. Mitä sinä sillä tiedolla—?
WILLE. Heh!
(Menee toisen luo.)
Tuoppi näitä. Tässä on markka… Takasin!
TOINEN. Mistä pojat niin paljon rahaa ovat saaneet?
KALLE. (Säpsähtää.) Mistäkö?
WILLE. Mitä se teitä koskee!
KOLMAS. Kas mikä ylpeys.
WILLE. Jokainen omallaan ylpeilee.
III:s KOHTAUS.
SAARA. (Tulee perältä.) Kalle, tuhisija, kuinka kauan saan täällä odottaa.
KALLE. Johan minä—
SAARA. Vai omenia te ostatte junkkarit! Mistä rahaa saitte? Häh!
(Lähestyy uhkaavasti Kallea, Kalle jättää korin maahan ja pakenee Willen kanssa.)
Äh sinä veitikka pääsit karkuun.
KOLMAS. Tienaahan teidän tyttärenne rahaa, riittää kai siitä pojallekin.
SAARA. Suus kiinni, akka.
KOLMAS. Suus kiinni itse. Ei minun tyttäreni käykään poliisikammarissa visiiteillä.
SAARA. Mölise sinä, väkäleuka, mitä sulla muutakaan tekemistä on.
KOLMAS. Kai se käy sentään vähän sydämmelle, kun ei voi sanallakaan puollustaa itseään.
TOINEN. (Kolmannelle.) Mitä hänestä suotta ärsytät.
ENSIMMÄINEN. No se on tietty. Ajattelehan, kun nyt tytär joutuu—
SAARA. Sinun tyttäresi hän on, ei minun.
ENSIMMÄINEN. Ei kiitoksia siitä kunniasta.
(Saara menee.)
IV:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee.) Siis tässä näin!—Oli se nyt sekin keksintö. Eikö hän voinut kotiinsa kutsua.
(Katselee odotellen ihmisjoukkoon.)
ENSIMMÄINEN. (Kolmannelle.) Kas, katso tuota.——Se se on—tuo juuri!
KOLMAS. Mikä sitten?
ENSIMMÄINEN. No se on Saaran tytär. Tuo tuossa.
(Näyttää sormellaan.)
KOLMAS. Vai tuo. No ei ole hullumpi tuo herrojen hentuksi. Kyllä sen vielä hienossa leningissä kerran näemme.
TOINEN. Mutta sääliksi, tiedättekö, minun häntä sentään käypi. Katsokaa kuinka viattoman näköinen hän vielä on.
ENSIMMÄINEN. Moni kakku päältä kaunis—
KOLMAS. Mutt'on silppua sisällä. Niin, niin.
(Nauraa hohottaa.)
SELMA. (Itsekseen.) Ne puhuvat minusta. Oh, en voi tätä kärsiä. Eikö enää saa missään rauhassa olla.
(Menee.)
ENSIMMÄINEN. Varmaankin etsii herroja.
KOLMAS. Aamusta työ alettava.
(Ryssä menee sivuitse porsaita säkissä kantaen.)
ENSIMMÄINEN. (Nauraen.) Sto stoit, ryssä.
(Yleistä hohotusta.)
V:s KOHTAUS.
(Rouvat Silan ja Sten.)
STEN. Minä tietysti »sanoin ylös» hänet kohta. Nyt kävikin puheilleni uusi tyttö, mutta sillä ei ollut mitään todistuksia, kaikkein vähimmin naisyhdistyksen toimistolta.
SILAN. Tietysti et ottanut?
STEN. Hän näytti hyvin onnettomalta ja samalla—sitä en voi kieltää— miellyttävältä. Varmaa vastausta en kumminkaan antanut. Lupasin täällä tavata häntä, jott'ei sattuisi yhteen entisen piian kanssa.
SILAN. Niin, niin. Kyllä sitä on vältettävä. Niistä tarttuu niin helposti toisiinsa.
STEN. Hänen nimensä on Selma, joka mielestäni todistaa hienompaa—
SILAN. Selma! Kaukonenko?
STEN. Niin hän muistaakseni sanoi.
SILAN. Vai niin. No siitä voin sinulle antaa tarkkoja tietoja. Äsken juuri puhuin hänestä makkaramatamini kanssa. Kelvoton tyttö kokonaan.
(Menevät jatkaen keskustelua.)
VI:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee) Isäni! En tahdo häntä tavata.
NIILO. (Tulee Selman jälestä.) Selma! Selma! Kuulehan! Miksi pakenet sinä.
SELMA. (Seisattuu.) Mitä sinä minusta. Anna minun olla.
NIILO. Tyttö raukka! Pelkäätkö sinä minua, omaa isääsi?
SELMA. Mene isä, minä pyydän. Katso kuinka he tirkistävät sinuun.
NIILO. Toisen parasta ajattelet sinä vaan onnettomuudessasikin.
SELMA. Anna minun kantaa yksin häpeäni. Et sinä kuitenkaan voi kuormaani huojentaa.
NIILO. Mutta Selma! Enkö minä voi saada vähintäkään selitystä. Minä en ymmärrä kuinka—, minä en voi ymmärtää kuinka sinä; minun Selmani olet voinut. Hirveätä!
SELMA. Isä kulta! Jätä minut. Sinä olet kunniallinen mies, älä tahraa mainettasi minun tähteni.
NIILO. Mutta enkö voi edes jollakin tavoin auttaa sinua. Rahaa ei minulla ole—mutta——Minä säälin sinua, minä suren kovaa kohtaloasi.
SELMA. En minä mitään tarvitse. Mene jo. Jos vaimosi sattuisi näkemään, että puhuttelet——
NIILO. Pilkkaat minua. Niin, niin! Minä ansaitsen pilkkaasi. Olen heikko! Mutta onko se minun syyni? Kun Herra kerran on minut sellaiseksi—
SELMA. (Katkerasti.) Niin. Herra on sinut sellaiseksi luonut. Mutta minä olen itse syypää häpeääni.
(Menee.)
VII:s KOHTAUS.
NIILO. Helenani kuva tuollaisessa tilassa. Kiitos Luojan, että hän jo nukkuu rauhassa maan povessa. Hän ei tätä häpeätä kestäisi. Minullekin käy tässä liian raskaaksi——Miksi päästin hänet silloin luotani! Olisihan hän kuitenkin häpeästä silloin minut ja itsensä pelastunut.—
(Menee.)
VIII:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee takaisin, katsoo Niilon jälkeen.) Isä raukka! Sinä kärsit häpeästäni!
(Katkerasti.)
Häpeästä! Kuinka julmia ihmiset voivat olla!—Menisinkö hänen jälkeensä, sanoisin——Ei! En tahdo hänelle sanoa. Kärsiköön! Voi sentään! Kuinka vähän nuori tyttö tarvitsee kunniansa menettääkseen. Kaikki tuttavat minua inholla kohtelevat, kaikki ivalla katselevat, näyttävät sormellaan.—Ja hän, hän on tähän kaikkeen syypää, hän, jota niin täydellisenä, niin jalona pidin. Että hän edes voi hetkeäkään ajatella.——Ja sitten niin kurjasti sitä kostaa. Kauheata! Kuinka ihminen voi erehtyä!——Mutta se on sittenkin mahdotonta. Minkä enemmän sitä ajattelen sitä——Minä tahdon häneltä itseltään kysyä. Valehdella ei hän ainakaan voi.—Jumalani, Jumalani! Anna minulle Rahikkani takasin. Muuta en sinulta pyydä!
(Katselee ihmisjoukkoon.)
Eikö se rouva jo tule? Lähdenkö etsimään—
IX:s KOHTAUS.
IINA. (Tulee vastaan hyvissä vaatteissa, vilkuen ympärilleen.) Selma! Missä olet sinä ollut… Minkä näköinen!—Katsos kuinka hyvin minä voin.
(Tuijottaa häneen ylenkatseellisesti.)
Hullu, et ymmärrä omaa parastasi. Onko sinun pakko olla tuollaisissa vaatteissa, kun voit tälläiset hankkia.
SELMA. Häpeä Iina!
IINA. Minäkö? Hehheh! Minä tein aikanani työtä leipäni edestä, olin nälissäni tuota kunniatani säilytellessäni, josta sinä näyt niin suurta huolta pitävän, mutta turhiksi huomasin vaivani, kärsivällisyyteni rupesi päivä päivältä loppumaan. Näin kuinka toverini tepastelivat kadulla hienoissa vaatteissa huolettomina, iloisina. Tulit sitten sinä luokseni. Olit vielä suuremmassa hädässä kuin minä. Teinkö muka sinulle väärin, että koetin osoittaa sinulle tien vapauteen. Sinä et ymmärtänyt tarkoitustani, mutta itse tulin temmatuksi kaikesta epäilyksestä. Nyt olen vapain, huolettomin ihminen maailmassa. Tuleppas katsomaan, kuinka kaunis kortteeri minulla on.
SELMA. (On kuunnellut kummastellen Iinan kertomusta.) Oletko lakannut kokonaan ompelemasta?
IINA. Hupsuko minä olisin, kun vähemmälläkin ansaitsen enemmän kun tarpeeksi. Tulepas illalla luokseni, niin saatpa nähdä, kuinka kauniita herroja——
SELMA. Iina raukka!
IINA. Minäkö Iina-raukka! Sinä raukka olet, kun et voi vapautua kahleistasi. Saat tulla vieläkin toverikseni, jos tahdot. Maksan sinulle hyvän palkan ja vapaan ylöspidon, eikä sinun tarvitse muuta tehdä kuin——Sinä olet kaunis—
SELMA. Älä luule voivasi minua viekotella. Mutta sano, eikö sinua omatuntosi soimaa laisinkaan. Kuinka sinä saatat,—eikö todella omatuntosi——
IINA. Hm! Minä tukkean omatuntosi suun.
SELMA. Kuinka?
IINA. Kuinka?—Hm! Viinillä, oluella—laululla ja—
SELMA. Mutta se herää uudelleen.
IINA. Minä tukkean taasen,—kunnes se ei herää enää.
SELMA. Mutta ajatteletko sinä laisinkaan, mitä sinä teet? Minne joutuu sellainen, joka on pakoittanut omantuntonsa äänen vaikenemaan?
IINA. En minä viitsi kuulla mokomaa. Kun et tule, niin ole tulematta.
(Pyörähtää pois.)
X:s KOHTAUS.
SELMA. Kuinka voipi ihminen olla noin ajattelematon! Onko siihen luonto syynä,—vai kasvatus,—vai oma tahtoko sellaiseksi tekee? Kiitos Luojan, äitini on opettanut minut hyvän pahasta erottamaan. Uskollisena pysyn sinun neuvoillesi, äiti. Minä tottelee omantuntoni ääntä.
(Menee.)
XI:s KOHTAUS.
NIILO. (Tulee Rahikan kanssa.) Tässä näin.
RAHIKKA. Minnepäin läksi hän? Miksi päästitte menemään?
NIILO. Miksikö päästin? Mitäs minä voin!
RAHIKKA. Mutta olettehan hänen isänsä.
NIILO. Kun tuskin tahtoi puhuakaan kanssani.
RAHIKKA. Rakastihan hän teitä ennen niin—
NIILO. Niin, ennen. Miksi viekoittelitte hänet luotani?
RAHIKKA. Julman vaimonne kourissa oli hän—
NIILO. Julman! No, en minä kielläkään, että vaimoni oli kova häntä kohtaan, mutta ei hän hänen silmiensä alla ainakaan olisi tähän häpeään joutunut.
RAHIKKA. Kun minä vaan saisin häntä itse puhutella. Minä en usko, minä en voi uskoa, että se on mahdollista.
NIILO. Hän näyttää kyllä sitä katuvan, mutta kyllä hän sen itse myönsi.
RAHIKKA. Myönsikö? Hän itse?——Vai niin! Hän olis siis——Mutta olkoon! Minä en hylkää häntä sittenkään. Minä rakastan häntä kuitenkin. Me emme saa jättää häntä oman onnensa nojaan.
NIILO. Mutta mitä voimme me, sanokaa?
RAHIKKA. Vaikkapa sitten takasin teidän kotiinne, jollei—
NIILO. Millä minä hänet elätän. Työtönnä vaimoni armoilla olen jo ollut toista kuukautta, ja näyttää siltä kuin vielä kovemmat ajat olisi tulossa.
RAHIKKA. Minä annan teille kaikki mitä vaan voin hankkia. Toimitan hänelle sitten palveluspaikan.
NIILO. Turhaa vaivaa! Ei hän suostu kumminkaan.
RAHIKKA. Minä saan hänet taipumaan. Katsokaa, eikö hän tuossa tulekin—?
NIILO. Hän se on.
RAHIKKA. Väistykää. Minä tahdon yksin häntä puhutella.—Tyttö parka!
(Niilo väistyy.)
XII:s KOHTAUS.
SELMA. (Itsekseen.) Minne liekin kadonnut.
RAHIKKA. Selma!
SELMA. Hän!
RAHIKKA. Olen etsinyt sinua kaikkialta, mutta turhaan tähän asti.
(Selma tuijottaa häneen äänettömänä.)
Miksi hylkäsit sinä minut niin äkkiä, niin odottamatta? Et sanaakaan selitykseksi, et sanaakaan jää hyväisiksi.
SELMA. Mitä tahdot sinä?
RAHIKKA. Mitäkö minä tahdon?
SELMA. Välimme on kuitti.
RAHIKKA. Mutta miksikä? Selitähän.
SELMA. Mitä selitystä sinä vielä kaipaat.
RAHIKKA. Selma. Miksi kohtelet sinä minua tällä tavoin? Sanohan edes, mitenkä olen minä sinua vastaan rikkonut; minä en toden totta tiedä sitä.
SELMA. Etkö tiedä? Etkö sinä tiedä kuinka olet minua vastaan rikkonut? (Itsekseen.) Olisiko mahdollista. (Ääneensä.) Mitä teit sinä iltana, kun et saanut minua puhutella.
RAHIKKA. Mitäkö minä tein? En mitään. Menin vaan epätoivoisena kotiini.
SELMA. Sinä puhut totta, se on ihan varma, hän puhuu totta. Voi kuinka hyvälle se tuntuu. Hän ei ole sitä tehnyt! Kuin olisi hän sitä voinutkaan! Kiitos, Rahikka, kiitos siitä!
(Ojentaa kätensä Rahikalle.)
RAHIKKA. (Antaa kummastuneena epäillen kättä.) Minä en ymmärrä.
SELMA. Niin, niin kuinka sinä voisitkaan ymmärtää. Eihän se ole ihmekään.
(Tempaa kätensä.)
Rahikka, minä pyydän, mene luotani. Katso ihmiset näkevät sinun puhuttelevan minua, sinä menetät kunniasi. Jätä minut. Mene sinä omia teitäsi, pysy yhtä rehellisenä, yhtä kelpo miehenä kuin tähänkin asti. Minä vapautan sinut sanastasi. Sinä olet vapaa, ei sinun tarvitse huolia minusta.
RAHIKKA. Mutta Selma. Sinä et ole terve.
SELMA. Ole huoletta!
RAHIKKA. Etkö sinä luule minun ottavan osaa kohtaloosi, etkö luule minun säälivän sinua——
SELMA. (Katkerasti.) Sinä otat osaa kohtalooni, sinä säälit minua.
Onhan se hyvin kiltisti tehty… Sinä siis säälit——.
RAHIKKA. Mitä tarkoitat? Mikä katse, mikä katkeruus äänessä!
SELMA. Niin, niin! Onhan se kumma, etten minä kiitä kauniisti osanotosta, kun sinäkin otat osaa tälläisen tytön kohtaloon——
(Huokaa syvään.)
RAHIKKA. Onko tuo minun Selmani, se puhdas, hellä, jumalinen impi, joka sammuvan sieluni äkkiä uuteen eloon viritti, tuo—tuo—Tämä on jotakin niin kauheata,——niin—ylenluonnollista. Ja kumminkin on se totta. Tuossa hän seisoo edessäni: hänen hellyytensä on muuttunut katkeruudeksi, viattomuutensa häpeäntunteeksi, jumalisuutensa—
SELMA. (Katkeralla ivalla.)—paatumukseksi.
RAHIKKA. Oh, mitä minä tässä lörpöttelen. Selma sinun täytyy seurata nyt minua.
SELMA. Täytyykö? Vai niin!—Oh, minä en jaksa enää!
(Aikoo lähteä.)
RAHIKKA. (Viittaa syrjässä seisovalle Niilolle.) Sinä lähdet nyt isäsi luoksi. Sitten hankin minä sinulle jotakin työnansiota—
(Selma tuijottaa häneen velttona, sanattomana.)
Sinä et vastaa.
NIILO. Rakas Selmani. Minä en voi sinua oman onnesi nojaan jättää. Tule minun kanssani. Sinähän väriset vilusta, raukka.
RAHIKKA. Menethän, Selma.
SELMA. Viekää minut minne tahdotte.
XIII:s KOHTAUS.
R. STEN. (Tulee rouva Silanin kanssa.) No tuossa hän onkin.
(Lähestyy Selmaa.)
Minun täytyy sääliä sinua, mutta palvelukseeni en sinua voi ottaa.
(Niilolle joka tervehtii Silania.)
Oletteko hänen isänsä?
NIILO. Olen.
STEN. Te olette suuressa siveellisessä edesvastauksessa. Me koetamme kuitenkin toimittaa hänet »kotiin langenneita naisia varten».
NIILO. (Kumartaa.) Minä——
SILAN. Pitäkää häntä huolellisesti silmällä siksi kuin saamme tilaa laitoksessa. Tulkaa minulta huomenna tiedustamaan. Me teemme, mitä vaan voimme hänen hyväkseen.
RAHIKKA. (Katkerasti.) Onhan se erinomaista hyväntekeväisyyttä: työntää ensin tahallaan lapsen avantoon, huutaen ihmisiä sitä pelastamaan. Pitäähän asiata auttaa edes jollakin tavalla. Erittäinkin kun nuo onnettomat silmiänne vaivaavat, häiritsevät suloista rauhaanne.
SILAN. Hävytön mies.
RAHIKKA. Tuleehan sitä vähemmästäkin hävyttömäksi… Tule Selma!
(Lähtee Selman kanssa.)
NIILO. Älkää hyvät rouvat suuttuko tuon kiivaan miehen sanoista. Hän on nyt sellainen. Minä olen kiitollinen jos tytärparkani turviinne otatte.
SILAN. No! Teidän tähtenne, hyvän asian tähden sen teemme.