VIIDES NÄYTÖS.
(Sama paikka kuin ensi näytöksessä.)
I:n KOHTAUS.
SAARA. (Pesee kadulle tuovan oven kynnystä ja jatkaa työtään rappusilla.) Vai ei se siitä parane! Vai riittää jo! Hävytön!——Vai en minä saa puhua omassa huoneessani niin paljon kuin minä tahdon. Tulee ihmisten rauhaa häiritsemään, lokaa rehellisten ihmisten silmille heittämään, mokoma. Jalkapuihin sinut pitäisi panna, niin pitäisikin. Ajoinko minä sinut pois luotani. Eikö täällä ollut hyvä olla? Etkö saanut ruokaa tarpeiksesi?——Sitten kun et missään malkkiisi enää leipäpalaa saa, tulet tänne kerjäämään, minua ihmisten pilkattavaksi tekemään! Ettäkö menet pois! Mene herran nimeen! Minä sylen vielä jälkeesi. Mitäs tulitkaan. Millä minä rupean teitä syöttämään. Yritin kauppaa pitämään torilla, mutta ei näy siitäkään paljon heruvan. Niin, niin, hyvähän hänen oli sinut kotiinsa tuoda, mitä hänellä tähän aikaan muutakaan tekemistä on. Lorvailee jouten pitkin katuja.
II:n KOHTAUS.
NIILO. (Tulee.) Mitä sinä siinä niin rähiset?
SAARA. Rähisenkö minä? Toinen hyvä. No, ja eikö ole syytä jos rähisenkin…
NIILO. Älähän nyt kiusaa tyttö-raukkaa. Onhan hänellä jo tarpeeksi ilmankin.
SAARA. Vai älä kiusaa vai. Mutta eikö se kiusaa minua lainkaan, että tuot tänne mokoman hylkiön. Ehkä pistää päähäsi siinä jouten ollessasi vielä tuoda——
NIILO. Hyvä Saara! Rauhoituhan—
SAARA. No saitko?
NIILO. (Alakuloisesti.) En! Ei ole tarvis sielläkään.
SAARA. Et saanut työtä siis. Vai niin! Ja aivan rauhallisena sen sanot.
Millä aiot ruveta toimeen tulemaan, jollet työtä saa.
NIILO. Mitäs sille nyt voipi, kun on niin huonot ajat. Työmiehiä vilisee työttöminä.
SAARA. Tuollaiset rentut, niin kuin sinäkin. Kyllä kelpo työmies aina ansiota saa.
NIILO. Hevosmiehet kyllä työtä saavat. Kun emme olisi myyneet silloin
Pollea——
SAARA. Vai taasen sitä virttä. Kuka teitä on syöttänyt nämä kaksi kuukautta. Olisinko pesulla voinut sen verran ansaita.
NIILO. Enhän minä väitäkään. Täytyihän se, niin, myydä, jotta olisit voinut kaupan alottaa vaikka—
(Huokaa.)
SAARA. Syytä sitten hevosen puutetta, kun et mihinkään kykene.
NIILO. Mitä sinä, Saara, nyt suotta äkäilet.
SAARA. Siksi että sinä olet nahjus, oikea patanahjus.
III:s KOHTAUS.
(Kalle juoksee perältä esiin, viskaa kädestään kiven taakse
jotakin. Vigrenin matami juoksee perässä.)
WIGREN. Voi hyvä Jumala mokomia naapureita. Olekin aina varoillasi, etteivät——Kyllä minä sinulle.
(Tarttuu Kallen tukkaan.)
Seis poika! Annatko tänne sen heti.
SAARA. Mitä nyt?
WIGREN. Mitä? Ette pidä kurissa poikariiviötänne! Varastaa keskellä päivää——
SAARA. Varastaa minun poikani. Se on valhe.
WIGREN. Vai rupeatte vielä puollustamaan. Annatko tänne sen!
(Etsii pojan taskusta.)
NIILO. Kalle, otitko sinä mitään?
KALLE. En.
SAARA. Antaa pojan olla.
WIGREN. Vai anna olla vain. Anna tänne se tahi pieksän sinut tähän paikkaan.
NIILO. Jos siinä perää on, niin kyllä me kuritamme. Katsotaan.
SAARA. (Työntää heidät pois Kallen luota.) Jollette anna hänen olla, niin sären luudan varrella nenänne. Minun poikani varastamaan menisi, minun oma Kalleni. Älä ole milläsikään, poikaseni. Vedä nurin taskusi, näytä heille, ettei siellä mitään ole—
KALLE. (Vetää taskunsa nurin.) Katsokaa!
WIGREN. Hän on piilottanut sen jonnekin, näytäs kun—
SAARA. Huuti akka. Jollet laita siitä luitasi—! Senkin lutka.
WIGREN. Mi-minä! Vai niin, vai olen minä——Minä olen laillisen laitoksen vörestonterska.
SAARA. Yhden tekevää!
WIGREN. Nyt tästä tehdään loppu kaikeksi onneksi. Kyllä minä näytän sinulle, ketä sinä haukut. Tähän asti säälin teitä vielä. Jollette maksa heti velkaanne, saatte mennä matkoihinne. Sanon ylös heti paikalla.
SAARA. Sinä sanot ylös meidät.
WIGREN. (Kädet mahtavasti kupeilla.) Minä, juuri minä, sillä olen ostanut tämän talon jo viikko sitten. Ähä! Miltä nyt maistuu!—Mutta en minä varastakaan sikseen jätä. Jo minä ajattelin minne niitä kapineita katoaa.
(Menee.)
IV:s KOHTAUS.
NIILO. Kuulitko.
SAARA. Korvat minullakin on.
NIILO. Olisiko hän ostanut?
SAARA. Valehteli.
NIILO. Kyllä minä kuulin sivumennen Sjömanin puhuvan, että hän aikoo myydä, mutta—
SAARA. Olisko se mahdollista.
NIILO. Mitä nyt on tehtävä!
SAARA. Hanki rahaa.
NIILO. Mistä minä ne hankin.
SAARA. Että se juuri tuon riivatun haltuun joutui.
NIILO. Kyllä sinun pitää mennä armoa pyytämään.
SAARA. Minunko tuolta—?
NIILO. Mutta ajattelehan. Mihin joudumme me jos hän vasaran alle panee velasta sen vähänkin, mitä meillä vielä on?
SAARA. Niin. Siinä nyt ollaan. Minä olen tehnyt mitä minä voin. Tee sinä nyt oma osasi.
NIILO. Rakas Saara. Älä viivyttele. Mene pyytämää armoa häneltä. Kyllä hän sentään on hyvä ihminen kun hänelle kauniisti puhuu. Onhan sinulla niin hyvä puheenlahja—
SAARA. Älä luulekaan. Rahat se tahtoo. Oli vaan mielissään, kun sai hyvän syyn. Ihmisten tähden ei ennen viitsinyt.
NIILO. Kyllä hän odottaa, kun oikein pyydämme. Ja kun Jumala taasen minulle työtä antaa ja Selmakin——
SAARA. Mitä—Selma——?
NIILO. Kun hän paikan saisi—
SAARA. Selmako paikan—Mokomasta enää kuka huolisi. Yksi virka hänellä enää on.
NIILO. Yksi virka.
SAARA. Nyt pöllähti päähäni hyvä tuuma.
NIILO. No.
SAARA. Pitäähän Wigren tuollaista——hm—laitosta.
NIILO. (Säikähtäen.) Ja sinä tahtoisit—?
SAARA. Jos saamme Selman sinne menemään, pyyhkii hän edeltäkäsin velan pois—tahi odottaa ainakin—
NIILO. Mutta Saara!
SAARA. Sinä olet sellainen akka! Mihin muuhun hänestä kumminkaan enää on? Pitäähän hänen kuitenkin—
NIILO. Hyvä Jumala. Minun tyttäreni!
SAARA. Mitä siinä höpiset. Sellaisten kirjoillahan hän jo kuitenkin on—
(Niilo pudistaa epätoivoisena päätään.)
Nyt olen valmis menemään!
NIILO. Saara-kulta. Älä mene, minä pyydän. Ajattelehan sitä hirmuista syntiä. Möisimme tyttöraukan—
SAARA. Möisimme! Hullu. Emmehän me häntä orjaksi pane. Parempi hänen siellä on olla, kuin tehdä työtä ja olla ihmisten pilkkana, meidän häpeänämme.
NIILO. Ei, ei. Sitä emme voi tehdä. Sitä en minä salli.
SAARA. Vai et salli.—No pidä sitten huoli itsestäsi ja hänestä. Minulta et saa enää leivän kyrsääkään. Myyköön Wigren taloutemme, ajakoon kadulle. Kyllä minä vielä, kiitos Luojan, ystävieni luona katon alle voin pääni kallistaa.
NIILO. Hyvä, rakas Saaraseni. Älähän kiivastu. Pitäähän meidän kuitenkin tälläistä asiata ajatella.
SAARA. Ajattele sinä vaan, kun mielesi tekee, minä sylen koko asialle.
Ei siitä minulle mitään hyötyä ole.
NIILO. Kenralska Silan kun vielä lupasi tänään tulla tyttöä puhuttelemaan.
SAARA. Mitä se tekee. Tehdään asia selväksi sillä aikaa.
NIILO. Mutta tiedäthän sinä paremmin—
SAARA. Minä menen siis.
NIILO. (Yksin.) Toivon, että kenralska ehtii tänne siksi kuitenkin.
Vieköön hänet sitten ennen laitokseensa.
(Saara menee.)
V:s KOHTAUS.
KALLE. (On kuunnellut syrjästä keskustelua.) Isä.
NIILO. Mitä poikaseni.
KALLE. Ethän sinä anna siskoa Wigrenille. Hän on niin onneton.
NIILO. Käykö sinun sääliksi häntä?
KALLE. Käy, isä. Minä pidän niin paljon hänestä. Kun hän itkee, vihloo se niin kovasti sydäntäni. Ja kun hän silittää minun päätäni tuntuu minusta aina niinkuin hän olisi sellainen, sellainen äiti, joista kirjoissa saa lukea. Minun mieleni käy niin kummalliseksi, että Selmasta tulisi tuollainen … tuollainen—
(Käy itkemään.)
(NIILO pyyhkii kyyneleen silmistä, menee oikealle.)
VI:s KOHTAUS.
KALLE. Miksi ovat kaikki niin pahoja Selmaa kohtaan, vaikka hän on niin hyvä, niin hyvä… Minä olen niin paha ja kuitenkin silittää äiti päätäni. Jos olisin aina Selman luona, niin en koskaan—
(Pyyhkii kyyneleitä.)
Mutta mitäs minä itken. Mitä se siitä paranee. Mitäs siitä hyvyydestä hyötyä kumminkaan on…
VII:s KOHTAUS.
WILLE. (Tulee.) Kalle. Äitini arvasi, että me yksissä neuvoin.
KALLE. Arvatkoon vaan.
WILLE. Vai niin. Jos saavat vielä tolkun. Minne panit sen?
KALLE. Tuonne viskasin.
WILLE. Viskasit? Oletko hullu! Minne?
KALLE. En minä tiedä.
WILLE. Mikä sinua vaivaa? Saitko selkääsi.
KALLE. Anna minun olla.
WILLE. Kas vaan.
(Etsii.)
Minne viskasit? Kas!
(Löytää kukkaron.)
Olet sinäkin. Tule pois, älä huoli. Mennään torille omenia ostamaan.
(Kilistää kukkaroa.)
Kuuletko?
(Tarttuu kädestä.)
Tule.
KALLE. En tule.
WILLE. Kas, kas. Tahdot ehkä syyn minun päälleni sysätä. Hyvä olet. Ensin yhdestä tuumasta otimme.—Tiedätkö, minä olin niin sukkela. Sinä et tiedäkään kuinka se kävi. Kun en minä saanut häntä kyökistä pois, ja kun pelkäsin, että hän pistäisi kukkaron pöydältä taskuunsa, menin kamariin ja pudotin lasin lattialle. Hyvä että ennätit sillä aikaa sen temmata.
KALLE. Mene nyt jo.
WILLE. Jaetaan rahat ensin.
KALLE. En minä tahdo ollenkaan.
WILLE. Etkö tahdo? Mutta Selmalle.
KALLE. Se on totta. No anna tänne.
(Käyvät istumaan kallion vierustalle, jakavat rahat.)
Minä annan kaikki Selmalle.
VIII:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee rappusille, hengittää raskaasti.) Miksi sinäkin heidän kaltaisensa. Eikö löydy yhtäkään, joka voi uskoa minun viattomuuttani— Äiti! Oo jospa sinä täällä olisit. Sinä et minua tuomitsisi.
KALLE. Selma!
(Selma ei kuule. Kalle lähestyy.)
SELMA. Mitä?
KALLE. Tässä on sinulle rahaa.
SELMA. Rahaa—minulle—. Mistä olet ne saanut—
KALLE. Mi-mi-mi—
WILLE. Me löysimme ne yhdessä.
KALLE. Ota nämä rahat pian ja pakene. Mene pois täältä,
SELMA. Miksikä?
KALLE. Voi, sinä et tiedä. He aikovat antaa sinut Wigrenille.
SELMA. Minut—Wigrenille?
KALLE. Katso siellä on sellainen——sellainen—en minä tiedä miksi sitä sanotaan.
WILLE. Tyttöpaikka, missä miehet käyvät.
SELMA. Herra Jumala! Mitä te puhutte!
KALLE. Se on ihan totta. Minä kuulin äsken äidin ja isän siitä puhuvan.
Isä tosin ei olisi oikein tahtonut, mutta—
SELMA. Voi Jumalani! Milloin päättyvät kärsimykseni? Eikö sinulla enää armoa löydykään?—Sittenhän Pekka oli oikeassa! Etkö olekaan niin hyvä, niin laupias, kuin äitini vakuutti?
KALLE. Katso, sisko, tuolla tulee Rahikka.
(Riemuitsee.)
Hän tulee sinua noutamaan täältä…
SELMA. Hän se on.
(Pojille.)
Menkää nyt pojat.
IX:s KOHTAUS.
RAHIKKA. (Tulee.) Hyvä päivä, Selma.
SELMA. Päivä.
(Antavat äänettöminä kättä.)
WILLE. Kuunnellaan täältä syrjästä.
KALLE. Uskallappas. Kun Selma kerran käski pois.
(Vetää Willen mukanaan pois.)
SELMA. (Heittäytyy Rahikalle kaulaan, käy itkemään.)
RAHIKKA. Selma-parka. Itkekäämme yhdessä. Se lievittää sydäntämme.
Mikset heti tullut jakamaan onnettomuuttasi minun kanssani.
SELMA. Jakamaan! Kuinka sen olisin tehdä voinut. Sellaisen loukkauksen, sellaisen rikoksen jälkeen…
RAHIKKA. Mutta minulle.
SELMA. Olihan sinulla niin suuret vaatimukset rakkaudelta. Sanoithan, että jos minä kerran uskoton sinua kohtaan olisin, et voisi koskaan anteeksi antaa.
RAHIKKA. Enkeleille ei ole yksikään synti sallittu. Heidän on mahdoton syntiä tehdä. Sinua pidin maallisena enkelinä, puhtaana, uskollisena. Minun oli mahdoton otaksua, että sinä voisit edes yhden ainoan kerrankaan——
SELMA. Mutta nyt on se kumminkin tapahtunut.
RAHIKKA. Itsehän sen olet sanonut.
SELMA. Olenko minä—?
RAHIKKA. Isällesi.
SELMA. Mutta uskoisitko minut puhtaaksi, jos sitä vakuuttaisin.
RAHIKKA. No niin totta kuin—, uskoisin.
SELMA. Miksi tulet sinä kumminkin luokseni, vaikka tiedät, etten ole kumminkaan enää sinun entinen Selmasi?
RAHIKKA. Miksikö?—Siksi, siksi, että luontoni, sisällinen ääni minua käskee, siksi että en kumminkaan voi sinutta olla, siksi, etten voi elää sinutta.
SELMA. Mutta kammoathan sinä kumminkin minua, ajatellessasi mitä ihmiset minusta sanovat.
RAHIKKA. Ihmiset! Mitä minä ihmisistä.
SELMA. Mitäkö sinä ihmisistä. Ethän epäillyt kumminkaan rikoksellisuuttani, kuullessasi ihmisten——
RAHIKKA. Enkö epäillyt! Minä! Enhän uskonut sinua uskottomaksi, vaikka omin silmin näin luoksenne vieraita herroja tulevan, vaikka itse käskit sanomaan, että menisin matkoihini.
SELMA. Minäkö käskin sanomaan?
RAHIKKA. Niin sinä iltana siellä. Tulihan Iina puolestasi kadulle sanomaan——
SELMA. Ettäkö sinä menisit matkoihisi!
RAHIKKA. Niin ja haukkuipa vielä retkaleeksi ja—
SELMA. Hyvä Jumala! Hän käski sinut menemään matkoihisi ja haukkui sinua——
RAHIKKA. Niin kyllä! Eikö se ollut tahtosi?
SELMA. Oo! Silmäni aukenevat. Rakas Pekka, anna minulle anteeksi. En minä mitään sellaista aikonut. Tekeysinhän vaan kylmäksi sinua kohtaan, koettaakseni uskollisuuttasi. Iina minut petti. Hän tahtoi päästä sinusta, saadakseen minut—
RAHIKKA. Minä en ymmärrä!
SELMA. Hän sanoi niitä herroja kosijoikseen ja pyysi minua neuvomaan, kumpi hänen oli ottaminen itselleen. Oo sitä ilkiötä!
RAHIKKA. Sinä jouduit siis petoksen uhriksi.
SELMA. Minä kärsin äärettömästi siitä teeskentelystä ja riensin heti Iinan sisään tultua, sinua puhuttelemaan, sinulle selittämään kaikki, mutta olit silloin jo mennyt pois. Jos olisin sinut silloin tavannut, en olisi tähän häpeään joutunut.
RAHIKKA. No mutta mahdotontahan sitten on, että sinä olisit langennut——
SELMA. (Katsoo riemuitsevin silmin häneen.) Mutta jos olisin epätoivossa——?
RAHIKKA. Ei! Se on mahdotonta! Jos sinä vaan koetukseen tahdoit minua panna; niin sinä rakastit minua, mutta jos sinä rakastit, on mahdotonta, että olisit sallinut——
SELMA. Rahikka, Pekka! Nyt sinut tunnen! Sinä olet parempi, paljon parempi kaikkia noita muita. Ethän usko minua saastaiseksi!
RAHIKKA. Vaikka nyt itse sanoisit, sitä en usko.
SELMA. (Heittäytyy hänen kaulaansa.) Oma armahani! Niin minä olen puhdas. Kun sinä sen uskot, täytyy minun olla.
RAHIKKA. Vaikka kuulin sitten, kuinka teidän oli käynyt, vaikka koko kuukauden olit kadoksissa, sanoi sisällinen ääni minussa: se on mahdotonta, Selma ei sitä ole voinut tehdä. Sitten vasta kun itse sen sanoit, täytyi minun uskoa.
SELMA. Kuule nyt selitys! Huomaat että se ääni puhui totta. Meidät vietiin poliisikamariin. Minä kiven kovaan vakuutin, ettei minulla ollut mitään tekemistä niitten vieraitten herrojen kanssa. Häpeästä ja kauhistuksesta pyörryin sitten. En tiedä mitä lie tapahtunut. Kun heräsin taasen, sanoi konstaapeli ystävällisesti: »Neiti te saatte mennä. Antakaa anteeksi, että asianhaarat ja viranvelvollisuudet ovat saattaneet minut loukkaamaan teitä tällä tavoin». Minä läksin sieltä, mutta en uskaltanut kaupunkiin jäädä—häpesin kaikkia ihmisiä.—Minä menin Vanhaan kaupunkiin, sain siellä satunnaista pesutyötä ja olin koko kuukauden siellä. Kun sitten en enää siellä voinut työtä saada, täytyi minun palata. Rupesin etsimään palveluspaikkaa.
RAHIKKA. Kiitos Luojan! Mutta miksi et minulle heti asianlaatua ilmoittanut!
SELMA. Kun tänne tulin, oli huhu häpeästäni jo kulkenut suusta suuhun. Että olin viattomaksi julistettu, siitä ei kukaan tiennyt tahi huolinut. Kaikki minua kammosivat, kaikki näyttivät sormellaan. Se tuntui niin hirveältä, mutta, kun luulin sinun ne poliisit toimittaneen, en tietysti voinut ajatellakaan sinulta lohdutusta saavani. Ja sitte taasen, kun kuulin että et ollutkaan sitä tehnyt, osoitit uskovasi, että olin todella langennut. Sen jälkeen en voinut liioin selityksiin ruveta.
RAHIKKA. Minähän vaan sanoin sääliväni kurjaa kohtaloasi.
SELMA. Nyt ymmärrän kuinka saatoit sellaista uskoa. Luulithan minun käskeneen Iinan sinua pois ajamaan. Sen jälkeen ei se kumma ollut. Mutta nyt olemme saaneet toisemme takaisin. En huoli vähääkään muista, kun sinä vaan minut puhtaaksi, uskolliseksi tiedät.
RAHIKKA. Nyt menemme naimisiin. Voimmehan toki jollakin tavoin toimeen tulla.
SELMA. Niin! Minä en tahdo sinusta enää erota. Minä käyn työtä tekemään, kyllä minä omasta leivästäni huolen pidän——
RAHIKKA. Mutta missä olisit siksi. Tuolta näkyy tulevan ihmisiä.
SELMA. Tule sisään. Nyt tahdon isälleni sen sanoa. Häntä käy minun niin sääliksi.
(Menevät sisään.)
X:s KOHTAUS.
NIILO. (Tulee oikealta alakuloisena.) Ei se ajattelemisesta näy paranevan. Mitä minä hänelle voin. Oma syynsä. Ei hän enää kumminkaan Helenani puhdas tytär ole. Pitäköön huolen itsestään kuten voipi.
(Saara ja Wigren tulevat.)
WIGREN. Niin no. En minä tahdo kovasydämminen olla. Olkoon unohdettu. Tekeehän sitä jos jotakin kiivaudessa. Tulin vaan lähettäneeksi poliisia noutamaan—
SAARA. Tuossa on mieheni.
(Niilolle.)
Rouva Wigren suostuu ehtoihin.
WIGREN. Käsirahaksi saatte velkakirjan takasin ja tyttö sitoutuu sitten—
NIILO. Mutta Saara!
SAARA. (Mulauttaa silmiään.) Itsehän pyysit minua sopimaan asiasta rouvan kanssa!
NIILO. (Itsekseen.) Hyvä Jumala. Minä pesen käteni puhtaaksi.
WIGREN. Tässä on kontrahti valmiina. Siihen kirjoittaa ensin tyttö ja sitten te——
SAARA. Mitä siinä tytön nimi vielä tekee.
WIGREN. Se se pääasia onkin, Kuinkas muuten. Laki on sellainen. Siinä on seitsemät mutkat ja kommervenkit. Mutta kun kontrahti kerran on tehty ja allekirjoitettu, niin se pitää. Missä on tyttö?
SAARA. Eiköhän se sisällä liene.
(Menee ovelle.)
WIGREN. (Itsekseen. Ivallisesti.) Kontrahti! Mutta on se sentään hyvä olemassa.
SAARA. Selma! Oletko siellä? Tule tänne.
SELMA. (Tulee ulos.) Mitä?
SAARA. Sinä menet nyt tämän rouan palvelukseen. Kirjoita nimesi tuohon kontrahtiin.
SELMA. Minä en mene kenenkään palvelukseen.
(Wille ja Kalle tulevat. Kuuntelevat uteliaina seuraavaa.)
SAARA. Yhäti sama röyhkeys, sama hävyttömyys. Uskaltaa mokoma äidilleen sillä tavoin vastata.
SELMA. Sinä minun äitini!
SAARA. Kas, kas! No tuo lie ainakin isäsi. Kuudetta käskyä et enää muista; muistatko neljännen?
SELMA. Isäni ei minua milloinkaan sellaiseen käske.
SAARA. Niilo, sano hänelle!
NIILO. (Taistelee sisällisesti. Itsekseen.) Hyvä, laupias isä. Auta minua!
SAARA. No mitä sinä töllötät? Etkö voi avata suutasi!
SELMA. Rakas isä, sano, eihän tuo sinun tahtosi ole. Muistatko vielä sen yön, jona äitini minut siunasi vuoteellaan ja sanoi sitten: »Niilo, sinä olet ollut hyvä aviomies ja kristillinen isä, sinun haltuusi jätän minä lapseni; minä luotan sinuun! Puhdas on hänen sielunsa, säilytä hyvin aarrettasi?»
NIILO. (Purskahtaa itkemään.) Rakas, armas tyttäreni.
(Rahikka tulee ulos.)
XI:s KOHTAUS.
KONSTAAPELI. (Tulee.) Rouva Wigren. Te kutsuitte minua.
WIGREN. (Rypistää kontrahdin, pistää taskuunsa.) Niin, minä kutsuin teitä herra konstaapeli. Minulta on varastettu kukkaro.
KONSTAAPELI. Varastettu! Mistä?
(Wigren selittää hiljaa konstaapelille.)
SELMA. (Rahikalle.) Sanoinhan minä, että isäni ei sitä tee.
SAARA. (Itsekseen,) Nyt on kaikki hukassa.
KALLE. (Hiljaa Selmalle.) Selma. Etkö tahdo näitä rahoja.
SELMA. Mutta Kalle! Mistä olet sinä—?
KALLE. (Konstaapelin luo mennen.) Minä varastin ne rahat yhdessä Willen kanssa.
(Yleinen hämmästys. Kalle käy itkemään, Wille karkaa.)
Mutta minä lupaan parantaa itseni.
XII:s KOHTAUS.
(Rouvat Silan ja Sten tulevat.)
SILAN. Asuuko Selma Kaukonen——Vai niin tässähän te olette kaikki.—
Lupauksemme mukaan tulemme—
NIILO. Minä olen hyvin kiitollinen teitä kohtaan.
SILAN. Olemme puhutelleet langenneita naisia varten perustetun kodin johtajatarta. Hän voipi nyt ottaa vastaan tyttärenne.
KONSTAAPELI. Langenneita naisia varten—?
SILAN. Tahdoimme kuitenkin nähdä——
SELMA. (Konstaapelille.) Hyvä että olette saapuvilla. Sanokaa te tarvitsenko minä heidän apuansa.
KONSTAAPELI. Ette suinkaan—jos asia koskee tapausta kuukausi sitten.
Neiti Kaukonen on ihan viaton. Syyttömästi tulimme häntä loukanneeksi.
(Selmalle.)
Olkaa huoletta! Jos apua tarvitsette, luottakaa minuun.
SILAN. Vai niin. Siis turhaa vaivaa kaikki.
RAHIKKA. Todellakin!—Pahaksi onneksi! Voi teitä! Ajoitte Selman luotanne turvattomana, yksinäisenä kadulle, ja kun hän ei olekaan turmioon joutunut oli turhaa vaivaa kaikki. Ette saaneetkaan uutta onnetonta hyväntekeväisyyttänne ylistämään. Jospa jo aukiaisivat silmänne, jospa tästä oppisitte käsittämään että jos todellakin hyvää yhteiskunnassanne tehdä tahdotte, jos pysyväistä siunausta toivotte, koettakaa onnettomia estää kurjuuteen joutumasta, suojelkaa turvattomia köyhiä tyttöjä, kutsukaa heitä perheesen, jalostuttakaa heitä,—jos siinä onnistutte, ette tarvitse kotia langenneita naisia varten laisinkaan.
STEN. Nuori mies. Moitteessanne on tosin perää, mutta muistakaa, ei
Roomaa yhdessä päivässä rakettu.