AILI.
Mutta ei nyt! Onnetonta!
KARHI.
Jos sinulla nyt sitten on —
AHRÉN.
Itsekseen.
Sinulla!
KARHI.
— niin ääretön halu päästä holhonalaisuudesta ja naiminen on ainoa keino, niin miksi ette mene naimisiin?
HARTIN.
Asianhaarat eivät sitä vielä salli.
KARHI.
Olisipa hauska tietää, mitkä asianhaarat voivat kahta ihmistä naimisiin menemästä estää.
HARTIN.
Ohhoh! Pidättekö te sitä vaan niin helppona asiana?
KARHI.
Sulhanen menee papin luo, pyytää kuuluutusta, kolmen viikon päästä häät; sillähän se on tehty.
HARTIN.
Niinkö kevytmielinen te olette?
KARHI.
En suinkaan. Minä pidän päinvastoin avioliittoa niin tärkeänä, ett'en anna sitä minkään asioitten estää. Ei saa edes varojen puutekaan —
AHRÉN.
Pilkallisesti.
Kuinka luulette sen päinsä käyvän, mennä avioliittoon ilman varoja, ilman varmaa leipää?
KARHI.
Aivan yksinkertaisesti. Jos kaksi henkilöä kerran ovat toisiinsa ehdottomasti liittyneet, eivätkä tahdo pitkällä, toivottomalla kihlauksella toisiaan näännyttää, niin on heillä ainoana keinona mennä naimisiin. Muuta keinoa ei yhteiskuntamme salli. Joll'eivät he naimisiin mene, tekevät he itselleen sekä toisilleen vääryyttä, jos menevät, ei siitä kukaan tule kärsimään, ei ainakaan he itse.
HARTIN.
Hymyillen.
No, kuinka panevat he kuntoon yhteisen kodin, joll'ei —
KARHI.
Joll'ei tilaisuutta, varoja löydy, niin asuvat erillään toisistaan kuten ennenkin.