AILI.
Mutta tuo kuuluu ainakin kauniilta. Kuinka moni pari on naimisiin menemättä siksi, ettei heidän varansa riitä kodin perustamiseen.
AHRÉN.
Ja te luulette todellakin käyvän päinsä, olla naimisissa ja asua erillään.
KARHI.
Täytyyhän heidän kihloissa ollessaankin erillään asua.
AHRÉN.
Se on aivan toista.
KARHI.
Minusta ihan samaa, vieläpä pahempaakin.
HARTIN.
Minä en todellakaan voi kyllikseni kummastella teidän kevytmielisyyttänne. Oletteko te, nuori mies, koskaan ajatellut, mikä oikeastaan avioliitto on, kuinka pyhä se side on, joka aviopuolet toisiinsa liittää? Oletteko ajatellut, ettei perheesen kuulu yksistään mies ja vaimo, vaan myöskin lapsia. Kuinka silloin niitten käypi, — jos tässä kerran ruvetaan —
Katsoo Ailiin.
niin avoimesti puhumaan.
KARHI.
Rakastumasta ei voi ketään kieltää, mutta siitä on välttämätön seuraus naiminen, ainakin minun mielestäni, joka kauhistun pitkiä kihlauksia. He menevät siis naimisiin, sillä heillä ei ole muuta keinoa. Mitä sitten seuraa, sille eivät he mitään voi. Jos joku on janoon kuolemaisillaan, juopi hän tarjona olevaa vettä, vaikka siinä mahdollisesti myrkkyä olisi. Kuinka lasten käypi, siitä he eivät ole edesvastauksessa. Joko niistä sitten pitäköön valtio huolen, tahi yksityisten perustamat laitokset, taikka täytyy heidän pysyä lapsettomina.
HARTIN.
Kauhistuen.
Mitä tarkoitatte?
KARHI.
Sitä, mitä sanoin.
HARTIN.
Mutta mitä te nyt höpisette?
AHRÉN.
Itsekseen.
Tämä on jo liikaa!