AILI.
Me saatamme sinut kotiin vaan. On jo liian myöhäistä.
Menevät oikealle.
X:s KOHTAUS.
Gryhling, Lapsimuori.
Oikealta talosta kuuluu laulua.
GRYHLING.
Tulee.
Ash — Ylioppilaan pakanat ovat jo sinne ennättäneet. Hiis vieköön heidät kaikki. Aina ne ovat rauhallisia ihmisiä häiritsemässä. — Uuden Suomettaren Matti osaa tehdä jupakan pienistäkin asioista. Rupeaisipa kerran maalaamaan ylioppilaitten elämää tällaisissa paikoissa, niin ehkä pääsisi heistä. — Räyhäisivät ainakin vähemmän.
LAPSIMUORI.
Tulee perältä.
Kuka se tuossa?
Lähestyy.
Eikö se ole luutnantti? — —
GRYHLING.
Tshii! Tekö se olette?
LAPSIMUORI.
Hyvä että tapasin.
GRYHLING.
No?
LAPSIMUORI.
Se tyttö, josta puhuin, ei rupeakaan, vaikka silloin luulin. — Suuri vahinko. — Sellainen mehevä tyttö!
GRYHLING.
No hiis!
LAPSIMUORI.
Mutta olkaa huoletta. Kyllä toimitan vielä. — Hihhihhii! Vai täällä te nyt — —?
GRYHLING.
Hm! — Mutta siellä näkyy jo keltanokkia olevan, niin että — —
LAPSIMUORI.
Niin, niin! Kyllä ymmärrän. Ei juuri teidän ikäisenne herra mielellään sinne mene poikien joukkoon. — Mutta odottakaahan vaan, kyllä, kyllä minä teille vielä hankin, kyllä minä hankin, — hankin.
GRYHLING.
No hyvästi vaan — Täytynee lähteä sitten.
LAPSIMUORI.
Hyvää yötä vaan. — Kyllä minä — —
Gryhling menee.
— — kyllä minä en sinun rahojasi niin hevillä jätä. — —
Menee.
XI:s KOHTAUS.
Elsa yksin.
ELSA.
Tulee vasemmalta, lähestyy hitain askelin kulmataloa, hyrisee boccacciota.
Kummallista! Mikä se on tuo tunne? — Aina kun aion astua tänne sisään, tuntuu aivan kuin joku pidättäisi minua ja samalla niinkuin hiiri pitkin selkääni vikeltäisi. — Enkö ole vielä tottunut tätä kotonani — hm — virkapaikkanani pitämään? Niin! Kolme vuotta, kokonaista kolme vuotta! — Kuinka pian se aika kuluu! Siellä istuu äitini tuvassa Mälarin rannalla rukkinsa ääressä, ajattelee kyyneleet silmissä: "Missä minun Elsaseni, missä minun ainokaiseni?" — Kuinka hiljaista, rauhallista oli siellä, joskin vaatteeni karkeat olivat, ruokani yksinkertaista. — Luulen ihan edessäni olevan tuon herttaisen kuvan. — Äitini kehrää niin onnellisena, tyytyväisenä kierot lasisilmät nenällään, virsiään hyristen, kissakin kehrää kyyryssä lämpimällä pankolla unisia silmiään availlen ja tuon tuostakin luoden minuun ystävällisen silmäyksen ikäänkuin ajatellen: "Eikö meidän elämämme ole sentään onnellisinta, mitä ajatella voipi."
Huokaa.
Ne ajat ovat olleet ja menneet! Hän on niin hyvä, rukoilee minun edestäni Jumalaa. — Uh! En tahdo Jumalaa ajatella, tulen vaan pahalle tuulelle. — Ja mitäpä häntä ajattelisinkaan, mokomaa säälimätöntä! Miks'ei hän kuullut rukoustani silloin, kun häntä avukseni huusin. Jos hän silloin olisi auttanut, olisin nytkin hänen lapsensa. — Hahhahhaa! Sanoihan tohtori Richard, ett'ei Jumalaa löydy laisinkaan, — eikä perkelettäkään. — Mutta jos tohtori on väärässä? Siellä se nyt nauraa paraillaan, hieroo kynsiään. — Hm!
Sisältä kuuluu surullista laulua.
Olisiko äitini suotta ollut niin varma siitä, että Jumala löytyy? —
Silloin ei minua hyvät päivät odota.
Laulu muuttuu nauruksi.
Niin! Se on oikein! Tässä ruvetkoon suremaan. — Iloinen tahdon olla niinkauan, kuin otsassani ei ryppyjä ole. — Sitten — niin, sen saan sitten nähdä.
XII:s KOHTAUS.
Edellinen, Aili, Karhi, Ahrén, sitten Elsa.
Aili, Karhi ja Ahrén tulevat oikealta.
KARHI.
No, tässä eroaa tiemme. Hyvää yötä!
AHRÉN ja AILI.
Hyvästi!
Karhi menee kallion tältä puolen.