HAUTAJAISET.
Ei tarvinnut tänä vuonna kevättä odotella. Se tuli tupsahti ensin tuulineen, sateineen ja sitten kirkkahine taivaineen, lämpimine öineen, että tuskin ennätti kantapäällään pyörähtää ennenkuin sai talvinutun kevät nuttuun muuttaa.
Tuossa eräänä Huhtikuun maanantaina,—se oli ensimmäinen oikein kaunis maanantai—otin varhain aamulla keveämmät vaatteet päälleni ja läksin raikasta kevätilmaa hengittämään. Voi kuinka suloiselta se tuntui! Niinkuin kala, joka turhaan maalla on vettä haukotellut, veteen päästyään iloisena lähtee sitä piirtelemään, niin vei minutkin vieno länsi-tuuli mukanaan yhä kauemmas itää kohden. Jouduin viimein kauppatorille ja siitä rantaan. En tiedä itsekään, mikä siihen oli syynä, mutta jäätä pitkin minä vaan läksin Viaporia kohden astumaan. Käyskentelin tuossa jonkun matkaa, niin näinpäs muutamien sotamiesten tulevan vastaani. Tulin lähemmäs.—Neljä venäläistä sotamiestä vetää kelkassa pitkää likasista laudoista hätimmiten kokoon kyhättyä pitkulaista kirstua.
"Mitä teillä tuossa kirstussa on?" kysyin venäjäksi.
"Toverimme ruumis!" vastasi yksi miehistä murteellisella suomenkielellä.
"Suomalaisiako" huudahdin ja läksin heidän mukanaan kaupunkiin päin astumaan.
Rupesin kyselemään minkä mitäkin tuosta vainajasta.
"Oliko tuo toverinne myöskin suomalainen?" kysyin.
"Ei suomalainen, vaan karljak," vastasi taasen tuo äsköinen.
"Mistä hän oli kotosin?" kysyin taasen.
"Tverski gubernista!"
"Vai niin", ajattelin. "Siis Tverin suomalaista veljeäni tuolla tavoin viimeiseen lepokammioon kyörätään."
"No tautiinko hän kuoli vai kuin?"
"Ei. Hän hukkui tän'aamuna", oli vastaus.
"No kuinka sitten?"
"No, ka hän mitä lie mennyt jäältä noutamaan ja putosikin jään alle."
"Pianko hänet pelastettiin?"
"Ei siinä ollut puolta tuntia aikaa, niin hän jo vedettiin jäälle, no kuollut se jo oli."
"No mitäs te silloin teitte?" kysyin.
"Ka me vietiin hänet kasiirmiin, pappi siunasi ruumiin, tehtihin arkku ja nyt hautahan viedään."
Nuo viimeiset sanat toivat mukanaan syvän huokauksen. Vainajalla näkyi ystäviä olleen.
"Tunnetteko te hänen kotioloistaan?" kysyin taasen.
"Ka miks'en minä niitä tietäisi, kun naapurista olen," sanoi mies.
"Kyllähän siellä surkiasti on asiat."
Nyt kertoi sotamies oudolla murteellaan tuon onnettoman kotioloista. Kaksi vuotta sitten oli Miikkula—se oli vainajan nimi—sotamieheksi viety. Hän oli juuri ennättänyt naimisiin mennä erään varakkaamman talon tyttären kanssa, joka hänen köyhyydestään ja vanhempiensa kiellosta huolimatta oli hänelle vaimoksi ruvennut. Miikkula oli luullut varmaan vapaaksi pääsevänsä, koska oli ainoa täysi-ikäinen poika talossa. Hänellä oli nimittäin toinen kymmenvuotias veli. Mutta kuinka lie käynytkin. Useat muut, joilla ei mitään oikeutta ollut, jäivät kotiin, mutta Miikkula "sluuspaan" vietiin. Lienevätkö nuo muut sitten "pistäneet" tohtoreille, vai mikä lie syynä ollut. Sinne jäi hänen nuori suloinen vaimonsa itkemään, sinne hänen kivuloinen emonsa suremaan, köyhyyttä kärsimään. Hän oli juuri mieheksi päässyt; oli näyttänyt siltä kuin uusi aurinko olisi taivaalle noussut. Kirkkaana oli vanhan vaimon otsa loistanut, olivatpa hänen silmänsä säkenöineet, kun hänen poikansa hänelle nuoren, reippaan miniän toi ja voimakkain käsin uuden kodin heille rakensi.
Kaksi vuotta oli nyt polonen erillään omaisistaan ollut. Muutaman kerran oli hän saanut komppanian kirjurin kirjoittamaan sinne kotiin muutamia riviä, mutta kotoa ei hän ollut sanaakaan saanut. Siellä ei kukaan kirjoittaa osannut.
Elikö hänen äitinsä, oliko nuori vaimonsa terve, oliko siellä ehkä pienokainen isäänsä odottamassa—siitä ei hän vuoden päiviin ollut mitään tietoja saanut. Sattuipa sitten seuraavana vuonna samalta seudulta tämä samanen poika, joka vainaasta puhui, tänne joutumaan sotapalvelukseen. Wasilij oli hänen nimensä. Häneltä sai hän nyt suulliset terveiset: Hänen äitinsä ja pieni veljensä oli kuollut kulkutautiin. Nyt eli hänen vaimoparkansa pienokaisen kanssa sillä mitä vaivoin kokohon sai. Hänen anoppinsa oli kumminkin salaa auttanut tytärtään hädässä, mutta tämän ainoankin turvan pyyhkäsi kulkutauti elävitten joukosta. Ankara oli Herran rangaistus tottelematonta tytärtä kohtaan. Parempien aikojen toivo piti häntä kumminkin pystyssä, hän teki työtä ja tyytyi vähään. Mutta kuinka kävisi nyt, kun hän ainoan turvansa, ainoan ystävänsä surkean kuolon kuulla saa.
Näin kertoi sotilas hiljaisella äänellä, ja minä näin hänen pyyhkivän kirkkaat kyynelhelmet poskiltaan. Yhtä kirkkaat ne olivat, paljon syvempää surua, sääliä ne todistivat, kuin hienoimman immen kyyneltipat, jotka puudratulta poskelta maahan vierähtelevät—Niin! Erehtymättä voi sanoa, että onnellinen se ylhäinen, se rikas, jonka komeassa saattoväessä tuommoisia kyyneleitä vuodatetaan.—
Huomaamattani olimme jo tulleet rantaan. Sotamiehet, joita oli neljä henkeä, nostivat varovasti ruumiinarkun kelkasta. Kukin nosti oman kolkkansa olalleen, ja näin sitä sitten jatkettiin matkaa läpi kaupungin. Minä olin viidentenä saattojoukossa. Ihmiset seisattuivat tuota kummaa katsomaan. Näin erään hienon herran hävyttömästi myhähtäen sylkäsevän—mokomalle näylle, näin jonkun neiden kummastuksella, säälillä, melkein inholla katsovan minua poloista, joka noita kurjia olentoja seurasin, mutta näinpä myöskin sotamiehen, joka kunnioitusta seisattui vainajalle antamaan.
Minä en kumminkaan noihin mielenosoituksiin huomiotani kääntänyt.
Astuin vaan syviin mietteisin vaipuneena eteenpäin.
Heikin kadun kulmassa kohtasimme juhlallisen surusaaton. Kaksi mustaa hevosta veti mustissa hopealla kirjailluissa vaunuissa ylellisesti koristeltua ruumiinarkkua, joka oli melkein kokonaan peitetty viheriän ja valkean kirjavilla seppeleillä. Totisena könötti kuski korkealla istuimellaan mustissa vaatteissa päätään liikuttamatta, silmiään räpäyttämättä aivankuin olisi samasta puusta ollut tehty, kuin vaunutkin. Vakavana arvokkaana istui jumaluus-tieteen professori ensimmäisen vosikan roskassa. Sitten seurasi loppumaton jono saattajia. Ensimmäisten kasvot olivat itkusta punaisina. Keltä kultakin vieri par'aikaa katkeran murheen kyyneleitä,—siltä ainakin näytti. He kuiskailivat silloin tällöin salavihkaa toisilleen,—tietysti muistellen vainaan hyviä töitä ja ansioita.
"Ketä tuossa hautaan viedään?" kysyin eräältä vanhalta vaimoihmiseltä, joka kiirein askelin riensi sivuitseni.
"No, se on se rikas vanhapoika Rosenberg," virkkoi vaimo ja meni menojaan.
"Vai niin!" ajattelin. Olin saanut tietää tarpeeksi. Jo oli siis kuolemaan vaipunut tuo kitsas ukko, joka niin kauan oli lukuisten, ahnaitten perillisten kuolemaansa odottaa antanut. Nyt käsitin millaisilla kyyneleillä nuo posket oli kasteltu, ymmärsin, mitä noilla oli kuiskaeltavana toisilleen.—Testamenttia ei oltu vielä avattu.
Katsellessani tuota irvikuvaa, olin hetkeksi unohtanut sotilasystäväni.
He olivat parikymmentä askelta perässäni.
"Ennen yhdyn tuohon kurjan näköiseen seuraan, jossa todellinen veljellinen murhe parina karkeana kyyneleenä ilmi tulee, kuin tähän juhlasaattoon, jossa satoja kyyneleitä vuodatetaan, kaikki teeskentelyn ja vilpin puristamia." Näin ajattelin ja seisatuin silmänräpäykseksi. Silloin huomasin erään herran puhuttelevan sotamiehiä. Minä lähestyin.
"Menkää matkoihinne tästä surusaattoa häiritsemästä moisine koiranraatoinenne!" sanoi herrasmies.
"Hävetkää! Oletteko te parempi kuin tuokaan," vastasin harmistuneena röyhkeälle. Sotamiehiin kääntyen sanoin ystävällisesti: "Tulkaa vaan. Älkää olko millännekään." Ja sotamiehet läksivätkin eteenpäin astumaan.
Erikin kadulla on erään talon edessä tiileillä täytetty aituus, joka anastaa puolen katua. Tuohon ahdelmukseen oli kokoontunut talvisaikana tavallista enemmän lunta. Vaikka muualla jo oli aivan paljasta, oli tässä vielä paha kuoppainen, likainen lumikinos. Tuossa hakkasi paraillaan kaksi miestä viimeisiä talvenjäännöksiä, ja olivat sulkeneet kadun käsirattaillaan.
Surusaatto seisattui. Sotamiehet astuivat rivakkaasti eteenpäin, minä seurasin, ja niin menimme surusaaton ohitse. Mitkä äkäset katseet, mitkä uhkaavat silmäniskut kohtasivat sotamiehiä. Näytti siltä kuin nuo olisivat pitäneet koko juhlallisuuden saastutettuna.
Jo tultiin hautausmaalle.
"Onko hauta jo kaivettu?" kysyin.
"Kukapa sen olisi kaivanut," vastasi Wasilij. "Täällä 'sässynässä' on lapioita."
Saavuttiin sille paikalle, johon alhaisia sotamiehiä kuopataan.
Minusta tuntui niin kummalliselta. Haudataan noin vaan mies, joka muutamia tuntia sitten vielä huokaili armastaan ikävöiden, parempia aikoja toivoen,—noin vaan ilman melua, ilman pappia, ilman omaisten kyyneleitä.
"Etpä arvannut nuori mies, että Venäjän valtamerestä tulet temmatuksi Suomeen, äitisi helmaan nukkumaan," ajattelin koettaen outoja tunteita haihduttaa.
Äkkiä pyysin miehiä keskeyttämään työnsä.
"Miksikä?" kysyi Wasilij.
"Avatkaa tämä arkku," pyysin. "Minä tahtoisin nähdä tuon onnettoman ystävänne ruumiin."
"Jos te ette olisi niin ihmeellisen ystävällinen meitä kohtaan ollut, niin emme sitä tekisi, mutta nyt sen teemme," lausui Wasilij, jolla näkyi olevan komentovalta muitten yli. "Jos kuitenkin sallitte meidän kaivaa hauta valmiiksi ensin, niin sitten——." Minä suostuin siihen.
Sillä välin alkoi lutherilaiselta hautausmaalta kuulua laulua, luultavasti herra Rosenbergin haudalta. Olin kuulevinani professorin mahtavan hautajaispuheen, olin näkevinäni sukulaisten kyyneleet, seppeletulvan juhlallisen hautaustoimituksen jälkeen, jota ainoastaan muutamien nyyhkytykset häiritsivät, niin luulimpa istuessani tuon alhaisen sotamiehen ruumiinarkun alapäässä, näkeväni jo uljaan hautakiven, johon suurilla kultakirjaimilla oli piirretty "suuren" vainajan nimi, syntymä- ja kuolinvuosi, vieläpä kaunis runopätkäkin.— Ja mitä varten tuo kaikki? Oliko tuo vanhapoika kaiken sen ansainnut? Miksi oli juhlasaatto niin suuri ja komea? Miksi oli jumaluustieteen professori tullut hautausta toimittamaan? Miksi nuo seppeleet ja kyyneleet? Kaikki siksi, että vainajan oli eläessään onnistunut toisten tappiolla, työmiesten hiellä—ja millä kaikella—kasvattaa perimänsä puolen miljoonan omaisuuden kaksinkertaiseksi.
Nyt saivat sotilaat haudan valmiiksi. He nousivat haudasta. Lapion kärjellä nostettiin kansi pois ja näkyviini tuli nuoren miehen ruumis. Vaikka keltaiset, kylmät, todistivat nuo kasvot miehuutta ja samalla lempeyttä. Korkea otsa ja tuuheat kulmakarvat, suomalainen nenä, vaaleat viikset kohtalaisen suun yläpuolella, pieni parta—siinä miehen kassojen pääominaisuudet.
Katsellessani tuota vainajata, valtasi minut juhlallinen tunne. Tahdoin puhua paria sanaa koska ei kukaan muukaan tahtonut sanoilla vainajalle hyvästi jättää.
"Hyvät ystävät!" alotin. Sotilaat ottivat lakit päästään ja minä tein samoin. Huomautin ensin siitä, kuinka kohtalo maailmassa viepi ihmisen mukanaan oloihin taisteluihin, joita hän ei voi uneksiakaan, kuinka kaikki saattaa käydä aivan päinvastoin, kuin itse tahtoisimme ja kuinka viimein kuolo meidät tempaa pois usein juuri silloin kuin sitä kaikkein vähimmin odotamme. "Teidän sydäntänne karmelee," jatkoin "mullatessanne ystävänne tänne kaukaiseen maahan, mutta älkää sitä itkekö. Suomi on jo niin monta poikaansa hymyillen ottanut sylihinsä, että tekin huoleti voitte sen haltuun ystävänne uskoa. Tuo vainaja oli Tverin Karjalainen. Mikä oli hänkään muu—kuin suomalainen, sillä suomalaisiahan ovat Tverin Karjalaisetkin. Sano sinä Wasilij kotiin tultuasi, hänen nuorelle vaimollensa, että niin katkera kuin Miikkulan surma onkin, älköön hän kuitenkaan sitä surko, että hänen Miikkulansa Suomehen jäi. Suomi ottaa ilolla syliinsä vaikka kaikki Tverin Karjalaiset!" Siihen lopetin vähäpätöisen puheeni.
Kyynelsilmin tarttui Wasilij nyt käteeni, kiitti ja lausui:
"Minä kerron Helenalle tästä, ja jos hän suostuu, rupean minä Miikkulan sijaan hänen mieheksensä."
Nyt pantiin kansi paikoilleen ja arkku laskettiin hautaan. Heitin kolme lapiollista multaa hautaan ja läksin liikutettuna pois, jättäen heidät hautaa täyttämään.