KIRPPU JA KÄRPÄNEN.
Siihen aikaan kun ne huonot vuodet olivat, oli Leininmäellä niinkuin muuallakin suuri puute elatuksesta. Älkää luulkokaan, että puutetta tunsivat ainoastaan ihmiset ja raavaat; ei suinkaan,—se tuntui talon pienimpiin eläimiin asti. Hämähäkit haihtuivat, torakat kuolivat, kärpäset lentelivät nälissään ja kirppujenkin elatus rupesi hupenemaan. Silloin päätti eräänä päivänä kaksi kuomasta, kirppu ja kärpänen lähteä etsimään muualta parempia oloja. He kuulivat puhuttavan Pietarista,— sen sokerista ja rasvasista puotimiehistä. Vaikka matka peloitti—sillä he eivät olleet tottuneet omin päin niin pitkiä reisuja tekemään, läksivät kumminkin kulkemaan. Mutta kirppupa ei jaksanutkaan niin sukkelaan hyppiä, että olisi kärpäsen rinnalla pysynyt. Kärpänen läksi edellä lentää sihistämään. Kului siinä päiviä ennenkuin hän Pietariin pääsi. Matka on pitkä ja kärpänen—, tietäähän sen, kuinka kovasti se nyt jaksaa lentää. No tulipahan tuosta viimein kuitenkin Pietariin.— Voi sitä komeutta ja prameutta, kadutkin noin leveät, rakennukset ylettyvät pilviin asti. Lentää suhahtipa kärpänen eräästä avonaisesta ikkunasta sisälle. Siellä juuri aamiaista pöytään laitetaan. Ukolla oli nälkä. Hänkös nenineen ruu'an ääreen.
Mutta ajatelkaas hänen hämmästystään: yksi palvelijoista juoksee hänen kimppuunsa ja uhkaa verkolla kiinni kaapaista. Hänkös siitä ikkunaan, mutta voi onnettomuutta, se ei ollutkaan avonainen. Jäsenet vaan jäsähtivät, kun hän siihen suin päin syöksyi. Ei ollut siinä aikaa voivottelemaan. Vähissä hengin pääsi hän vihdoin avonaisesta ikkunasta ulos.
"Ohhoh!" huokasi raukka käytyään istumaan naapuritalon ikkunan puitteelle.
Jo rupesi päivä iltapuoleksi käymään, eikä ukko ollut vielä leivän sirua tyhjään malkkiinsa saanut, sokerista puhumattakaan.
"Kah!" huudahti hän äkkiä. Juuri siihen huoneesen, jonka ikkunassa hän kökötti, tuotiin samovaari pöydälle. "Vihdoinkin saan sokeria!" arvelee matkalainen ja syöksee suoraa päätä sokeriastian reunalle.
"No mutta ovatpa hävyttömiä!" voihkasi hän, nähtyään sen peitetyksi vaatteella.
Koetti äijä vielä sen päivää Pietarissa onneaan, mutta kaikkialla kävi yhtä hullusti. Eräässä talossa istui hän marmorisen Pietari Suuren nenällä, niin kauan kuin talonväki oli iltasella, arvellen, että lapa nuo ovat ensin syöneet, niin saampahan sitten rauhassa aterioida. Hänen kauhistuksensa oli ääretön, kun talonväen herjettyä, ruoka heti korjattiin pois, vieläpä vietiin pöydältä vaatekin niin, ettei leivän siruistakaan jäänyt muuttolaisparalle.
Jo tuli ikävä kotiin takasin. Hän muisti kuin kylässä usein ruuan annettiin pöydällä läpi yön seista, muisti kuin hänen oli ollut hauskaa pöydällä käyskennellä maistelemassa niistä kaalitipoista, jotka syöjien lusikoista tipahtelivat. Ja kun nälkä yhä enemmän rupesi vatsassa vonkumaan, lähti hän aika hamppua takasin kotikylää kohden viuhtomaan.
Pulkkalaan tultuaan pistäysi hän siihen "trahteeriin", jossa tiesi suomalaisten matkalla ravitsevan itseään. Suureksi ilokseen huomaa hän kirppu-kuomansa istuvan erään lihamiehen kauluksella.
"No hyvä päivä, kuomaseni!" huudahti hän riemastuen.
"Jumal'antakoon," vastasi kirppu nähtävästi närkästyksissään siitä, ett'ei kärpänen ollut malttanut häntä odottaa, kun yhdessä kerran matkustaa olivat päättäneet.
"No, mitä kuuluu?" kysyi kärpänen vähän hämillään huomattuaan toisen närkästyksen.
"Hyvää vaan," virkkoi taasen kirppu, "johan tämä matka nyt luisuu kun tämän matkakumppanin löysin.
"Minä olen jo kotimatkalla, kuoma. Ei kannata sinne mennä. Nälkäänhän ne näännyttävät," vakuutti kärpänen. "Lähdetään yhdessä kotiin takasin!" lisäsi hän.
"Sinun kanssasi minä läksisin", virkkoi kylmästi kirppu. "Minulla on nyt parempaakin seuraa." Sinne katosi kirppu pullakan lihamiehen kauluksen alle, jonka liikkeistä kärpänen harmikseen näki, että kirppu oli suuruksella. Ja niin he erosivat. Kärpänen, joka tämän jutun on kertonut, ei sanonut tietävänsä, kuinka kirpun oli käynyt, mutta kyllä hän arveli kirpun tuon samasen lihamiehen seuralaiseksi ruvenneen, koska ei takaisin palannut milloinkaan. Kärpänen taasen eleli iloisena ja onnellisena kuolemaansa asti Leininmäellä. Niin harvoin kuin hän siellä saikin sokeria, oli hän kuitenkin kohtaloonsa tyytyväinen ja kehoitti lapsiansa samaan.