PEKKA PARKA.
Pekka Palovaaran rinnassa kuohuilivat kaikki ne ylevät ajatukset, mitkä nuorukaisen mieltä innostuttavat, hänen tullessaan osakunnan "vastaanotto-viftiltä". Hän oli hiukan noin niinkuin—sellaisella päällä, ettei olisi häikäillyt ryhtyessään poliisin kaulukseen, jos se olisi rohjennut huomauttaa häntä kadulla hiljaa olemaan. Pekka oli ajatteleva nuorukainen. Hänellä oli valmiina jo elämänohjelma: ensin filosofiian kandidaatiksi kolmella lautatuurilla, filosofiiassa, suomessa ja historiassa, ja sitten innokkaasti isänmaan palvelukseen. Jos hänet sitten joskus korotettaisiin,—niin, kyllä hän sitäkin ajatteli—senaattoriksi, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan. Varma ei hän kuitenkaan viimeisestä ollut, sillä olihan hän jo kylliksi tullut maailman kehnoutta näkemään, jossa usein etevä mies työnnetään syrjään jonkun kelvottoman suosikin tieltä. Naimis-asioita tuumaili hän myös. Jos se, jota hän rakasti, arveli hän itsekseen, suostuisi häneen,—ka miksi ei hän sitten suostuisi—niin ajatteli hän sopivimmaksi noin vuotta ennen tutkintoa mennä kihloihin, näyttääkseen professoreille vakavat aikeensa, ja sitten tutkinnon suoritettuaan naimisiin. Tuloja hänellä tosin ei silloinkaan vielä olisi tarpeeksi, mutta sen sijaan oli onneksi tuolla valitulla saatavana suuri omaisuus, jahka hänen vanha enonsa kuolisi. Rikkauden tähden hän ei häntä ottanut! Ei suinkaan! Sellainen raukka hän ei ollut.—Tosin nyt tuokin vähän alentavalta tuntui niin suuren miehen alulle, elää vaimonsa rahoilla, mutta olihan hänellä myöhemmin tilaisuus maksaa korkojen kanssa takasin, mitä vaimoltaan saisi. Oo, kuinka suloista oli tulla suureksi mieheksi, hyödyttää isänmaatansa, niittää kunniaa ja kohottaa vaimonsa yhteiskunnan korkeimmille sijoille, ihanaa!
Näin tuumaili Pekka kotia päin hoiperrellessaan. Viimein saapui hän perille, löysi vihdoin avaimensa takin vuorin välistä, hapuroituaan sitä ensin kaikkialta, astui huoneesensa, riisui palttoon päältään ja heittäysi vuoteelle hetkiseksi huokaamaan. Tuossa tuumaili hän vielä hetkisen tekemäänsä oivallista elämänohjelmaa ja määritteli sen tarkasti pienimpiin yksityisseikkoihin asti.
"Mutta jos nämä tuumat menevät myttyyn?" kysyi hän itseltään.
"Mitä vielä! Saapas nähdä niin olen viimeistään kolmen vuoden päästä maisteri. Se on tietty! Ja kun kerran maisteri olen, on tie kaikkialle avoinna. Silloin ei muuta kuin käyn kunniantoukoa leikkaamaa!"
* * * * *
On markkinat. Ihmisiä vilisee torilla. Siinä on kauppiaita, ostajia, katselijoita, arkkiveisujen myyjiä ja ketä kutakin rahanonkijaa. Pekka Palovaara käyskentelee myöskin ihmispyörteessä. Hänellä on pää täynnä tulevaisuuden unelmia, jotka harmaana pilvenä viipottelevat hänen ympärillään. Milloin tuntuu hänestä niin kuin olisi hän jo maisterivihkijäisissä: hän seisoo promoveerattavien rivissä vuoroansa odotellen; hänen vuoronsa on jo tullut, hän on juuri astumaisillaan esiin laakeriseppeleellä kruunattavaksi,—mutta samassa saa hän päähänsä, että eihän hän vielä ollut alottanutkaan tenttaamejaan, ja katkeralla harmilla peräytyy hän toisten taakse,—huomaten olevansakin likasten toriämmien parissa. Välistä luulee hän näkevänsä oman lemmittynsä, Ainon, viittaavan häntä luokseen,—hän rientää eteenpäin, astuu hänen luokseen, tarttuu hänen valkeaan kätöseensä, mutta juuri kun hän on painamaisillaan sen huulilleen, herättää hänet unelmistaan akka, joka huomauttaa, että ensin on prenikka maksettava, ennenkuin sen suuhunsa saa pistää. "Uh, noita hävyttömiä! Ryöstävät julmimmalla tavalla ihanimmat unelmani!" huudahtaa poika parka lähtien astumaan hajamielisenä eteenpäin. Hänestä tuntuu kaikki niin kummalliselta. Välistä ei hän voi eroittaa ihmisiä, hevoisia, pöytiä toisistaan, välistä ovat kaikki tuttuja. Tuolla näkee hän oman arvoisan tätinsä,— ennen niin ylpeä aateluudestaan—istuvan maitokuorman päällä; täällä piiskaa hevoishuijari hänen omaa uljasta "Veikkoaan", ja tuossa—hän tunsi sen ihan tarkkaan—on hänen oma kirjoituspöytänsä myytävänä.
"Mitä tämä meriksee!" kiljasee hän. "Kenen luvalla olette minun kirjoituspöytäni tänne tuoneet?"
"Shuokaa anteekshi!" virkkoi hänelle harmaapartainen ryssä: "Täällä puolen tiskiä ei shaa tule". Ja hän työnsi ystävämme takasin.
"Olenko minä höperö, vai mikä minua vaivaa!" tuumaili Pekka, "kuinka saatoin noin hajamielinen olla? Kuinka saatoinkaan luulla tuota likaista tiskiä——." Hän läksi kiirein askelin rantaan päin, kuullen takanaan ryssien ja muitten hahatusta.
Rannan äyräällä istui vanha mustalaisakka kortit kädessä.
"Tulkaappas tänne, nuori herra!" huusi hän Pekalle. "Minä puhun totta teille".
Pekka lähestyi hymyillen.
"Käykää tuohon istumaan", kehoitti akka, ja Pekka istahti kuin istahtikin hänen vierensä rantaäyräälle.
"Sinä olet", alkoi mustalainen, "kaksikymmentä vuotta vanha."
"Niin minäkö! En mar olekkaan", keskeytti Pekka. "Vasta minä olen——"
"Älkää nyt turhia höpiskö", lausui taasen akka mahtavasti. "Selväänhän kortit sen näyttävät. Sinä olet syntynyt vuonna 1865 kaksi ajast'aikaa ennen sitä suurta nälkävuotta, Lokakuun viidentenä päivänä."
Pekka oli ääneti. Hän rupesi tuumailemaan, jotta kuinka se nyt oikein olikaan. Mitenkä hän nyt niin tuhma oli, ett'ei tiennyt ikäänsä—— Totta tosiaan! Tuo akan pahus on oikeassa! Johan siitä oli kaksi vuotta, kun hän ylioppilaaksi pääsi.
Akka keskeytti hänet.
"Sinulla on täällä Helsingissä rikas sinisilmäinen, pienikasvuinen hellu", jatkoi hän.
"Se on totta", huudahti Pekka. "Mutta mistä te sen tiedätte?"
Akka ei ollut kuulevinaan hänen kysymystään.
"Hän rakastaa sinua silmittömästi!"
"Onko se varmaa!" keskeytti nuorukainen. "Oo? hän rakastaa minua!"
"Sinulla on erinomainen pää", jatkoi pouvari ja sinusta tulee maan kuulu mies, mutta.——"
"Mutta——?"
"Sinä et ole terve!"
"No, sitä olen aina ajatellut."
"Sinulla on vaarallinen, hyvin vaarallinen tauti, jonka ainoastaan yksi lääkäri voi parantaa."
"Kuka se on?"
"Hänen nimeään en nyt saa selville, sillä toinen kortti on tuossa edessä, mutta täällä lähellä hän jossakin on."
"Riittää!" huudahti äkkiä Pekka hypäten jaloilleen. "Tähän saakka en ole siitä pitänyt lukua, mutta nyt en viivyttele hetkeäkään". Hän maksoi markan akalle ja riensi pois. Polonen poika! Hän tunsi nyt aivan hyvin kuinka tauti hänen sisuksiaan kalvasi. Kuinka oli hän voinut niin varomaton olla. Mitä oli tehtävä? Kuinka löytäisi tuon ainoan pelastajansa. Hänen oli löydettävä hänet, millä ehdoilla hyvänsä. Se oli hänen pyhä velvollisuutensa. Kuinka kävisi hänen isänmaansa, jos se hänet menettäisi, kuinka hänen armaan Ainonsa, jos hän tuonelaan muuttaisi! Oo, kauheata!
Hän tuli Helenan kadun päähän.
"Tässähän asuu Äyräpää!" tuumaili hän itsekseen ja läksi rappusia pitkin astumaan. Odotus-salissa istui yksi naisihminen ja hampaaton herrasmies. Pekka asettui sohvan päähän istumaan, pisti papirossin suuhunsa, otti pöydältä päällimmäisen kirjan käteensä, avasi kannen auki, luki nimilehden: "Hampaitten suhde sieluelämään." Tämäpä oli hänelle jotakin aivan uutta. Hampaitten suhde sieluelämään!
Hän käänsi lehden. "Sisältö: 1) Hampaitten ulkomuoto verrattuna ihmisluonteesen, 2) Hampaat sielun vikojen ja sisällisten tautien ilmituojina, 3) Mitkä sisälliset taudit voi hampaissa parantaa?"
Tämä oli jotakin niin ihmeellistä, hämmästyttävää, että Pekka rupesi hieromaan silmiään, kysyen itseltään, oliko hän valveilla vai nukkuiko hän.
Samassa tuli joku vastaanottohuoneesta.—Se oli Pekan hyvä ystävä, Jukka Julkula, joka Pekan huomattuaan, suoraa päätä tuli hänen luoksensa.
"Kuule veli", lausui hän hiljaa Pekan korvaan. "Oli oikein hauska, että tapasin sinut täällä. Aioin juuri lähteä sinua karhuamaan."
"Minua karhuamaan?"
"Minä tarvitsen, näes, välttämättä ne nyt jo, vaikka en sitä luullut silloin."
Pekka tuumaili hetkisen kummastuneena. "Kuinka paljon se olikaan?" kysyi hän viimein hämillään.
"Sata markkaa! Oletko sen jo unohtanut?"
"Sata markkaa! No hiisi! Missä minä ne sinulta lainasin?" kysyi taasen
Pekka aivan nolona hämmästyksestä.
"No mutta mikä sinua vaivaa veli!" lausui Jukka, katsellen tutkivasti ystäväänsä.
"Kandidaatti-viftiäsi vartenhan sinä ne otit."
Pekka pisti viisihaarpsen hankonsa tukkaansa, heittäytyen sohvaan. Oliko hän jo kandidaatti? Kuinka oli hän sen unohtanut?—Jukka istahti hänen viereensä.
"Kyllähän sinä koko riskisti olet nämä päivät ryypiskellyt", virkkoi hän, "mutta en toki olisi luullut sen niin pitkälle menevän, että muistosi menetit.——Vaan sanoppas, onko sinulla rahaa?"
"Voi veikkonen! Ei ole minulla nyt rahaa, ei!" vastasi Pekka ottaen kukkaronsa esille. "Tässä on kaikki rahani!"
"Onhan tuolla!" huomautti Jukka. Totta tosiaan! Kukkarossa oli rahoja enemmänkin.
"Muut ihmiset tavallisesti ryyppäävät rahansa, mutta sinä et näy rahojasi menettäneen vaan muistosi. Sepä ei ole hullumpaa", arveli Jukka, sai rahaa ja meni menojaan.
Pekka yritteli ajattelemaan, mutta ei se tahtonut oikein luonnistua, kaikki pyöri sekasin päässä. Hetkisen päästä hän kuitenkin luuli muistavansa, että hän oli jo kandidaatti. Kuinka hän siksi oli tullut, missä hän oli nuo 100 markkaa lainannut, sitä ei hän kuitenkaan vielä selville saanut.
"Oikein hävettää itseäni, että noin join plätikkään itseni", tuumaili hän puhallellen paksuja savurenkaita suustaan. "Jospa nyt Aino olisi saanut tästä tiedon—Uh, silloin olisin hukassa."
Jo tuli hänen vuoronsa. Hän astui tohtorin vastaanotto huoneesen. Siinä hänen edessään on pöytä, jossa lukematon joukko kaikellaisia pistimiä ja näpistimiä.
"Sisällisien tautien tutkimista varten varmaankin", tuumaili Pekka ja oli jo tuntevinaan pistoksen vatsassaan.
"Olkaa niin hyvä!" lausui tohtori ystävällisesti, näyttäen komeata nojatuolia, johon oli sen seitsemän laitosta ja rustinkia yhdistetty, niin että se pikemmin näytti jonkunlaiselta taikakoneelta. Pekka astui sanaakaan virkkamatta tuoliin, ajatellen vaan, että tottahan hän selvän taudista saa, jos hän se "oikea" on.
Tohtori avasi hänen suunsa ja rupesi hampaita kopistelemaan.
"Ähää", arveli Pekka itsekseen, "hampaista hän todellakin sisällisten tautien luontoa näkyy tutkivan."
"Voi, voi", alotti nyt tohtori katseltuaan hampaita hetkisen. "Miksi ette ennen tullut. Nyt on jo kaikki aivan liian myöhään."
"Myöhään! Älkää taivaan tähden leikkiä laskeko", huudahti Pekka hypähtäen istuimellaan niin äkkiä, että tohtorin sormet olivat jäädä hampaitten väliin.
"Sisukset ovat kaikkialla mädänneet", vakuutti tohtori.
"Mädänneetkö? Sisukset!" Pojan kauhistus oli ääretön. "No, onko apu aivan mahdotonta", kysyi hän vapisevalla äänellä.
"Pahimmat pitää kiskoa ulos", lausui tohtori niin jokapäiväisellä äänellä, että Pekan teki mieli vetää häntä vasten kuonoa.—Kuinka saattaakaan ihminen noin perinpohjaisesti menettää hellemmät tunteensa! Säälimättä ilmoittaa ainoaksi parannuskeinoksi sen, että hänen sisuksensa kiskotaan ulos.
"Tahdotteko, että nukutan teidät, vai——" rupesi taasen tohtori sanomaan.
"No te luulette todellakin, että ne voi vaaratta kiskoa pois?" kysyi vielä onneton potilas.
"Niin, nuo perin mädänneet vaan!" vastasi tohtori tyynesti.
Voi Pekka parkaa! Kuinka häntä peloitti. Mutta auttoiko siinä pelko. Riippuihan siitä koko hänen tulevaisuutensa, hänen isänmaansa menestys, hänen armaan Ainonsa onni.
"No, onko kaikki sitten tehty sillä?" kysyi hän taasen.
"Kun minä vielä puhdistan ja täytän muutamia koloja, voitte huoletta lähteä täältä."
"Ihmeellistä, kummallista!" ajatteli Pekka. "Mitä on minun tehtävä? Hän näyttää kyllä ystävälliseltä ja luotettavalta, mutta sellaisiahan ovat kaikki lääkärit".
"No, vedetäänkö ulos?" kysyi tohtori nähtävästi tuskastuneena viivytykseen, ja tarttui kummannäköisiin houhtimiin. Kylmä väristys vieri läpi Pekan selkärangan. "Odottakaahan hetkinen vielä", sai Pekka sanotuksi, nousten kiireesti tuoliltaan. "Minä kokoan ensin vähän rohkeutta". Hän huomasi hymyn nousevan tohtorin kasvoihin.
"Minä käyn kiireen kautta kaupungissa ja palaan parin tunnin päästä. Minun nimeni on … on … on." Kauhistus ja kuolema! Hän ei muistanut enää nimeänsä. Kuitenkin pelastui hän pulasta siten, että veti kukkaronsa esille ja tarjosi tohtorille visiittikorttinsa, jossa oli aivan oikein "Pekka Palovaara fil. kand". Milloin hän nuo oli tilannut, sitäkään ei hän sillä hetkellä muistanut… Tietysti pelon syy! Hän läksi.
"Vosikka hoi!" kuului Helenan ja Esplanaadin kadun kulmalta.
Pari vosikkaa läksi kilvan kiitämään sinne päin ja pian oli Pekka Palovaara voittajan "roskassa". Selkä koukussa, pää eteenpäin painuksissa istui hän siinä.
"Niinhän ne lääkärit aina sanovat, ettei se vaarallista ole, siksi kunnes sairas kuolee. Ei ole heihin uskomista!… Kyllähän hän näytti rehelliseltä mieheltä,—mutta varovaisuus ei haita kumminkaan". Näin tuumaili Pekka, kunnes vosikka seisautti hevosensa. Tuossa se talo, jossa hän asui. Hän käski vosikan odottamaan ja astui sisään—sekä suoraan kirjoituspöytänsä ääreen, otti esille arkin puhdasta paperia ja kirjoitti:
"Testamenttiin.
Jos Jumalan tahto on se, että minun on kuoltava sen operatioonin tähden, jonka alaiseksi tänään aion antautua niin saakoon kaikki, mitä minulta jälkeeni jääpi, lemmittyni, neiti Aino Helle.
Pekka Palovaara."
Hän sulki paperin kuoreen, ja piilotti sen pöytälaatikkoon. Nyt aikoi hän lähteä kiireesti ulos, mutta ihme ja kumma: hänestä tuntui niinkuin jalat olisivat kadonneet hänen altaan, tahi niinkuin hän olisi juottunut tuoliin kiini.
"Mitä hittoa tämä nyt on!" ärjäsi hän, ponnistaen voimiaan. Hän pääsi jo liikkeelle, mutta kankeina olivat yhäti jalat, liekö siihen syynä sitten ollut tauti vai pelko. Hän istui jo taasen vosikan roskassa. Kaikki näytti niin kummalliselta, oudolta hänestä. Kartanot olivat kummallakin puolella, kuni harmaana paksuna muurina vaan, tuskin taisi hän eroittaa niitä toisistaan.
"Peloittaako minua todellakin niin kovasti? Miksi huimaa silmiäni näin?" tuumaili Pekka. "Vai ajaako vosikka niin kovasti?" Ja totta tosiaan! Vosikka ajoikin kuin hurja. Hän tuskin näki hevoista edessään, niin kovasti se juoksi.
"Seis, topp tykkänään sanoi Konkola kun laiva ryville iski". Tämä oli Pekka Palovaaran mielilause. Hän huomasi olevansa juuri Ainonsa kodin kohdalla. Suurella vaivalla saivat he hevosen seisattumaan. Pekka maksoi ja riensi pääovesta sisään.
"Mille asioille sanoisin tulleeni?" arveli hän itsekseen, ennenkuin kelloa näppäsi. "No sama tuo! Sanonhan tulleeni visiitille vaan.——Jos tilaisuuden saan, tunnustan suoraan rakkauteni." Hän soitti. Ovi avattiin ja Aino hyppäsi hänelle kaulaan huudahtaen: "No terve tullut, oma armas sulhoni! Miksi et ole niin moneen päivään luonani käynyt?"
Pekka oli pudota istualleen.
"Oliko tyttö hupsuksi tullut?" ajatteli hän ensi silmänräpäyksessä, mutta rupesi sitten tuumailemaan, että olisiko hän todellakin jo kosinut ennen… Olisiko hän unohtanut senkin.——Kaikessa tapauksessa suuteli hän Ainoaan rakastajan koko tulisuudella. Hänet saatettiin saliin ja rouva Helle otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan, sinutteli häntä kysyen: "Kuinka voit sinä nyt rasittavien tenttaamiesi jälkeen?"
Pekalla oli siihen ainakin vastaus valmiina.
"Totta tosiaan luulen liiaksi itseäni rasittaneeni, koska vielä nytkin voin hyvin huonosti."
"Voitko huonosti! Voi rakkahani!" huudahti Aino, tullen hänen syliinsä. Voi kuinka ihana hän oli. Ja kummallisinta oli, ett'ei hänellä ollut päällä vaatteita enempää kuin Helenalla Murtovarkauden neljännessä näytöksessä. Kun Pekka koetti puristaa häntä rintaansa vasten, tuntui hänestä aivan kuin olisi hän keijukaista puristanut, niin kevyt, hieno oli Aino.
"Niin, Aino kulta! En voi hyvin. Olen aivan muistini menettänyt!" Pekka katsoi parhaaksi tunnustaa suoraan kaikki.
Juotiin siinä sitten viiniä ja rupatettiin hetkisen. Sitten ilmoitti Pekka, että hän oli päättänyt mennä lääkärin puheille, ja sitä pitivät naisetkin hyvin viisaana. Sisuksien kiskomisesta ei Pekka kuitenkaan tohtinut sanaakaan hiiskua. Olisivat säikähtäneet poloiset pahanpäiväisesti. Pekka läksi.
Vasta kadulla käsitti hän oikein, mitä oli tapahtunut.
"Minä olen siis kihloissa. Niin helpolla en olisi luullut sen käyvän. Ja olenhan maisteri myöskin. Nyt olen siis päässyt sille asteelle, mihin pyrin. Voin nyt ryhtyä pontevuudella isänmaatani hyödyttämään. Toimeen siis!—Vaan kuinka?—Rupeaisinko koulun-opettajaksi?—Liian ahdas vaikutuspiiri. Valtiopäivä-mieheksi—en pääse. Vaan jos lukisin itseni nyt papiksi ja tulisin——en voi yhtyä kaikkiin heidän uskonkappaleihinsa. Sanomalehden toimittajaksiko?—liian rasittava toimi; muusikukseksi?—en kykene; kirjailijaksi?—tarvitsen vielä paljon, paljon lisään——Näinkö raukeavat siis kaikki toiveeni? Näinkö kaukana vielä toiveitteni päämäärä?——Oo, isänmaa, isänmaa! Liian paljon vaadit sinä lapseltasi! Aina olen pitänyt pyhimpänä päämääränäni saada uhrata elämäni sinulle; sitä varten pyrin maisteriksi, sitä varten etsin onnellisen kodin vahvistavaa virvoitusta. Ja nyt kun olen jo saavuttanut tämän kaiken, olet sinä minusta yhtä kaukana kuin ennenkin!
Näissä mietteissä saapui Pekka vihdoin Helenan kadun kulman kohdalle.
Silloin muisti hän vasta, mikä häntä odotti.
"Se on totta!" huudahti hän surumielin. "Ovathan sisukseni mädänneet! Hyvästi isänmaani! Koeta tulla minutta toimeen!" Hän astui tohtorin luo ja pääsi kohta tuohon ihmeelliseen tuoliin. Nyt alkoi toimitus. Tohtori antoi hänen hengittää sisäänsä jotakin omituisen makuista höyryä,—vai mitä lie ollutkin—ja pian alkoi hänestä tuntua niin kummalliselta: satama, jonka hän näki edessään olevasta suuresta ikkunasta, rupesi liikkumaan, heilumaan, pyörimään, kunnes kaikki tyyni, vesi, taivas, laivat, ihmiset pyörivät yhtenä hyrränä.
"Mitä tästä tulleekaan", ajatteli Pekka. "Saapas nähdä, onnistuuko tämä. Jollei, niin saanpahan ainakin nähdä mitä olen aina ollut niin utelias näkemään: toisen maailman, sen, jossa ei mateerialla ole mitään merkitystä."——
Hänestä tuntui yhäti, niinkuin olisi hän jotakin vielä ajatellut, mutta ei hän oikein tiennyt itsekään, mitä se oli. Tuntui niinkuin hänen päätään olisi särkenyt, niinkuin suu olisi ollut liian kuiva, mutta ei hän vaan oikein ymmärtänyt, mitä tuo oli. Tohtorin läsnäoloa ei hän tuntenut laisinkaan. Ihmeellistä tuo nukutus aine!—Pikemmin tuntui niinkuin olisi hän maannut vuoteella, kuin istunut tuossa ihmeellisessä nojatuolissa. Sen verran hän kuitenkin jaksoi pitää ajatuksensa koossa, että odotteli pienellä pelolla, milloinka niitä sisuksia ruvetaan kiskomaan.—Nyt nukkui hän hetkeksi kokonaan.—Taasen tunsi hän olevansa tunnoissaan.—Vatsassa vuovelehti niin kummallisesti,— aivankuin olisi sieltä jotakin ollut kohoamassa. Se yritti nousemaan, mutta lakkasi taasen. Pekkaa rupesi peloittamaan.
"Nyt se kiskoo paraillaan, mutta ei näy se oikein onnistuvan", jaksoi hän ajatella. Taasen tuntui vatsassa jotakin—nyt vähän ylempänä.
"No, jos tuo sen kovemmin ei koske, niin kiskokoon vaan", tuumaili Pekka. Samassa tuntui uusi nytkäys… Jotakin nousi vatsasta,—se oli jo tulla suuhun,—kun Pekka heräsi.
"Unihäyry ei ollutkaan tarpeeksi voimakasta" lausui Pekka hiljaa. "Annatteko uutta?" Hän avasi silmänsä.——Mitä hiisiä! Ei mitään tohtoria!—Hän oli jo kotona omassa huoneessaan. Oliko kaikki siis toimitettu? Ei se ole mahdollista!
Pekka nousi jaloilleen. Hänen päätään särki kauheasti—Unihöyryn vaikutus! Mutta tuutuihan tuo särky tavalliselta pohmelokivulta! Pekka hieroi silmiään——tuumaili.
"Mitä tämä merkitsee——Vai olisiko kaikki unta ollut? Enkö olisikaan maisteri, eikö Aino——?" Hän lähestyi pöytää, tempasi laatikon auki. Ei mitään testamenttia——Oo—! Tuo kaikki olikin vaan unta.