KILU-KALLE.
Ken ei ole nähnyt sellaista onnetonta, jota muut muka paremmat pilkkaavat, sortavat! Kuinka harva on kuitenkin viitsinyt ottaa sellaisen elämänvaiheista selvää, kuinka harva on sellaista viitsinyt lohduttaa!
Siitä on vaan kolme vuotta, kun tuonelaan muutti hyväntahtoinen mies, jolle ilkeät ihmiset antoivat Kilu-Kallen haukkuma-nimen. Ken ei ole nauranut hänen hullutuksilleen? Kuinka moni on pilkannut hänen luultua tuhmuuttaan ja kuitenkin oli hän parempi kuin moni, enimmät pilkkaajoistaan. Joka haluaa, lähteköön kanssani hänen pieneen, köyhään kotiinsa.
Tuolla Roopertin kadun varrella oli eräs vanha, köyhä vaimo vuokrannut pienen huoneen pihanperällä. Sen ikkuna oli aivan lähellä maanpintaa ja vähäpätöiseltä se näytti, mutta puhtaat, joskin yksinkertaiset kartiinit todistivat, että siellä asui huolellinen nainen. Jos astui huoneesen, tapasi silmä pelkkää puhtautta. Puhtaaksi pesty pöytä seisoi ikkunan ääressä, vanhanpuoleista piironkia peitti koruton mutta siisti vaate, sen yläpuolella uhkeili seinällä kaksi uljasta, jonkun tuntemattoman venäläisen "taiteilijan" tekemää kuvaa, toinen Aleksanter Toisen, toinen hänen korkean puolisonsa. Lattiata koristi kaksi kotitekoista mattoa.——Sanalla sanoen, kaikesta näkyi, ett'ei köyhyys ollut estänyt emäntää puhtaudesta, huolellisuudesta.
Tuossa pöydän ääressä istuu vanha vaimo kierot lasisilmät nenällä mustunutta kirjaa lukemassa. Kärsimykset ovat piirtäneet juovansa hänen lempeihin kasvoihinsa, kuihtuneita silmiä kirkastaa kuitenkin paremman elämän toivo, kurjuuden tuomat rypyt otsalla todistavat rauhallisilla liikkeillään tyytyväisyyttä siihen mitä Luoja on antanut. Voi kuinka paljon tuokin polonen on kestää saanut!
Kuinka saattaa Luoja niin epätasaisesti jakaa ihmisten onnen. Olisi melkein valmis luulemaan, ett'ei hän laisinkaan pidä väliä ihmisten vaiheista.
Oli aika jolloin tuo vaimo oli hyvinvoivan käsityöläisen—Jakobson oli hänen nimensä—hellä puoliso. Hänellä oli silloin sievä onnellinen koti Merimiehen kadun varrella. Ahdas ja yksinkertainen se tosin oli, mutta tarpeeksi mukava, hänen voidakseen tyytyväisenä hoitaa siellä melkoisen suurta perhettään. Hän kiitti siitä Jumalaa ja rukoili vaan, että hän saisi niin onnellisena elämänsä loppuun pysyä. Mutta sitä ei kuitenkaan sallittu.
Eräänä keväänä ajettiin Jakobson vähäpätöisestä syystä pois paikastaan, hän ei saanut kohta uutta, joutui leivättömäksi ja rupesi epätoivoissaan—juomaan, kuten moni muukin kova onninen. Päivä päivältä, viikko viikolta vaipui hän yhä syvemmälle. Hän menetti rauhallisen luonteensa, entinen hellyytensä vaimoansa ja lapsiansa kohtaan kylmeni, kyyneleet heidän nälkäisillä kasvoillaan kiukustuttivat häntä,—hänestä tuli vihdoin oikea hirmuvaltias. Voi onnetonta vaimoa kun mies humalapäissään kotiin palasi! Vielä koetti vaimo omalla työllään sen verran, että leipä palan ja suolasia silakoita saattoi perheellensä hankkia. Mutta siinä ei kyllä että Jakobson rupesi niitä vähiä mitä hän ansaituksi sai, viinaan vaatimaan, panttilaitokseen alkoi sydämmetön isä kulettaa mitä arvokasta vielä löytyi. Yhä kurjemmaksi tuli onnettoman perheen tila. Nälkään rupesi jo lapsi joukko nääntymään… Vanhin neljästä, Tilda nimeltään, oli nyt kuudentoista vuotias, kasvoiltaan sievänlainen tyttö. Hänelle onnistui äidin hankkia palveluspaikka, mutta tuittupäisyydellään ja itsepintaisuudellaan sai hän itselleen pian eropassin. Muun joukon lisänä oli nyt hänkin kotona.
Eräänä iltana läksi Tilda nälissään käyskentelemään kadulle, tuumaillen keinoa kuinka hän tuosta kurjuudesta irti pääsisi. Kolmikulman puistossa kohtasi hänet hienonlainen herrasmies ja rupesi puhuttelemaan häntä. Tilda kääntyi pois mennäkseen, mutta herrasmies seurasi häntä… Mitä lienevät he sitten puhuneetkin tuossa hämärässä, mutta yhdessä he vaan läksivät astumaan Yrjönkatua pitkin.
Tilda toi sinä iltana äidilleen viisi markkaa, sanoen löytäneensä sen. Seuraavana iltana oli Tilda taasen myöhään yöhön poissa. Kotiin vihdoin tultuaan, sanoi hän olleensa erään ystävänsä luona. Kun äiti eräänä päivänä taasen valitti rahapuutetta, antoi Tilda hänelle kymmenen markkaa. Äidin kysyttyä mistä hän sen oli saanut, kielsi hän sitä ilmoittavansa. Sanoi vaan hankkineensa sen äitiänsä varten. Tuohon selitykseen ei kuitenkaan äiti tyytynyt, vaan rupesi ankarasti vaatimaan selitystä.
Sattuipa silloin Jakobson kotia tulemaan. Avonaisesta ikkunasta kuuli hän, mistä sisällä puhuttiin. Hän ymmärsi paremmin kuin äiti, mistä tyttö oli rahat saanut.
Eräänä sunnuntai iltana oli Tilda taasen mennyt "erään tuttavansa" luoksi. Isä tuli tavallista varhaimmin kotia. Askeleet kuultuaan olivat lapset ennättäneet piiloon mennä vuoteisiinsa. Kalle, vanhin kotona olevista, ennätti vaan piirongin ja oven väliin.
Raskaasti heittäytyi isä tuolille, ärjyen ruokaa. Vaimo toi mitä tarjottavaa löytyi. Tuossa istui nyt juomari, syötyänsä tyttärensä hankkimaa ruokaa, ääneti pää kätensä nojassa. Hän näkyi odottavan jotain.
Haudan hiljaisuus vallitsi huoneessa Tildan kotiin tullessa. Tyttö otti päältään palttoon, jonka hän sanoi erään hyvänsuovan rouan hänelle lahjoittaneen, ja aikoi mennä levolle. Silloin tarttui isä häneen kiinni.
"Anna tänne rahat!" karjui hän hirveällä äänellään.
"Mitkä rahat?" kysyi tytär punasena, heittäen vihaisen silmäyksen äitiinsä, joka nurkassa äimistyneenä odotti asian menoa.
"Minä olen sinua tähän asti elättänyt. Nyt kun sinä olet oppinut 'tienaamaan', saat maksaa velkasi!" lausui isä.
Tytär riuhtasi itsensä erilleen.
"Mitä olen minä 'tienannut'!" kiljasi hän.
Nyt tarttui isä halkoon ja kauhea hetki alkoi. Äiti joka tytärtään koetti puolustaa, sai oman osansa. Hiukset hajallaan pääsi vihdoin Tilda, temmattuaan palttoon naulasta, karkuun ja katosi yön pimeyteen. Kalle, joka melun aikana unisena sattui piilostaan näkyviin tulemaan, joutui nyt isän kouriin. Kolaus sattui päähän, ja hän vaipui pyörryksiin maahan. Nyt riensi isä kiroillen ulos.
Kun äiti oli verisen pojan pessyt ja tointumaan saanut, huomasi hän vasta kauhukseen isän iskun seuraukset. Kummallisesti nauraen, virkkoi poika: "No, mikä sille isälle lie tullut?"
"Houraileeko hän?" virkkoi äiti itsekseen.
Hän oli oikeassa. Poika houraili ja päiviä, kuukausia, vuosia kului ja poika houraili yhäti. Hän ei ollut menettänyt kokonaan järkeänsä, mutta hän oli tullut tuollaiseksi hassahtavaksi, jommoisena hänet sittemmin Helsinkiläiset oppivat tuntemaan.
Tilda ei palannut enää kotiin. Eräänä iltana tapasi hänet äiti kadulla ja lähestyi häntä puhuttelemaan.
"Mene kurjan miehesi luoksi!" sai hän vastaukseksi. "Minä uhrasin itseni auttaakseni sinua kurjuudessasi, mutta sinä petit minut. Nyt en tahdo enää teistä tietää mitään!"
Tämän sanottuaan meni tyttö matkoihinsa huolimatta äitinsä kyyneleistä. Hän luuli äidin ilmoittaneen julmalle isälle, että hän oli rahaa kotiin tuonut.
Parempi aika näytti kuitenkin koittavan, kun Jakobson, nähtyänsä mitä oli pojalleen tehnyt, rupesi katumaan ja päätti olla vasta viinan tippaa maistamatta.
Äidin ilokyyneleet muuttuivat kuitenkin pian surukyyneliksi, sillä Jakobson, jonka elimet olivat tottuneet alkohoolista ravintonsa saamaan, ei kestänytkään äkkinäistä muutosta, sortui.
Tähänkään ei kovaonnisen vaimon kärsimykset loppuneet. Kuumetauti, jonka kurjuus toi vieraaksi hänen kotiinsa, vei mukanaan molemmat nuoremmat lapset. Hänen miehensä oli nyt siis kuollut, kaksi pienokaista myöskin haudassa, vanhin tytär teillä tietämättömillä ja ainoa jälellä oleva, Kalle, mielipuolena.
"Jumalani, Jumalani! Mitä olen minä rikkonut, ettäs näin kovasti minua koettelet?" rukoili kovaonninen. Mutta mitä oli tapahtunut, se oli tapahtunut. Sen tuli hän pian huomaamaan. Hän mukaantuikin kärsivällisesti kohtaloonsa… Yhden lapsensa pään saattoi hän kyllä omalla työllään elättää. Hän muutti Roopertin kadun varrelle poikineen, toivoen aina, että kun poika rupeaa miehistymään, paranee hänen päänsäkin. Tietäen että esimerkki vaikuttaa, laittoi hän kotinsa niin puhtaaksi ja sieväksi kuin mahdollista, sillä hyvätapaiseksi, kelpo työmieheksi tahtoi hän poikansa kasvattaa. Naapurit kunnioittivat tuota hyväntahtoista, ahkeraa Lovisa matamia, ja sen hän ansaitsikin. Kaikkia kohtaan oli hän hetas ja ystävällinen. Eihän kukaan heistä ollut hänen mieltään katkeroittanut. Sille, joka oli häneltä entisen onnensa vienyt, oli hän jo aikaa sitten anteeksi antanut. Kaikille onnettomille osoitti hän sääliväisyyttä, auttaen heitä, jos mahdollista, mutta erittäinkin suri hänen sydämmensä kadonnutta tytärtään.
Hänen kotirauhaansa häiritsi kyllä vielä se seikka, että samassa talossa oli tuollainen turmeluksen pesäpaikka, missä yöaikoina aina pahinta melua pidettiin. Kyynelsilmin katseli hän aina ikkunastaan katurakennukseen, jossa tiesi niin monen onnettoman paatumuksen syvyydessä vetelehtävän, voimatta itseään siitä pois temmata.
Eräänä lauantai iltana tuli hän tavallista myöhemmin kotia. Hän oli juuri astumaisillaan ovesta sisään, kun hän äkkiä kuuli hirveän melun katurakennuksesta. Melu kasvoi——kuului kirouksia, hätähuutoja——ja ihmisiä alkoi tulla kadulta pihalle, sekä ovesta ulos. Muutamia poliisia tuli kohta myöskin saapuville.
Hän katseli hetkisen.
Kuu loisti kirkkaana taivaalla luoden sinervän valonsa suoraan katurakennuksen rappusille.
Jo talutetaan ulos naisihmistä jolla kasvot, pää aivan verissä. Hän parkuu ja kiroilee kauheasti.
"Mitä kuulenkaan! Tilda, oma armas tyttäreni", huudahti Loviisa, hyökäten ihmisjoukon läpi verisen naisen luo.
"Äiti!" sai tämä lausutuksi ja vaipui äitinsä syliin.
"Hyvät poliisit ja komisaariukset", rukoili onneton äiti. "Jos tyttäreni on mitään pahaa tehnyt, niin tulkaa häntä täältä etsimään, mutta jättäkää hänet nyt minun huostaani. Asun tuossa pienessä rakennuksessa…"
Hämmästyneenä seisoi ihmisjoukko.
Samassa juoksi Kallekin, joka melusta oli herännyt pihalle.
"Äiti! Kuka sinulle pahaa tekee?" huusi nuorukainen tarttuen voimakkaasti kankeen, joka sattui rappusia vasten seisomaan. Suurella vaivalla sai äiti pojan hillityksi.
"No jääköön hän sitten", lausui vanhempi poliiseista, ja matami talutti tyttärensä kotiinsa.
Ihmisjoukko hajosi vähitellen, ja kauan aikaa loisti vielä himmeä valo
Lovisa matamin matalasta ikkunasta.
* * * * *
Jos nyt tahtoisin lukijoille mieliksi tehdä, niin sanoisin, että Tildasta tuli hyvä ihminen, että hän katui entistä elämäänsä; mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Hän kompastui uudestaan ensimmäiseen kiveen, mikä vastaan sattui—ja katosi äitinsä näkyvistä ikipäiviksi…
Kova oli tuo uusi isku hellän äidin sydämmeen, mutta huokauksen se vaan sieltä sai ilmoille. Hän oli jo niin tottunut tuollaisia kestämään, että se ei enää näkyvää merkkiä jättänyt,—ehkä yhden rypyn entisten lisäksi hänen otsalleen,——mutta sitä ei kukaan huomannut. Hän oli muita ihmisiä kohtaan yhtä herttainen kuin ennenkin, sillä hän sanoi sitä Jumalan tahdoksi ja Jumalaa syyttämään ei hän ruvennut. Päinvastoin kiitti hän Häntä siitä vähästä ilosta, mitä hänelle poikansa toi. Kalle oli nyt kasvanut rotevaksi nuorukaiseksi. Ja vaikka äidin toivo pettyikin luullessaan hänen päänsä vielä selviävän, oli hän kuitenkin tyytyväinen nähdessään, kuinka tarkasti Kalle otti vastaan hänen pienimmät neuvonsa ja opetuksensa.
Joka pennin, minkä Kalle sai ansaituksi, toi hän kotiin äidilleen.
"Äitini on minua lapsuudessani hoitanut ja kasvattanut", sanoi hän, "kuinka voisin minä nyt omat ansioni yksin käyttää".
Jos hän näki jonkun palvelijan siivottomana kyökkiä pitävän, torui hän aina häntä säälimättä sanoen: "Tuleppas sinä katsomaan, kuinka puhtaana minun äitini pitää kotiaan. Minä en uskalla edes astua sisäänkään työsaappaat jalassa".
Usein nähtiin hänen laulavan ja tanssivan nuorien herrojen huviksi. Miksi luulivat ihmiset hänen sitä tehneen? Hulluudestako?—Ei suinkaan! Hän tiesi siten saavansa äidilleen muutaman pennin ansaituksi. Joll'ei hänen askeleitansa kaikkialla olisi rakkaus äitiä kohtaan johtanut, olisi Helsingin yleisö tuskin tullut häntä huomaamaankaan, ainakaan ei hän olisi Kilu-Kallen nimeä saanut.
Suuttua taisi hän kyllä, mutta ainoastaan hetkeksi. Jos hänelle joku poika vekkuli pahaa teki, läksi hän sitä jälestä ajamaan, mutta kiinni pojan saatuaan, oli hänen suuttumuksensa jo ehtinyt lauhtua.
Se, joka oli hänen suosioonsa päässyt, hänen kiitollisuutensa ansainnut, saattoi häneen luottaa rajattomasti.
Jos joku hänen ystävälleen pahaa teki, julmistui hän hirveästi. Ei ollut hyvä mennä vähintäkään ilkityötä tekemään sen talon pihalle, jonka isäntä tahi emäntä hänelle työtä antoi. Hän kokosi vähimmätkin esineet, lastut, nuppineulat, jos hän niitä sattui pihamaalta löytämään ja vei ne isännälle tahi kyökkiin.
Jos ken tahansa lähestyi ystävällisesti häntä puhuttelemaan, muisti hän sen aina, kohteliaasti kohottaen korkeata "knalliaan", jossa hän aina pyhäpäivinä herrasteli. Hänelle antoi, näet, eräs kaupungin etevimmistä lääkäreistä kaikki kuluneet knallinsa. Juhlapukuun kuului vielä kävelykeppi, sekin jonkun lahjoittama, musta takki, joka salongeissa liehuttuaan näin oli hänen kauttaan päässyt esplanaadin yleisön ihailtavaksi, sekä kukka napin lävessä. Mahtavana tepasteli hän sunnuntaisin tässä univormussaan, tuttavasti—niin välistä liiankin tuttavasti tervehtien ja puhutellen vastaantulevia nuoria erittäinkin kauniita naisia.
Tämä vapaus annettiin hänelle ensi alussa anteeksi, mutta aikojen kuluessa rupesi kumminkin tuohon viattomaan yksinkertaisuuteen sekaantumaan jotakin, joka teki ihmiset tyytymättömiksi.
Seuraava tapaus selittää tuon muutoksen.
Eräänä sunnuntai iltana oli Kalle taasen esplanaadilla… Tuossa tepasteli hän hymyillen, jaellen tervehdyssanoja vastaantuleville. Silloin lähestyi häntä hienosti puettu nainen, jolla ei kuitenkaan ollut hattua päässä.
"Hyvä päivä, Kalle!" lausui tämä.
"Päivä, päivä!" vastasi Kalle kohteliaasti.
"Etkö tunne minua?" kysyi nainen.
"Niin sinuako… Katsoppas vaan. Oletko sinä vielä elossa?"
"No tunnethan sisaresi."
"Tule minun luokseni Kalle!" pyysi sisar.
"Sinun luoksesi!" vastasi Kalle hieman ylenkatseellisesti. "Mitä minä siellä teen! Tulisit sinä ennen äitiä katsomaan".
"Tulehan nyt kumminkin", pyysi sisar.
"No en tule ennenkuin olen äidille siitä puhunut."
"Älä Herran nimessä tästä mitään äidille puhu!"
"Miksikä en?"
"Hän, tuota, hän suuttuu."
"Hänkö suuttuisi! Ei suinkaan! Päinvastoin!"
"Mutta tule nyt. Pääset vosikalla…"
"Vosikallako… E—en! Anna ennen minulle se 50 penniä."
"Saat, saat paljon enemmän."
"Saanko, no sitten tulen."
Kalle läksi hienon naisen kanssa ajamaan. Tuo nainen oli todellakin hänen sisarensa, langennut Tilda.
Onneton Kalle! Jospa hän olisi ymmärtänyt olla erillään vaarallisesta sisarestaan.
He saapuivat erään puurakennuksen edustalle Tarkk'ampuja-kadun varrella. Sisältä kuului laulua ja pianon soittoa. Kalle rupesi taasen epäilemään. Mutta kun hänelle Tilda rahaa lupasi antaa, astui hän sisään. Riemulla otti hänet siellä vastaan räyhäävä nuorukaisjoukko. Kalle pantiin hurraata huutaen sohvaan, ja pian alkoivat tämän posket viinistä punottaa. Hänestä alkoi tuntua niin ihmeen kummalliselta, hauskalta. Hän lauloi ja tanssi naisten kanssa, jotka olivat juominkeihin osaa ottamassa. Kalle ei ymmärtänyt mikä vaara häntä uhkasi, hän kiihtyi yhä kiihtymistään… Mitä sitten tapahtui sitä ei hän toisena päivänä muistanut. Sen muisti hän vaan, että hän oli luvannut salata kaikki äidiltään ja että hänellä hyvin hauska siellä oli, tavattoman hauska.
Eräänä iltana oli Kalle taasen sisartaan tervehtimässä, ja nyt alettiin häntä siellä nähdä tavan takaa.
Äiti kotona kyllä huomasi, että pojalla oli jotakin sydämmellä, mutta hän ei vielä tahtonut ruveta urkkimaan. Luuli näet hänen rakastuneen. Polonen äiti ajatteli aina mahdollisesti parempaan suuntaan. Mutta kauan ei hän epätietoisena ollut.
Kun Kalle yhä salaperäisemmäksi, alakuloisemmaksi tulla alkoi, rupesi vihdoin äiti tiedustelemaan, mutta hän sai vaan päännyykytyksen vastaukseksi. Kalle kiiruhti aina heti ovesta ulos eikä tullut sinä päivänä kotiin ennenkuin illalla. Hän oli kerran viekoitettu väärälle polulle, kukaan ei häntä oikealle ohjannut ja hän jatkoi kulkuaan, kunnes hän kaikessa yksinkertaisuudessaan oli niin pitkälle joutunut, että kääntyminen oli mahdotonta. Kun äiti vihdoin asian perille pääsi, olivat jo lankeemuksen jäljet poistumattomiksi tulleet. Lääkärin apukaan ei häntä kuolosta voinut pelastaa. Ennen kuolemaansa tunnusti hän vasta, että Tildan syyhän se oli, että hän ensin oli pahuuden tielle joutunut. Joll'ei Tilda olisi häntä "sinne" vienyt, ei hänen jalkansa ikinä olisi sinne löytäneet.
Synkkänä jäi nyt Lovisa matami kuolinpäiväänsä odottamaan. Nyt ei ollut Jumalan tahto enää tapahtunut. Ihmiskunta oli syynä hänen, rakkaan poikansa, ainoan lohdutuksensa, toivonsa surmaan…
Lovisa matamin naapurit eivät sen koommin nähneet synkkien kulmakarvojen alta tuon herttaisen vaimon lempeitä kasvoja.