III.
Pietarhovissa on elämää. Perintöruhtinas on tullut sinne taasen monesta aikaa kesää viettämään. Omituinen kaupunki tuo Pietarhovi. Syntyneenä tuohon keisarillisen kesähuvilan kintereille, riippuu se siinä määrin tuosta elinlähteestään, että kun hovi on tyhjänä korkeista asukkaistaan, on kuni koko kaupunki olisi surkastuneena. Hovin komeita ikkunoita peittävät harmaat verhot, uljaat kuvapatsaat sen seinissä ovat rumiin puukoteloihin suljettuina, suihkulähteet kuivina ja puiston käytävätkin lakaisematta. Ihmiset haukottelevat ikävissään, kauppiaat märräävät ostajien puutetta. Vaan annas olla, kun hovin lippu liehuu tornissa, kun sen korkea omistaja on saapuvilla, silloin on kaupungissa liikettä, elämää, aivan kuin sumuinen syys-taivas äkkiä olisi kirkastunut, lämpimän kevät-auringon ruvettua surkastunutta luontoa virkistämään. Mahtavana keijottaa hovi kaikessa loistossaan suihkulähteistä hajoavan vihmasateen läpi heloittavassa auringon valossa; ihmiset hääräävät ja hommaavat, vosikat kulettavat kilvan "sidokkojaan", mielissään hykertelevät puotimiehet kämmeniään.
Niin on nytkin. Puhtaana, juhlapuvussaan odottaa uhkea puisto korkeita vieraita. Eikä sen kauan tarvitse odottaakaan. Perintöruhtinaan pieni seitsen-vuotias poika on hurmaantunut tähän luonnon ihanuuteen. Siellä nähdäänkin hänen joka päivä kävelevän vanhan harmaapäisen opettajansa mukana.
On lämmin aamu. Aurinko on niin korkealla, että se näkyy jo yli korkeitten puitten hovin päärappusille. Nuori ruhtinas on jo ennättänyt opettajineen luonnon helmaan. Milloin juoksee ketterä poika vanhusta piiloon, milloin vaatii hän opettajaansa kilpaa juoksemaan, aina sen mukaan mitä hänen pieneen päähänsä pistää. Opettajan muistuttaessa, ett'ei hän saanut niin raju olla, vastaa poika, että eihän nyt oppitunti ole ja että olihan hänen isänsä sanonut: "Antaa pojan mellastaa!" Nyt pisti päähän hauska tuuma.
"Ruvetkaamme sotamiehisille, minä olen kapteeni ja te olette rekryytti.
Tämä teidän keppinne olkoon pyssy. No, smirnaa!"
Mutta vanhuksellepa ei näkynytkään olevan halua sotatemppuja tekemään.
"Na pletsbo! Miksi ette tee? Pian nyt!" kirkui poika.
"Minä olen vanha jo, lapseni", rupesi hetas vanhus sanomaan, mutta kapteeni ei ollut kuulevinaankaan.
"Hiljaa nyt! sanon minä!" huusi hän koettaen matkia komentajan ääntä.
"No, no!" hymyili vanhus tehden pikku ruhtinaalle mieliksi.
"Na ruuku!" komensi kapteeni.
Rekryytti totteli.
Nyt komensi uljas sotapäällikkö juoksuun, lähtien itse edellä tipsuttamaan; vasta käytävän käänteessä huomasi hän, että rekryytti hymyillen istuikin penkillä.
Se oli hirveä loukkaus Hänen Korkeuttansa vastaan. Kiukustuneena juoksi hän vanhuksen luo, vaatien häntä kiven kovaan heti pystyyn, mutta kun tämä häntä sen sijaan rupesi varoittamaan sanoen, ett'ei hän saa tuolla tavoin käyttäytyä opettajatansa kohtaan, pyrskähti poika itkemään lähtien "isälleen kantelemaan".
Tultuaan hovin edustalle tapasi hän siellä erään talonpoikais-naisen joka pienen pojan kanssa katseli ympärilleen kysyäkseen jotakin. Mikä kuva tuon surupuvussa olevan vaimon kasvoissa! Nuoruuden puna näytti niissä juuri lakastuneen, mutta rypyt otsalla ja laihat poskipielet osoittivat, että se oli karkoittamalla niistä karkoitettu. Silmissä säihkyi vielä tuo hehku, jonka luonto vaan muutamille on antanut, mutta kulmat olivat jo vallan niitten yli saaneet, tuolla syvällä piilossa ne enää pelokkaasti välähtelivät.
"Ketä sinä etsit?" kysyi pikku ruhtinas, unohtaen äsköisen harminsa.
Äkkiä kirkastuivat masentuneet vaimon kasvot.
"Tässä on tuomisia sinulle, lapsukaiseni", virkkoi hän, lempeästi katsoen nuoren ruhtinaan tulisiin silmiin ja ojentaen hänelle korillisen kauniita, punaisia marjoja.
"Mansikoita! Voi, voi" huudahti lapsi riemuiten. "Minä lähden kohta papalleni näyttämään!" Tämän sanottuaan vikelsi hän rappusia ylös ja pujahti sisään.
"Kun hän nyt tulisi tänne," huokasi vaimo, tuijottaen oveen, jonka pikku ruhtinas oli lonkalleen jättänyt.
"Kuule akka", lausui hänelle samassa opettaja, joka oli oppilaan perässä kampuroinut. "Tiedätkö ken tuo lapsi on?"
"Tiedän kyllä!" lausui vaimo välinpitämättömällä äänellä.
"No, kuinka rohkenet sinä sinutella häntä?" kysyi toinen. Muista vast'edes…!"
"Minä olen sinutellut tuota lasta jo seitsemän vuotta, enkä tarvitse siinä teidän neuvojanne", lausui vaimo, joka ei ollut kukaan muu kuin Kyttä-Kaarlen tytär Mari, vanha tuttavamme.
Kohta kuin hän oli kasvatusisänsä kuoleman jälkeen Erätöllistä Pietarhoviin muuttanut, kulki läpi valtakunnan se riemusanoma, että perintöruhtinas Pietarille oli poika syntynyt. Tämän pojan imettäjäksi määrättiin Mari "koska hän oli niin puhdasverinen ja terve ihminen"… Mutta pian tapahtui suuri muutos. Hän naitettiin eräälle Paaritsan kylän miehelle Kolppanan seurakunnassa, jota miestä hän ennen ei ollut nähnytkään… Kerrottiin, että se tapahtui keisarinna Elisabetin tahdosta. Josko perintöruhtinas oli siihen myöskin suostunut, sitä ei Mari saanut tietää, mutta ei hän sitä uskonut, koska Pietari herra vielä päivää ennen hänen lähtöään oli hänelle niin ystävällinen ollut.
Näin oli Mari joutunut suomalaisen talonpojan vaimoksi, ja semmoisena hän nyt seisoi kuusivuotiaan poikansa kanssa tuossa Pietarhovin keisarillisen palatsin edustalla.
"Kuinka rohkenet sinä?" aikoi juuri saksalainen opettaja kiukustuneena ärjäistä rohkealle vaimolle, kun perintöruhtinas Pietari ilmaantui verannalle. Tuossa nyt seisoi taasen Marin silmien edessä hänen rakas Pietarinsa, mutta suuresti muuttuneena entisestä. Hän oli useita vuosia oleskellut minkä missäkin, niin ett'ei Mari ollut häntä moneen vuoteen saanut nähdäkään.
"Tule tänne!" kuuli Mari hänen lausuvan, entisellä tutulla äänellään, vaikka siinä nyt olikin jonkullainen arvollisuuden väreily.
Vapisevin polvin astui Mari perintöruhtinaan luo, joka ojensi hänelle kätensä, kysyen: "Mitä kuuluu?"
"Olen nyt leski. Mieheni kuoli jättäen minut lapseni kanssa kurjuuteen."
Perintöruhtinas pyysi hänet sisälle.
Kun pojat olivat kahden kesken jääneet verannalle, katselivat he ensin toisiaan hetkisen, pikkuruhtinas erittäinkin tutkivasti.
"Mistä olet sinä kotoisin?" kysyi ruhtinas viimein.
Talonpoika ei vastannut mitään. Ruhtinas teki uudestaan saman kysymyksen, luonnollisesti venäjäksi.
"En ymmärrä", vastasi nyt toinen suomeksi.
Nyt kävi pikku ruhtinas läpi koko kielivarastonsa.
Hän kysyi saksaksi ensin, mutta se ei tietysti auttanut.
Nyt tuli ranskan vuoro.
"Parlez vous po fransuski?" kysyi hän kiukustuneena, huomatessaan kielitaitonsa loppuvan. Ei tästäkään muuta apua kuin, että opettaja, joka oli kysymykset kuullut, nauraen tuli saapuville.
"Kysykää häneltä, monsieur, mitä kieltä hän osaa", käski ruhtinas.
"Ei hän osaa muuta kuin 'po tshuhonski'", vakuutti opettaja.
"No puhukaa hänelle 'po tshuhonski'", sanoi oppilas.
"En minä sellaista kieltä puhu!" vastasi opettaja ylenkatseellisesti vilkaisten köyhään poikaan.
"Miksi ette?"
"Ei kukaan sivistynyt sitä kieltä puhu."
"Eikö kukaan sivistynyt?"
Sillä välin oli pikku talonpoika äimänä kuunnellut outoa keskustelua, joka nähtävästi koski häntä. Kahden kesken pienen herran kanssa olisi hän kyllä vielä joten kuten toimeen tullut, mutta kun tuo harmaatukkainen pörri lähestyi, loppui hänen rohkeutensa. Vetäytyen pari askelta taakse päin, vilkasi hän apua etsien ovelle päin, minkä taakse oli nähnyt äitinsä katoavan, mutta kun ei sieltä äitiäkään kuulunut, rupesivat suupielet yhä enemmän värähtelemään, silmiin nousi pari kirkasta helmeä ja pian saivat kasvot kauhean muodon. Punaisen sinisenä seisoi hän ensin pari kolme sekunttia suu reppanallaan, kädet silmillä, kunnes esille surkea parkaus pyrskähti, huomauttaen muita hänen tilastaan.
"No mitä nyt!" huudahtaa pikku ruhtinas säikähtäen. Esille juoksee kohta äiti sisältä ruveten torumaan parkujaa.
"Kalle, mikä sinulle tuli?"
"Minua peloittaa!" änkytti poika.
"Ole nyt hiljaa! Voi häpeä, häpeä! Tulit kerran kuninkaan linnaan ja täällä rupesit tuolla tavoin—häpeä, häpeä…" Näin torui äiti… Jo vaikeni poika.
"Pappa", virkkoi pikku Paavali kuin Kallen parkauksesta syntynyt häiriö oli ohitse. "Minä tahdon oppia puhumaan 'po tshuhonski'".
"Tahdotko", lausui perintöruhtinas hymyillen. "Kunhan kasvat vähän suuremmaksi, niin saat kyllä."
Opettaja sai kovan yskän ja katosi näkyvistä.
"Vai, tahtooko hän oppia suomea!" huudahti Mari suomeksi ja lisäsi sitten venäjäksi suomalaisella murteellaan "Jumala sinua siunatkoon lapsukaiseni."
Kun nyt Mari hyvästi rupesi jättämään, huomasi perintöruhtinas, kuinka hän äärettömällä hellyydellä lausui hyvästi Paavalille, mutta tuossa hellässä katseessa oli jotakin katkeraa surumielisyyttä. Pietari herra käsitti kyllä syyn.
"Suutele imettäjääsi!" käski hän poikaansa.
Hämillään lähestyi ruhtinas talonpoikais-vaimoa. Säihkyvin silmin painoi silloin Mari ylhäisen lapsen syliinsä, karkeat kyynelkarpaleet vierähtivät hänen silmistään ruhtinaan poskille. Näytti siltä kuin tuo suutelo olisi hänen otsaltaan rypyt poistanut, hänen poskilleen entisen sulon tuonut.
Iloisena, tyytyväisenä läksi jo Mari poikansa kanssa pitkin hovin puiston käytävää astumaan, poveensa piilottaen kilisevää kukkaroa, jonka Pietari herra erotessaan oli hänelle antanut.
"Jumala häntä siunatkoon!" huokasi vaimo… "Minä pidän kyllä huolen sinusta! Kun käteni saan vapaaksi, silloin en sinua unohda! Niinhän hän sanoi… Ja hän kyllä sanansa pitää." Näin tuumaili Mari itsekseen. Oikealla kädellään talutti hän poika naskalia, joka kompastellen koetti tepsuttaa äitinsä rinnalla… Kallekaan ei tyhjin kourin hovista lähtenyt. Hänellä oli jotakin kainalossa, jota hän alinomaa kumartui katsomaan. Siellä hirnui uljas harmaa sotaorit, pienen ruhtinaan itsensä antama,—kiitos äsköiselle parkaukselle.
"Äiti", yritti poika sanomaan, mutta kompastui käytävän käänteessä.
Kun vihdoin oltiin puutarhan ulkopuolella, kysyi taasen poika.
"Mitä se kuninkaan poika sanoi, jotta minä olin hänen poikansa näköinen?"
"Ei nyt ole aikaa poikaseni. Kiiruhtakaamme nyt vaan hevosen luo. Pitkä matka on edessämme," vastasi äiti, tahtomatta ruveta selittämään.
"Kuinka pitkä?" kysyi poika.
"No kuinka pitkä oli kotoa tänne?"
"Ah niin! Neljäkymmentä virstaa!"
Pian olivat äiti ja poika matkalla Paaritsaan.