IV.
Aikoja on kulunut. Keisarinna Elisabet on jo haudassa, Pietari herrakaan ei enää ole olemassa. Hän "sai kätensä vapaiksi", mutta se tuli hänen omaksi turmiokseen. Katariina Toinen on nyt Venäjän valtaistuimella… Kaikki menee taasen entistä menoaan. Ihmiset ovat jo täydellisesti perehtyneet uusiin oloihin. Ja suuriko muutos olikaan. Olihan vanhan "rouan" sijaan vaan tullut nuori Katariina. Ja muutos tuli niin äkkiä, että nukkuva kansa tuskin ennätti herätä, kun se takaisin uneen tuuditettiin.—
Perintöruhtinaan nimeä kantaa nyt reipas nuorukainen, Paavali. Hän on jo täysi-ikäiseksi julistettu.
Onneton nuorukainen! Lapsuuden muistot vyörivat hänen mielessään sekavana sumupilvenä vaan. Hän olisi niin monessa asiassa tahtonut selitystä, varmuutta saada. Mutta keltä? Äiti, keisarinna, ei kohtele häntä äidin hellyydellä, kaikkea muuta; hovimiehet katsovat häneen kylmyydellä, melkein ivalla… Ja kaikkein harmillisinta on, että nuo äidin "neuvon-antajat" kohtelevat häntä sellaisella masentavalla ylenkatseella, että hän usein rupeaa epäilemään, onko hän lainkaan Venäjän perintöruhtinas. Synkkänä salaisuutena on hänellä isänsä surma yhäti. Hän ei silloin asioita käsittänyt, mutta nyt hänessä nousi pakostakin se ajatus, että hänenhän sen pitäisi tuolla käskemässä olla, jos hän kerran Pietari III:n poika oli, kuten sanottiin. Hän olisi ollut valmis ajattelemaan kauheampaakin.
Ikävällä oli hän odotellut taasen kevään tuloa. Talvella täytyi aina olla noitten inhoittavien hovimiesten näkyvissä, joita hän ei voinut kärsiä. Kesällä saattoi sen sijaan vapaasti liikkua metsästyksillä ja tutkimusretkillä.
Jo olivatkin Pietarin puistot muuttuneet viheriöiksi, puitten lehdet kyllä vielä olivat pienenlaisia, mutta sen ihanampi oli tuoksu, jota tuulen löyhäykset levittelivät ihmisistä vilisevien katujen tukahduttamaan ilmaan. Usein nähtiin perintöruhtinaan, ajatuksiin vaipuneena, kävelevän varhain aamusin kesäpuistossa muitten vielä nukkuessa.
Niinpä oli Paavali taasen eräänä kauniina toukokuun aamuna kävelyllä virkistämässä itseään, haihduttamassa niitä synkkiä jälkiä, jotka yön unet olivat hänen sieluunsa painaneet. Hän kävi hitaasti eteenpäin aivan puiston aidan vieressä, seisattui välistä, pisti kepillään reiän tuoreesen käytävän hiekkaan, pisti toisen, kolmannen, ja pian muodostui siihen jonkinlainen kuvio. Hän katsoa tuijotti siihen hetkisen ja läksi sitten taasen eteenpäin keppi selän takana.
Juuri kun hän astui puiston portin kohdalle, hyöntäsi hänen eteensä talonpoikaisnuorukainen, lähes hänen pituisensa.
"Mitä, mitä sinä aiot?" kysäsi ruhtinas ankarasti.
"Pyydän nöyrimmästi anteeksi. Minut lähetti tänne eräs onneton kuoleva vaimo sanomaan sinulle nämä sanat: 'Imettäjäsi odottaa sinua Kolppanan Erätöllissä. Hänellä on sinulle kirje isältäsi!'" Nöyrästi kumarrettuaan pyörähti nuorukainen portista ulos. Ennenkuin ruhtinas ennätti sanaakaan virkkaa, oli hän näkymättömissä.
"Minun imettäjäni…" toisti hämmästyneenä Paavali, "kirje isältäni! Mitä, mitä tämä merkitsee?—Hän on jo poissa!——Olisiko mahdollista! Niin! Minä muistan aivan hyvin, kuinka hän kävi Pietarhovissa… He olivat kahden kesken sisällä——Voi taivas! Ehkä saan selityksen kaikelle!——Sinne lähden välttämättä.——Kolppanan Erätölli!——Kuinka sen löydän?"
Näin tuumaili nuori perintöruhtinas kiiruhtaen hoville päin.
"Missä on isäni vanha 'Jägermeister'", kysyi hän soitettuaan kultanappi-palvelijan huoneesensa.
"Kyllä hän on täällä hovissa, Teidän Korkeutenne;" vastasi palvelija.
"Heti tänne hänet!" komensi ruhtinas.
"Heti paikalla, Teidän——" mutisi palvelija, mennessään. Hetkisen päästä saapui Jägermeister.
"Tiedättekö, missä Kolppana on?", kysyi Paavali.
"Voi rakas ruhtinaani! Kuinka en nyt minä sitä tietäisi. Vaikka minun tukkani onkin valkeaksi käynyt, on muistini yhäti vielä kuin partaveitsi. Aina teidän isävainaannekin, kepeät mullat hänen siunatulle haudalleen, aina kysyi minulta, kun hän jotain unohtanut oli… Hän nimittikin minua siitä syystä 'muistikirjakseen', jos suvaitsette minun sitä ilmoittaa".
"Tiedätte siis myöskin missä siellä Erätölli on?" keskeytti nuori ruhtinas.
"Ka kuinka en minä sitä tietäisi", aloitti taasen hovimies. "Unohtumattomina ovat mielessäni pysyneet ne hauskat hetket, mitkä onnettoman isävainaanne seurassa sain siellä viettää. Hauskat, sanon minä, sillä hän sanoi niitä hauskoiksi, ja mikä hänestä oli hauskaa, se oli hauskaa minustakin. Siellä asusti siihen aikaan eräs suomalainen metsästäjä, jolla oli nuori kasvatti … ja tästä—jos sallitte minun siitä kertoa—piti isävainajanne hyvin paljon—ja suloinen, ihmeen ihana tuo impi olikin."
"Mikä hänen nimensä oli?" kysyi ruhtinas uteliaasti.
"Niin, senkin muistan aivan hyvin. Eikä se ollut huonompi, rumempi kuin tyttökään… Päin vastoin sopi se hänelle erinomaisen hyvin. Sitä aina isävainajannekin sanoi. Hänen nimensä oli sama kuin vapahtajamme äidillä——" jutteli vanhus.
"Siis Maria."
"——ja jos todella kukaan syntinen ansaitsee olla Pyhän Marian kaima, niin ansaitsi sen ainakin hän, niin puhdas ja siveä hän oli——ainakin siihen aikaan."
"Mutta eikö hän sittemmin ollut minun imettäjänäni?" kysyi ruhtinas.
"Hm. Kyllähän se on totta", lausui vanhus hämillään, "mutta kaunis ja viehättävä oli hän silloinkin, vaikka olikin suomalainen."
"Hän oli siis suomalainen ihan varmaan?"
"Ei hän venättä osannut ensi alussa yhtään, mutta solkkasihan se lopulla jo jotakuinkin."
"Hm", tuumaili Paavali. "Aavistan jotakin odottamatonta. Äitini kylmyys, hovimiesten ylenkatse!——Huomenaamuna lähdemme sinne metsästys-retkelle, me kahden", lisäsi hän.
"Huo——huomenna! Kuten vaan haluatten! Mutta huomennahan on pidot täällä hovissa", huomautti Jägermeister.
"Ei tee mitään!" lausui Paavali. "Lähdemme matkalle jo aamun koittaessa. Siitä ette hiisku kellekään".
Jägermeister lähti, jättäen ruhtinaan ajatuksiinsa.