V.

Jos nyt käymme takaisin sille kankaalle, mitä kahdeksaantoista vuoteen emme ole nähneet, niin tapaamme kyllä vanhan tutun Erätöllin entisellä paikallaan, mutta mikä muutos kuitenkin on sillä välin tapahtunut! Nuo humisevat puut, Marin vanhat ystävät, ovat kyllä vielä yhtä vakavia, ystävällisiä kuin ennenkin, mutta niitten rungot ovat muuttuneet rösöisemmiksi, moni oksa, jolta peipponen ennen Marille pilpatti, on kuivunut ja sen sijaan on ylemmäs uusia vielä mahtavampia ilmaantunut; pieni pelto, jossa ennen niin kaunis oras rehoitti, on ahoksi muuttunut; kaunis koivikko on sen nyt peittänyt, sinne tänne ovat ahkerat muurahaiset perustaneet uudisasutuksen ja näkyvät oikein hyvin jo perehtyvän uudessa kodissaan… Ja minkä näköisenä on itse tölli! Olkikatto on muuttunut rikkatunkioksi, johon pyöreä koivun alku on iskenyt juurensa. Ylpeästi heiluttelee se auringon paisteessa päätään maasta taivasta kohti ponnisteleville vertaisilleen, jotka suurempien varjossa tuskin saavat maistaakaan aamuauringon suloista lämmintä.

"Ylvästele vaan!" arvelevat nämä, "kyllä sieltä pian alas tulet."

Ja vaara sitä todella uhkaakin.

Lyngällään on jo tölli. Joll'ei joku armelias ihmiskäsi olisi sen tueksi paria pönkkää asettanut, olisi sen päivät jo olleet luetut.

Kahdeksantoista vuotta oli Erätölli saanut olla huhkainten asuntona, kun se taasen pääsi ihmisen palvelukseen. Ken oli moisen hökkelin kodikseen ottanut? Käykäämme sisään. Ei ole enää pöytää oikeassa nurkassa, ei ruskeata kolpitsakaappia. Entisistä huonekaluista on jälellä vaan tuo pölkkyjen päälle rakettu vuode, uusia ei ole lainkaan. Vähän olkia on vuoteelle levitetty. Niillä loikoo surkastunut vaimoihminen. Hän on niin ääneti, että joll'ei silloin tällöin hiljaa oikahtaisi, luulisi hänet kuolleeksi.

"Poikani, poikani! Tällä tavoinko annat äitisi kuolla?—Oi, Jumalani! Armahda minua! Lähetä hänet tänne. Muuta en pyydä. Kuolen mielelläni kun hänet vaan nähdä saan". Näin rukoili onneton itsekseen.

Jo on päivä korkealla. Pienet vesatkin levittelevät jo iloisina lehtiään taivaalla rehentelevän auringon paisteessa… Äkkiä kuuluu pamaus, joka vierii puulta puulle, kunnaalta kunnahalle yli soitten, kankahitten ja katoaa viimein kauas maanääriin. Jänis herää aamu-unestaan viidakossa, tetri tuolla lentää räpsyttää, tulee aivan töllin kohdalle, laskeutuu alas, yrittää taasen nousemaan, mutta turhaan; siinä maassa se vielä hetkisen tipikoitsee, availee suutaan muutaman kerran ja jäykkenee viimein veriselle nurmelle ihan töllille tuovan polun viereen. Tuolta rientää jo ampujakin esiin. Öllerö jänis, joka tuohon seisattui unen-pöpperössä töllöttämään, saa häneltä toisen täräyksen tulijaisiksi ja jää liikkumattomaksi… Kohta tallustaa näkyviin toinenkin metsästäjä, harmaapäinen vanhus täysi vastakohta tuolle ensintulleelle nuoremmalle. Mikä eroitus todella noissa kahdessa! Toinen hienoverinen, reipas nuorukainen, jonka verevät kasvot hehkuvat elämänhalusta, toinen paljon kokenut, ryppyinen vanhus, jonka suurta kreikkalais-nenää nuuskaajat saavat kateudella katsella. Sen tiesi vanhus; siksipä hän niin tuntuvasti nenäänsä puhuikin, jotta sen mahtavuus paremmin huomattaisiin. Niin ainakin vakuuttivat kadehtijat. Nuorukaiselta puuttui taasen kokonaan tuo kreikkalainen nenän koriste, pikemmin oli hänellä päin vastoin, mutta sen puutteen korvasi hänellä taasen korkea, älyä, miehuutta todistava otsa, jota kaunis tukka varjosti.

Vaikka väsyksissä, hyppäsi nuorukainen uljaasti kaatuneitten puitten yli töllin eteiselle tantereelle ja otuksista huolimatta suoraan ovelle. Ken olisi se muu ollut, kuin vanha tuttavamme Paavali, Venäjän perintöruhtinas.

"Teidän Korkeutenne, täällä on tetrikin!" huusi vanhus kumartuen jotain maasta nostamaan, mutta Paavali ei sitä enää kuullut. Sisälle riensi hän.

Kuultuaan pamaukset oli vaimo kääntynyt vuoteellaan. Tuossa lepäsi hän nyt tuijottaen ovea kohden. Entiset ajat muistuivat hänen mieleensä. Kuinka monta kertaa oli hänen sydämmensä ilosta värähtänyt tuon äänen kuultuaan, olihan se tuonut hänelle hetkiä, joitten muisteleminen oli hänen kurjan elämänsä ainoana lohdutuksena ollut.

"Hän tulee", huoahti vaimo, "ennenkuin Kallekaan on palannut.—Apua en häneltä kuitenkaan enää tahdo. Nähdä, puhutella vaan ja sitten kuolla."

"Te kutsuitte minua?" lausui perintöruhtinas lähestyen liikutettuna sairasta.

"Tule armahani, tule tänne luokseni, käy tuohon jalkoihini istumaan… Minulla on sinulle paljon sanottavaa". Näin lausui vaimo, ottaen kirjeen, jonka hän ojensi ruhtinaalle.

"Lue tämä! Siinä lienee jotakin, joka puhuu puolestani!" lisäsi hän.

Paavali repäsi kuoren auki.

"Mitä!" huudahti hän, "isäni käsiala".

"Tämä vaimo, poikani imettäjä, on hänelle paljon läheisempi kuin luulisikaan. Hän on poikani Paavalin äiti. Hän itse tietää enemmän kertoa.

Pietarhovissa Toukokuun 4 p. 1761.

Pietari."

"Minun äitini!" huudahti Paavali hämmästyneenä.

Äänettömyys seurasi.

"Sinä hämmästyt", alotti viimein äiti. "Sitä en kummeksi lainkaan.
Tiedän, ett'et ole aavistanut äitisi kohtalon näin surkean olevan".

"Kuinka ei isäni sitten ole sinusta huolta pitänyt?"

"Voi poikaseni. Sitä ei Jumala sallinut."

"Kuinka?"

"Sydäntäni ahdistaa kovasti, mutta minä koetan kumminkin kertoa sinulle kaikki."

Nyt kertoi äiti elämäkertansa. Äänetönnä kuunteli poika.

"Mutta saihan isäni sitten 'kätensä vapaiksi'. Kuinka ei hän heti kiiruhtanut sinua pelastamaan?" kysyi poika, kun kertomus alkoi lähetä loppuaan.

"Sen hän tekikin. Me pääsimme vapaiksi ja meidän kanssa koko Paaritsan kylä. Minulle antoi hän hyvän talon ja rahaakin paljon, mutta kun tuo kauhea tapaus tuli, kun isäsi hirveällä tavalla murhattiin——"

"Murhattiin? Mistä sen tiedät?"

"Kuka ei sitä tietäisi."

"Oletko varma siitä?…"

"No niin ihmiset kertoivat", lausui vaimo hiljaa. Ääni tuli yhä heikommaksi, silloin tällöin avasi hän silmänsä puoleksi auki, mutta puhui enimmäkseen ummessa silmin.

"No kuinka kävi sitten teidän?" kysyi taasen Paavali.

"Muutaman vuoden saimme olla rauhassa," aloitti taasen vaimo, "mutta sitten nousi rettelöitä herrain kanssa. Nämä päättyivät siihen, että jouduimme erään ahnaan julmurin alustalaisiksi… Tämä tiesi että minulla oli hyvät varat. Yhä vähemmäksi kävivät varani, kunnes en veroja jaksanut enää maksaa. Silloin sain muun hyvän päälle raippoja siksi, että olin muka rahani piiloittanut. Taloni otettiin minulta pois ja meidät ajettiin vanhaan saunaamme asumaan… Tämä kaikki tapahtui tänä keväänä…"

"No, miksi et heti minulle tietoa antanut?" kysyi Paavali.

"Hm. Olihan syytä epäilyksiini. Enhän tahtonut sinun onneasi häiritä."

"Minun onneani!"

"Toiseksi en sieltä olisi päässyt sinun puheillesi, vaikka olisin tahtonutkin. Vasta kun tänne pakenimme, saatoin poikani Pietariin lähettää."

"No, tietääkö hän, että poikasi olen?"

Vaimo avasi silmänsä selälleen.

"Kuinka olisin minä sitä kellekään ilmaissut! Enhän toki! Käskihän isäsi minun salaamaan sitä kaikilta."

"Koeta nyt koota voimia. Minä toimitan sinut rauhaan täältä", virkkoi poika kyynelsilmin. Hän käsitti jo kuinka tuo kurjan näköinen vaimo oli saattanut hänen korkean isänsä niin läheisesti itseensä kiinnittää.

"Kiitoksia, armahani! En minä nyt enää apuasi tarvitse… Minä pääsen jo rauhaan.——Lähetä nyt vaan terveisiä isällesi, minä menen hänen luokseen. Siellä olemme yhden vertaisia. Ei kukaan voi eroittaa minua hänestä". Näin sopotti kuoleva hiljalleen.

"Vie hänelle terveisiä… Sano, että minä kostan hänen surmaajilleen", lausui Paavali kyynelsilmin.

"Poikani, älä sitä tee. Kosto ei ole ihmisten, se on Jumalan".

Nyt astui Jägermeister sisään. Ruhtinaan käskystä oli hän viipynyt ulkona jonkun aikaa. Mutta kun tätä ei kuulunut, ikävystyi hän ja pistäysi katsomaan.

"Hiljaa!" osoitti Paavali. Mutta kun hän käänsi päänsä kuolevaan, oli jo viimeinenkin elonmerkki kadonnut.

Paavali nousi seisaalleen.

"Nyt on elämä selvänä edessäni!" lausui hän kovalla äänellä. "Kun
Paavali Ensimmäinen on Venäjän valtaistuimella, seisoo tällä paikalla
uljas kirkko, jossa joka Pietarin päivänä vietettäköön muistinjuhlaa
Pietari Kolmannen ja hänen poikansa äidin kunniaksi".

Hämmästyneenä seisoi vanhus.

"Olisitteko te——" alkoi hän kysyä.

"Sitä ette saa kysyä ennenkuin olen keisarina", keskeytti perintöruhtinas.

"Luulen, että täällä on tapahtunut sellaisia asioita, että Teidän Korkeutenne on suvainnut unohtaa nälkänsä", virkkoi hovimies, kääntäen puheensa toiseen aineesen, huomattuaan, ett'ei tämä tahtonut ruveta selityksiin.

"Niin, sen olen unohtanut", vastasi ruhtinas.

Mentiin siitä kedolle ja ruvettiin aterialle.

Tuskin olivat he ehtineet ruokaryyppynsä ottaa, kun metsästä tuli näkyviin nuorukainen, joka kiirein askelin viuhtoi pussi selässä kohden tölliä. Se oli sama nuorukainen, jonka Paavali oli Kesäpuistossa tavannut…

"Siinäpä hän tuleekin, tuo velipuoleni", virkkoi ruhtinas itsekseen ja viittasi nuorukaisen luokseen.

"Jumalan kiitos! Te ennätitte siis ajoissa?" kysyi nuorukainen ensi asiaksi.

"Juuri paraaksi hänen kuolinvuoteelleen", vastasi Paavali.

"Kuolinvuoteelleen?" huudahti nuorukainen. "No miksi ette antaneet hänelle syötävää?"

Paavali hämmästyi.

"Onko hän siis kuollut?" kysyi vasta tullut epäillen.

"On."

"Siis nälkään!"

"Nälkäänkö?"

Kun pojan ensi suru oli laimennut, ilmoitti Paavali hänelle, että hän aikoi hänestä pitää huolen. Tämä tieto saattoi nuorukaisen entiselleen.

Ennenkuin herrat läksivät, pisti Paavali pojan käteen muutamia seteleitä, käskien hänet kunniallisesti hautaamaan äitinsä Kolppanan kirkkomaahan. Vielä antoi hänelle todistuksen, että hän oli perintöruhtinaan miehiä, ja käski hänen heti hautauksen jälkeen tulemaan Pietariin. Sitten läksivät herrat.