VI.
Ennenkuin tarun loppuhun ryhdymme, käykäämme katsomaan, kuinka Kallen kävi Pietarissa.
Niin. Hän tulikin Paavalin käskyä totellen kohta, äitinsä haudattuaan,
Pietariin ja pääsi oman pyyntönsä mukaan leivänpaistajaksi.
"No, mihinkä toimeen sinä kernaimmin haluaisit?" oli Paavali kysynyt.
"Enhän minä tuota tiedä itsekkään, miksi tässä——"
"Tahdotko tulla minun pikentikseni?"
"En, en minä sellaiseksi tahdo."
"No, tahdotko ruveta talliknihdiksi?"
"Enhän minä sellaisia ylhäisiä virkoja ymmärrä. Vaan jos minä pääsen leivänpaistajaksikin tahi muuksi sellaiseksi, niin—"
"No, sinä pääset leivänpaistajaksi!"
Tämmöinen oli se keskustelu, joka hänen toimensa määräsi.
Suuren leipäuunin ääressä sai siis Kalle nyt häärätä aamusta iltaan.
Paavali kävi aina välistä hänen kanssaan siellä suomea paahkuroimassa. Hän oli päättänyt vihdoinkin oppia sitä kieltä puhumaan millä ehdolla hyvänsä.
Näin kului vuosia monta, kuluipa kymmenenkin. Yhäti istui mahtava Katariina Venäjän valtaistuimella, yhäti oli Paavali perintöruhtinaana, yhäti oli Kalle leivänpaistajana.
Paavali oli kuitenkin ottanut sillä välin suuren askeleen. Hän oli mennyt avioliittoon. Kun hän Kallelta kysyi, eikö hän lainkaan naimisiin halunnut, arveli tämä aina, että eihän tässä ole aikaa sellaisiin.
Kerran oli Kalle saanut toimekseen korjata suuren kiukaan arinaa. Juuri kun hän paraillaan oli kiukaassa vatsallaan niin että paljaat jalat vaan näkyivät, sattui Paavali taasen tulemaan, tällä kertaa vanhimman poikansa Aleksanterin kanssa. Hiljaa lähestyi ruhtinas kiukaata ja rupesi kutkuttamaan Kallen jalkapohjia.
Joku toinen olisi, voinut suuttua mokomasta kiusanteosta, mutta sitä ei hyväluontoinen Kalle tehnyt.
"No, braat [veikko] älähän tuossa!" virkkoi hän ystävällisesti. Sitä ei
Paavali kuitenkaan ollut kuulevinaankaan.
"No mutta braat, olehan nyt siivolla. Miksikä sinä kutkutat?" jatkoi yhä leivänpaistaja nauraen.
Nyt vilkasi hän kuitenkin kiukaan suulle ja huomasi, ken se siellä kutkutti.
Kohta oli hän jaloillaan.
Pikku ruhtinaasta oli tuo erinomaisen hupaista, ja hän nauraa kikatti kaikesta sydämmestään. Paavali taputti Kallea olkapäälle aikoen juuri sanoa jotakin, kun sisään astui pikku ruhtinaan opettaja.
Tämä viittasi ankarasti Aleksanterille, käskien tätä seuraamaan itseään.
"Hän on täällä minun kanssani!" virkkoi Paavali mahtavasti.
"Mutta minä vaadin häntä kohta seuraamaan itseäni", vastasi opettaja röyhkeästi.
"Kuinka rohkenette?" aikoi Paavali ärjäistä.
"Ja siihen olen saanut täyden vallan Hänen Majesteetiltaan", lisäsi hovimies, taluttaen pojan kädestä ulos.
Paavali parka! Perintöruhtinaana tuolla tavoin kohdeltu. Hän kuitenkin hillitsi itsensä kääntyen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, Kalleen.
"Sinä nimitit minua äsken braatiksi. Tästä lähtien saat minua siksi aina nimittää", sanoi hän taputtaen vielä kerran häntä olkapäälle. Sitten läksi Paavali. Kovasti oli keisarinna häntä kohdellut, ylpeitä olivat hovimiehet häntä kohtaan olleet, mutta näin röyhkeästi ei häntä toki oltu vielä loukattu oman poikansa silmien edessä.