HÄTIKKÖ.
Siihen aikaan kuin Onni vielä savikukkoja isän talon vieressä auringon lämpimällä paisteli, näki hänen usein töitään katsellessa erään omituisuuden, joka hänestä ei näy sittemmin koskaan lähteneen. Kerrankin istui hän toimessaan tavallisella työpaikallaan, kun hän äkkiä näkyi saaneen uuden tuuman päähänsä. Kiireesti paiskasi hän kaikki savikukot ja kanat yhteen möykkyyn ja läksi nähtävästi jotakin »suurta» päässänsä saunaa kohden tepastelemaan. Täällä oli hänen savivarastonsa. Yksi nytkäys vaan ja käsissä oli aimo pala savea, vielä pari semmoisia, niin jo riittikin. Hän otti saven syliinsä ja tuli takasin työpaikalleen. Nyt alkoi tärkeä toimi. Ensin paloiteltiin savi useampiin osiin. Suurin möhkäle pääsi ensin pehmeässä hiekassa viereksimään. Kun se taiteilijan mielestä oli kylliksi tasoittunut, liitettiin se pystyyn pienen puupalikan päähän, joka vuorostaan oli maahan pystytetty. Nyt alkoi pienempi savipala hiekkalaudalla pyöriäiä. Jo oli se päästä sijalleen tuon pystyssä olevan alle puupalikan viereen, kun pojalle mitä lie uutta mieleen juolahtanut. Hän jätti heti työnsä keskeiseksi, rientäen sisään. Mylleröittyään hetken omassa tavara-arkussaan, tuli sieltä paperien, puupalasien ja kaikenlaisen muun romun alta näkyviin kolmijalkainen hevonen, mutta sitä ei hän ollut etsinyt, se pääsi siis lattialle odottamaan; nyt tuli esiin kuvanpuolikas, josta pää oli pois reväisty, mutta ei sekään kelvannut; mutta jopa löytyi etsittäväkin. Luonnonkirja. Hän avasi sen auki, mutta eteen sattui ihan tahraantumaton sivu, se ei siis kuulunut hänen tuttaviinsa, muuten mitä »latinaa» lie ollutkin. Kun huoneessa olikin niin pimeä, ei hän ruvennutkaan tässä teosta tutkimaan, vaan päätti viedä kirjan mukanaan ulos. Hän nousi jo seisoalleen, mutta hoksasi silloin että lattiallahan se hevonen seisoi. Sen piti ensin arkkuun päästä. Hän kyyristyi takaisin, otti hevosen käteensä, mutta ei pannutkaan sitä arkkuun, vaan alkoi säälillä katsella sen taittunutta jalkaa. Ja heräsipä sama ajatus taasen. Ehkäpä tuo oli vielä parannettavissa? Pian oli hän työpaikallaan. »Puikko keskelle, savea sen ympärille, vähän maalia sen päälle ja jalkahan oli siten tehty»; näin tuumaili poika. Siis toimeen. Puikko oli helposti löydetty, savea oli käsillä tarpeeksi, siis jalka oli valmis. Mutta maalia? No sitähän löytyi arkussa viime joulusta asti. Taasen oli poika arkkunsa ääressä. Siinä hetken hutiloituaan, löysi hän mamman antaman maali-arkun, aikoi jo lähteä, mutta nytpä huomasi hän päättömän kuvan. »Sopiva tilaisuus täydentää nyt tuo!» tuli poika silmänräpäyksessä ajatelleeksi, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin hän istui pöydän ääressä sovittelemassa kuvanpuolikasta valkealle paperille, niin että pään kohdalle jäi puhdas paikka. Siihen tahtoi hän itse pään piirustaa. Mutta siihen olisi taas ollut liimaa tarvis — ja sitäpä ei pojalla ollutkaan. Täytyi siis lähteä mammalta pyytämään. Kyökkiin siis! Mutta mammapa ei kuullut edes hänen kysymystäänkään, vaan käski häntä yrttitarhasta porkkanoita ottamaan. Mikäs muu auttoi kuin jättää kesken tärkeä toimi ja totella käskyä. Pyöräys vaan ja hän oli ikkunasta yrttitarhaan hypännyt. Pian oltiin päivällisellä. Kun Onni oli päivällisen syönyt ja sitten puutarhaan lähtenyt, huomasi hän pikkusisarensa olevan hommassa hänen työpaikallaan.
»Mitä sinä minun saveani…!» huusi hän.
»Laitan kukkoja kuten sinäkin,» vastasi pikku tyttö.
»Mene matkoihisi siitä!» virkkoi ankarasti Onni. »Hyvähän sinun olisi toisen savesta…!» Ja hän ryhtyi jatkamaan innokkaasti työtänsä. Kuvasta saattoi jo pian huomata, että ihminen siinä oli tekeillä.
Sattui siitä isä menemään sivutse, liekö ollut menossa pellolle, vai minne.
»Mitä sinä siinä teet?» kysyi hän.
»Minä teen itselleni pienen veikon!» vastasi vakavana poika.
»No, kuinka voit sinä sen tehdä?» kysyi hymyillen isä.
»Minä luvin Luonnonkirjasta, jotta Dionkin rupesi savesta ihmistä luomaan, niin minä myöskin» — vastasi poika.
»Mutta kuinka kävi hänen sitten?» kysyi isä.
»Sai sen puhumaankin!»
»Mutta kuinka sen lopulta kävi?»
»Kunhan minäkin pääsen niin kauas, niin luen sitten loppuun,» lausui vakavana poika, liittäen nenän »pienen veikkonsa» litteään naamaan.
»Etkö ole lukenut loppuunkaan vielä sitä kertomusta?»
»Enhän minä —!»
»Mitä hutiloimista tämä on,» lausui isä ankarasti. — »Mene heti lukemaan loppuun tuo kertomus. Paina mieleesi se mitä sinulle nyt sanon! Jos alotat jonkun työn, niin älä anna minkään muun työn sitä keskeyttää, vaan jatka sitä kylmäverisesti kunnes pääset loppuun. Sinä tulet tätä neuvoani elämässäsi usein tarvitsemaan. Muista se siis!»
Jo samana päivänä oli Onni lukenut kertomuksen Dionista loppuun. Hänen savitönkkönsä ei seisonut puupalikan päässä sen kauemmin.
Vaikka ei Onni sen koommin yrittänytkään itselleen pientä veikkoa luomaan, ei hän voinut olla alinomaa jättämättä yhtä työtä toisen tähden keskoiseksi.
* * * * *
Tosin ei Onni Toivola Helsingin Alkeisopistoon pyrkiessään osannutkaan useaan tärkeään kysymykseen vastata, mutta erään opettajan tarkka silmä huomasi kuitenkin, ettei siihen syynä ollut tietämättömyys vaan tarkkaamattomuus. Hän pääsi kouluun ensi luokalle. Mutta yhäti sai hän varoituksia huolimattomuudestaan. Kun hän itkusuin meni holhoojalleen päiväkirjaansa näyttämään ja tämä ankarasti lausui tuttavat, mutta sydäntä viilasevat sanansa: »Joko taas!», yritti hän kyllä tuumailemaan tilaansa, jopa päätti parantaakin itsensä, mutta kun hän taasen istui luokalla välitunnin jälkeen, läksivät ajatukset, vanhaa tapaansa seuraten, omia teitään liitelemään. Jos hän sattui huomaamaan jonkun kyntensä liian pitkäksi, muisti hän äitinsä lahjoittaman puukon riippuvan vyötäsillään. Tosin ei ollut luvallista tunnilla ryhtyä kynsiä leikkaamaan, mutta kun se puukko nyt siellä juuri oli sitä varten, niin täytyihän sitä edes hiukkasen tasoittaa kynttä. Puukko tuli siis salaa esille… Äidin lahjoittama! Kuinka hellästi syleili äiti häntä hyvästijättäessään ja antaessaan tämän puukon hänelle matkakumppaniksi… Ajatteli edes vaan Yliojän Kalle parkaa, jota hänen äitinsä aina pieksi ja ihan syyttömästi. Hän tunsi niin hyvin toverinsa… Mitenkä silloinkin kävi, kun Kalle pyysi häntä mansikkaan ja nimenomaan mainitsi, että hän tahtoi pikku sisarelleenkin niitä tuoda, mutta kotiin tultuaan sai selkäänsä siitä, että oli sisarensa kotiin itkemään — —
»Rautalammen reitti!» kuuli hän vieruskumppaninsa vastaavan.
»Mitkä ne siis olivat!» kysyi opettaja… »Toivola!»
Onni hyppäsi hajamielisenä seisoalleen. Onneksi oli hän kuullut kysymyksen. »Pielavesi, Nilakka Iisvesi ja Konnevesi!» vastasi hän rohkeasti, mutta luokka rupesi nauramaan ja opettaja ärjäsi: »Istu»
Se, jolta sitten kysyttiin, vastasi: »Ne ovat Viitasaaren reitti,
Saarijärven reitti, ja Rautalammen reitti.»
Toivala sai taasen muistutuksen tarkkaamattomuudesta.
Yhä tyytymättömämmiksi rupesivat opettajat käymään Toivolata kohtaan. Muutamat väittivät, että Toivola oli laiska, mutta se oli erehdys. Häneltä ei vaan riittänyt voimaa tekemään mitä hyvänsä, niinkuin muutamat kyllä voivat. Vanha hevoskonkari vetää nyhjystää kuormaansa, vaikka kuinka huonosti valjaissa olisi, vaikka länget kaulaa kalvavatkin, mutta vallaton, vapauteen tottunut ori siitä raivostuu, ja jos se ei auta, masentuu kokonaan.
Kerran syntyi taasen opettajain huoneessa keskustelu Toivolasta.
»Eihän siitä ole minnekään!» väitti luvunlaskun opettaja. »Vaikka kysyisi: Mitä on kaksi kertaa kaksi? niin ei häneltä heti saa oikeata vastausta… Töllöttää vaan aivan viattoman näköisenä eteensä, vieläpä tirkistää hymyillen suoraan vasten silmiäni.»
»Minä olen toista mieltä, veli,» huomautti luokan esimies. Vaikka tuollainen luonteen vilkkaus onkin haitaksi koulunkäynnissä, on se minusta paljon lupaavampi kuin tuollaisen jörön, joka ahnaasti nielee opettajan sanat mahaansa, voimatta niitä kumminkaan vereksi sulattaa.»
»Mutta mitä hyötyä on nyt tuollaisesta vilkkaudesta, kun ei sellainen todellisuudessa voi mitään perinpohjaisesti oppia, vaan tavottelee palan kutakin, voimatta kumminkaan opintarvetta tyydyttää.»
»Älähän huoli! Kun pojassa saadaan vaan opintarve selviämään, kun hänet saadaan tajuamaan, että ainoastaan seuraamalla tarkoin opetusta, hän voi pysyä kumppanien rinnalla ja samalla autetaan häntä taistelussa hajamielisyntiänsä vastaan, niin kyllä hänestä saamme oppilaan, joka helpommin seuraa opintoja läpi koulun, kuin nuo ukkomaiset jöllit, jotka yläluokille asti pinnistettyään voimiaan, väsyvät ennen aikaansa tahi takertuvat aineisin, joista ei pääse 'pänttäämällä', vaan järjen terävyydellä.
»Tuo on kyllä totta mitä sanot,» alkoi rehtori, kuultuaan edellisen keskustelun, »mutta nyt on meillä se surkea kokemus, että tuollaiset vilkkaat, lahjakkaat pojat rupeavat kaikellaista muuta hommaamaan, laiminlyömään läksyjänsä jäävät luokalle, oppivat toista vuotta luokalla ollessaan suorastaan laiskottelemaan ja menevät turmiolle.»
»Se vaara on tosin suuri, mutta minusta ensiluokilla ovat opettajat edesvastauksessa siitä, jos lahjakkaat pojat rupeavat laiskottelemaan. Opettajain tulee pitää heitä niin tiukalla, etteivät he voi saada hetkeksikään tilaisuutta siihen. Heidän tulee pitää vaaria heidän elämästään ulkopuolella koulutuntiakin. Vasta kun he ovat keskiluokille päässeet, on hiukan tuota menettelytapaa muutettava. Silloin pitää heissä herättää kunniantunto niin valtavaksi, että he häpeävät kumppaneitaan luokalle jäädessään ja samalla on koetettava ylläpitää luokalla sellaista yhteishenkeä, ettei kukaan millään ehdolla raskisi erota entisistä koulutoveristaan. Yläluokilla on kokonaan oppilaan oma syy, jos hän takapajulle jääpi; jollei häntä silloin edistymisen halu, kunnian ja velvollisuuden tunne aja ahkeroitsemaan, on se hänen oma syynsä. Ainoastaan hänen siveellisestä elämästään on opettajan huoli pidettävä.»
»Tuo kuuluu hyvin kauniilta,» huomautti hymyillen keskustelun alottaja, »mutta jotta tästä keskustelusta olisi jotain hyötyä, pyytäisin minä sinua sanomaan, miten sinun mielestäsi tuollainen hulivili saataisiin opetusta seuraamaan.»
»Milläkö? Siihen löytyy keino. Koetappas jonakin tuntina pitää häntä koko ajan kynsissäsi, älä anna hänelle hetkeksikään aikaa vaipua omiin mietteisiinsä, niin saat heti nähdä, että hän osaa mainiosti.»
»Sillä tavoinhan muut oppilaat joutuisivat aivan syrjään.»
»Tee tuo vaan koetteeksi. Jos käy kuten sanon, niin ota vast'edes selvä siitä, kutka oppilaat ovat hänen kaltaisiansa ja siitä lähtien pidä niitä alituisesti kysymyksilläsi aineessa kiini. Ei tarkkaavaiset oppilaat siitä takapajulle jää, vaikk'ei heiltä niin usein kysykkään. Senverran vaan, että he eivät rupee luulemaan aivan syrjään joutuvansa.»
Kello soi ja opettajat erkanivat kukin luokalleen.
Ensi luokalla oli juuri luvunlaskutunti. Toivola, joka jo oli tottunut näillä tunneilla melkein ihan rauhassa istumaan, joutui nyt kireälle. Tuskin ennätti hän istahtaa, kun opettaja jo uuden kysymyksen hänelle viskasi. Sen kyllä huomasi, että häneltä oli minkä mitäkin jäänyt laiminlyödyksi, mutta hän vastasi kysymyksiin aina päänsä mukaan ja tavallisesti sattui vastaus jotensakin kohdalleen.
Tästä lähtien alkoi Toivolalle kovat päivät; mutta ei hän siitä ollut millänsäkään, hänestä tulivat vaan oppitunnit hupaisiksi sen sijaan, että häntä ennen usein oli nukuttanut.
Lukukausi kului, vuosia vieri ja vaikka Toivola silloin tällöin kuulikin sanat: »Joko taas,» oli hän viidentenä vuonna viidennellä luokalla.
Hän ei ollut hyvän hyvä oppilas, eikä huonokaan. Siinä keskellä hän aina pysyi, mutta oli ylimalkaan aina joka vuosi korkeammalle kohonnut. Nyt oli hän kymmenes oppilas. Melkein kaikissa aineissa oli hänellä samallaiset numerot. Kahdeksaisia ja seitsemäisiä siellä vaihetteli. Olipa päässyt joukkoon pari yhdeksäistäkin. Mutta yksi kuutonen oli häntä yhä seurannut aina toiselta luokalta asti. Ruotsinkielestä oli hänelle aina ollut haittaa. Liekö siihen sitten ollut syynä se, että useimmat luokalla olivat osanneet sitä lapsuudesta asti ja hän siten ei voinut heidän kanssaan kilpailla. Tuosta kiusasta päästäkseen päätti hän ruveta ruotsalaisia kirjoja lukemaan; eikä kuhnaillutkaan päätöksensä toimeen panemisessa. Mutta samalla kuin hän alkoi yhä enemmän mieltyä romaaneihinsa, joita hän itselleen hankki lainakirjastosta, huutokaupasta ja minkä mistäkin, rupesivat opettajat huomaamaan Toivolassa yhä enemmän hajamielisyyttä.
Vuositutkinnossa sai hän todistuksen, jossa ruotsinkieli oli arvosteltu kahdeksalla, mutta kreikassa ja saksassa olivat ehdot.
Nyt alkoi tukala kesä. Saksasta ei ollut niin suuresti väliä, sillä olihan yleinen mielipide koulussa se, että saksankielen huonoon taitoon koulussa oli yksinomaisesti sen kielen opettajan kykenemättömyys syynä, mutta kreikka, se se oli sitä vaarallisempi.
Kotiin tultuaan päätti hän ensin pari viikkoa koota voimia kesätyöhönsä, mutta kun hän nuo kaksi viikkoa oli ihanan luonnon helmassa viettänyt, tuntuivat kirjat niin kauhistuttavilta, ettei hän uskaltanut vielä ottaa näkyviinkään. Koulutyön kuivuus oli vielä niin kirkkaana mielessä, että oli ensin se haihdutettava pois kalastuksella ja purjehduksella; sitten vasta kun lukutyö alkaisi taasen tuntua uudelta, sitten hän kyllä voisi ryhtyä pontevasti kiini.
Mutta aika kului yhäti, kuukausikin jo vierähti, ja vieläkin olivat kirjat koskematta kapsäkissä.
»Ei tämä käy laatuun!» huokasi hän eräänä aamuna vuoteellaan aamukahvia juodessaan. — »Tänä päivänä ryhdyn jo työhön.»
Hän nousi ylös, puki päälleen ja meni kapsäkkinsä luo… Katseltuaan hetkisen siinä löytyviä tavaroita, tuli hänen käteensä kirje.
»No voi minun kanamuistiani!» huudahti hän, rientäen isänsä luo… Tuon kirjeen oli hän saanut vietäväksi isälleen… Isä näytti tyytymättömältä kirjettä avatessaan, mutta luettuaan sen, lausui hän tyynesti:
»Minä en sinua poikaseni voi pakoittaa. Jos itse tahdot ja voit niin lue, jollet niin edessäsipähän näet.»
Samassa sen jälkeen, istui Onni vihdoin kreikan kieliopin ääressä. Mutta tunnin kuluttua tultiin häntä päivälliselle kutsumaan, eikä hän raskinut kiivetä enään sinä päivänä tuonne yksinäiseen vinttikamariin… Kului taasen viikkoja, jopa kuukausikin; yhäti yritteli Onni lukemaan, yhäti kaiveli sydäntä pelko siitä, että jos tästä jääkin vielä luokalle, mutta yhäti esteet kaikellaiset, erittäinkin heinäajan hommat, häntä estivät täydellä todella työhön ryhtymästä. Jo rupesi elokuu lähestymään, eikä vielä oltu kelpo alkuun päästy. Sattuipa silloin Onnin paras luokkatoveri heille vieraisin tulemaan. Istuttiin siinä iltaa, jutellen minkä mitäkin. Muisteltiin niitä kepposia mitä koulussa oli tehty, ja naurettiin niille sukkeluuksille, joilla oli opettajia nenästä vedetty.
»No olet kai valmis suorittamaan ehtosi!» kysyi Onnilta toinen.
»Niin minäkö?» vastasi punastuen Onni, »tuskin olen alottanutkaan niitä lukea.»
»Mitä sanot? Jäisitkö luokalle?»
»Entäs sitten!» virkkoi Onni vaikka hän sydämmessään olikin toista mieltä.
»No mutta hyvä Onni! Kuinka voit sinä niin puhua. Ajattelehan, miltä se tulee tuntumaan, kun saisit meistä vanhoista tovereistasi ainiaaksi luopua. Olethan aina sanonut, ett'et voisi koulua käydä, joll'ei luokassa vallitseisi niin toverillinen henki, kuin meillä, joll'ei rehellinen kilpailu lapsuuden ystäväin kanssa työhön yllyttäisi. Joutuisit sinne uusien kumppanien pariin, jotka sinua pilkallisesti katsovat, ajatellen: 'Tuo vieras aines tänne meitä häiritsemään jäi.' Opettajan kasvoista saisit aina lukea sanan: 'Laiskuri'.»
Nuo todellisen ystävän sanat vaikuttivat. Onni lupasi panna kaikki voimansa luokalta päästäkseen. Ja hän täyttikin lupauksensa.
Kun Toivola Elokuun viimeisenä päivänä tuli Saksan opettajan luota huokasi hän syvään: »Nyt se on tehty!» Hän pääsi kuudennelle luokalle. Se vaara, jonka suuruuden hän hyvissä ajoin tuli huomanneeksi, herätti hänessä uuden lukuhalun. Totutettuaan itsensä kirjojen tähden kesän nautinnoista luopumaan, ei tuntunut vaikealta jatkaa lukemista asuessaan yksinäisessä kamarissa, jossa hänellä ainoastaan kirjat olivat toverina. Hän jatkoi menestyksellä työtään ja pääsi onnellisesti koulun lävitse kertaakaan enään karille joutumatta.
Ylioppilaaksi päästessään oli hänellä selvillä, ett'ei yliopistoonkaan tulla laiskottelemaan, mutta niinkuin merimies myrskystä satamaan päästyään mielellään levolle käy, tahi lähtee huvittelemaan itseään, niinpä Toivolakin.
Papiksi hän ei halunnut tulla, lääkärin rataa piti hän liian vaivaloisena, juristin tointa taasen liian kuivana; hänellä oli siis selvillä se, että hän oli luotu filoloogiksi.
Helsinkiin tultuaan ryhtyi hän kuten muutkin niihin hommiin, mitkä ylioppilaalla ovat ensimmäisiä.
Mutta kun hän rupesi tarkastamaan sitä ainesarjaa, josta filoloogin on itselleen muutamia valittava, avautui hänen eteensä niin kirjava ja laaja kuva, että hän kerrassaan joutui ymmälle.
»Se oli aivankuin mikä panoraama jota hämmästyneenä tarkastelin,» kertoo hän.
Pää käsien nojassa istui filosofiia tuuhean männyn alla syviin mietteisin vaipuneena. Hänen harmaat hiuksensa todistivat ikää ja elämänkokemusta, hänen korkea otsansa syvää älyä ja terävää ymmärrystä; mutta hän näytti niin totisen ikävän näköiseltä, ett'en minä rohjennut ruveta tuttavuutta hänen kanssaan tekemään, vaikka olinkin utelias vanhuksen mietteisin tutustumaan. Vehreällä nurmikentällä astuvat astronoomi ja botaniikki rinnatusten, toinen hajasäärinen taivasta tähystellen, toinen heiniä nuuskien. Mutta olinhan mielestäni kylliksi tehnyt kotona tuttavuutta talviöitten taivaan, sekä niityn ystävällisten kukkien kanssa. Jätin siis sekä astronomiaan, että botaniikin rauhaan.
Komeassa huoneessa avoimen ikkunan kohdalla istui pöydän ääressä vaalea mies suuret silmälasit nenällä. Hirmuinen joukko homehtuneita pölyisiä kirjalunttia oli hänellä ympärillään. Mokomia hän viitsii nuuskia! Olin kerran yrittänyt tarkastamaan noita kirjoja, jotka suurimman osan täyttivät entisen kortteerini ullakosta, mutta tuskin puoliakaan nimilehtiä jaksoin katsoa.
»En rupea enään niitten pölyä nielemään, Jää sinä historia rauhaan, minä lähden hupaisempaa seuraa etsimään.»
Kas, mikä uljas holvikäytävä tuolla keijottaa. Sielläpä jotain uutta saanee nähdä ja kokea. — Oho, tämäpä näyttää joltakin! Tauluja kaikenlaisia… Raphael! No hiis, onko tämä nyt siis Raphaelin maalaama? Hm! Mitäpä hänessä sitten niin erinomaista lienee. Ja nuo alastomat naisen kuvat sitten! Mutta ne näyttävät niin kylmiltä, totisilta.
»Mutta mitä komeita kirjoja tuolla vanhanaikuisella hyllyllä? Kurkistinpa 'Esthetische studien.' Hm! 'Lärobok i Esthetik'… Joko taasen olin lärobokkien pariin joutunut? Lähden pois tuonne ihmisten joukkoon, tuumailin ja läksin. Mitä melua siellä kuuluu? — Kas vanha, näivettyneen näköinen mies juttelee jotakin kuuntelevalle kansajoukolle. Minä lähestyin. Mitä? Hän puhui kreikkaa. Ihmiset töllöttävät häneen suu auki kuin mihinkin kummaan. — Ja nyt luisuu latinaa hänen huuliltaan. Hän kertoi roomalaisten kirjallisuudesta, selitti kuinka tärkeätä se on nuorison kasvatukselle. Hulluna piti häntä kansajoukko. Mutta lähestyipä häntä nuorempi, oppineen näköinen mies. 'Vaikene,' sanoi tämä. 'Tempus linquae latinae jam proeteriit.' Samaa arvelin minäkin ja läksin astumaan. Tulin rantaan. Siellä joukko iloisia, reippaita merimiehiä istui rantakivillä, tupakkaa poltellen. Heidän luokseen kiiruhdin, mutta voi, he puhuivat Englannin kieltä, oli joukossa tosin muutamia saksalaisiakin, mutta empä minä Herman Paulinkaan avulla kauas olisi päässyt, jos sen säännöt olisivatkin muistossani olleet. Jo heräsi minussa halu ruveta kieliä oppimaan, jo yritin pakinoihin ruveta ryssäläisen vaatekauppiaan kanssa, mutta pian huomasin, ett'ei kieliopit puhumaan opeta.»
Tämmöinen oli se kuva, jonka Toivola näki filoloogin panoraamasta ja tyytymättömänä, epäröivänä, päätään pudistaen aikoi hän jo heittää hiiteen tuon valitsemisen, kun hän äkkiä näki tuon panoraaman ulkopuolella nuoren, sievän neitosen. Tuo katseli häneen aivankuin hän olisi ajatellut: »Poika parka, kuinka suuresti sinä saat taistella huimaa luonnettasi vastaan!»
Tänä lukukautena ei Onni enään kurkistanut panoraamaan.
Samaan aikaan kuin hänen ahkerimmat toverinsa kävivät luennoilla, mittaili hän Helsingin katuja; samaan aikaan kuin ne kotonaan istuivat uusien kirjojensa ääressä, vietti hän iloista elämää hauskempien tovereittensa kanssa, kävi iltahuveissa ja teatterissa, vakuuttaen aina että nyt oli hän saanut selville, mihin hän oli luotu: rakastamaan.
Näin kului lukukausi ja vierähtipä vuosikin. Toivola oli jo salaa kihloissa. Ei puuttunut enään muuta julkisesta kihlauksesta, kuin että ilmoitettaisiin salaisuus Saimin isälle.
Eräänä iltana katsoi Onni hetken sopivaksi ja otettuaan aimo »konjakkarin,» ilmoittikin hän miehen tavoin ilmoitettavansa.
»Mutta milloin suoritat sinä tutkintosi?» kysyi tuleva appivaari.
Onni punastui korviinsa asti. »Niin, ettäkö milloin minä suoritan — — No eiköhän tuota — — Kyllä minä nyt kahden vuoden päästä olen valmis,» vastasi hän.
»No, siinä tapauksessa saatte kahden vuoden päästä julkaista kihlauksennekin. En minä voi kärsiä tuota tapaa, että vuosikausia nuoleskellaan kaikkien näkyvissä toisiaan, voimatta naimisiin mennä.»
Ei siis muu auttanut kuin taasen ruveta tarkastelemaan tuota vanhaa panoraamaa. Jo puhutteli Toivola ukko filosoofia, jo kävi hän historian pölyä nielemään, jopa tiesi hän, mitä kirjoja oli tuolla holvikäytävän kaapissa, mutta ennenkuin hän huomasikaan, oli taasen vuosi kulunut… Polonen poika! Hän tiesi aivan hyvin, kuinka Saimi siellä kotonaan iloitsi siitä, että yksi vuosi vaan oli jälellä enään. Ja hän oli varma siitä, että jos rupeaa tekemään samallaista tuttavuutta kuvan muitten osain kanssa, on hän jälellä olevan vuoden kuluessa tuskin ennättänyt siinä työssäkään loppuun.
Mitä oli hänen tehtävä? Jo oli hän epätoivoon joutua. »Jospa isäni edes eläisi!» ajatteli hän. »Hän käsitti minua ja osasi minua ohjata paremmin kuin kukaan muu.»
Nyt tuli äkkiä pelastus. Onnille johtui mieleen se neuvo, jonka hänen isänsä ennen muinoin hänen mieleensä painoi, hänen yrittäessään Dionin esimerkkiä seuraten ruveta itselleen pientä veikkoa luomaan.
»Hiiteen nyt panoraama!» ajatteli nuorukainen. »Lähden heti kysymään maisteri Valkoselta, mitä kirjaa hän ensin rupesi lukemaan filosofiiassa, mitä sitten — ja minä seuraan hänen esimerkkiään. Kun olen laudaatturin siinä lukenut, otan selvän siitä, millä kirjalla fil. kand. Kelo alkoi laudatuurinsa esthetiikassa ja seuraan siinä tarkasti hänen ohjettaan. Ja saapas nähdä, enkö ole vuoden päästä valmis.»
Pää oli Toivolalla kuin partaveitsi, kun hän sen kerran hioi vaan.
Seuraavana vuonna syksyllä oli ylioppilas-talon eteisen ikkunalla suuri joukko avonaisia kirjekuoria, joitten sisällä oli visiittikortteja kirjoituksella: Saimi Salminen, Onni Toivola, kihloissa.
Tosin ei Toivola silloin vielä maisteri ollut, mutta kauan ei Saimin enään odottaakaan tarvinnut. Toivola voitti luontonsa. —
Eräässä maamme oppikoulussa on opettaja, jonka käsissä sanotaan oppilaitten erinomaisen hyvin edistyvän. Ja omituista on, että vaikka hän ei milloinkaan rankase, ovat pojat erittäin tarkkaavaisia ja siivoja hänen tunnillaan.