JUTTU, JOTA NAISET EIVÄT SAA LUKEA.
Konsuli A. oli naimisissa nuoren, suloisen ranskalaisen kanssa. Hän oli tutustunut neiti C:n kanssa Pietarissa, voittanut kaunottaren sydämmen ja tuonut hänet voitokkaana sankarina kotikaupunkiinsa. Onnellisina elelivät he jo toista vuotta yhdessä, tosin pariisittaren oikut välistä nostivat pilvenhattaroita avioelämän kirkkaalle taivaalle, mutta konsuli oli löytänyt erinomaisen keinon, millä hän ne aina poisti ennenkuin uhkaaviksikaan ehtivät kasvaa. Hän tunnusti silloin aina olevansa väärässä, pyysi anteeksi vaimoltaan, ja tämä, tuntien itsensä olevan väärässä, tuli ensin noloksi, rupesi sitten nauramaan, — ja aurinko paistoi taasen entistä kirkkaammin… Mutta sattuipa tapaus, joka häiritsi konsulin perheonnen. He olivat aina toivoneet tilaisuutta, päästä joksikin aikaa Pariisin ihmis-pyörteessä oleskelemaan, mutta konsulin monimutkaiset ja usein kireätkin asiat estivät yhäti heitä matkalle lähtemästä. Mutta nyt tuli äkkiä tärkeä asia, joka vaati konsulia pikemmiten Bordeauxiin lähtemään; tilaisuus olisi nyt ollut Pariisissakin käväsemään, mutta suureksi onnettomuudeksi oli nuoren rouvan tila sellainen, ettei hän mitenkään voinut mukaan lähteä. Ei auttanut muu, kuin että konsuli yksin lähti matkalle. Kun hänellä ei aikaa ollut tuhlata, päättikin hän lähteä heti paikalla ja kiireellisten valmistusten jälkeen oli konsuli jo rautatieasemalla nuoren vaimonsa saattamana. Vielä muutamia herttaisia hyvästijättösanoja, kello löi kolmannen kerran, konduktööri vihelsi, — mutta mitä nyt! Rouva hyppäsi äkkiä lähemmäs sitä avonaista ikkunaa, jossa konsuli istui ja vapisevalla äänellä huudahti: »Älä Herran tähden kysy keneltäkään Pariisissa, mikä on Ravallaque de Paris.» Veturi vihelsi ja juna läksi.
»Älä Herran tähden kysy Pariisissa, mikä on Ravellaque de Paris,» tuumaili konsuli. »Mitä hän sillä tarkoitti? Miksei hän siitä minulle mitään virkkanut?»
Kauan arveli konsuli tuon salaperäisen neuvon tarkoitusta… Jo rupesi häntä koko asia suututtamaan, ja tavattuaan vaunussa erään tuttavan, unohti hän koko asian sillä kertaa.
* * * * *
Konsuli A. on Pariisissa. Hän päätti viipyä viikon päivät »maailman pääkaupungissa» ja koetti käyttää aikaansa niin hyvin kuin mahdollista. Milloin käyskenteli hän boulevardeilla, milloin teki visiittejä, milloin istui teatterissa tahi oli kaupungin merkillisyyksiä katsomassa. Eräänä iltana oli hän vaimonsa lapsuudenystävän madame de P:n luona pidoissa. Madame de P. oli sivistynyt, erittäin vilkasluontoinen ja hauska nainen. Hänestä tarttui koko iloinen tuuli koko seuraan ja reipas tanssi, vilkas keskustelu oli jo paraimmillaan. Konsuli tanssi Madame de P:n nuoren, kauniin tyttären kanssa franseesia. Puhuttiin siinä teatterista, puhuttiin konsulin kaukaisesta kodista ja muusta sellaisesta, mikä kielelle sattui. Äkkiä johtui konsulille mieleen Ravellaque de Paris, jonka hän jo oli aivan unohtanut ja hän kysästä tokasee: »voitteko, hyvä neiti, sanoa, mikä on Ravallaque de Paris. — Tuli ja leimaus! Neiti de P., joka äsken vielä niin veitikkamaisesti oli konsulille hymyillyt, niin lämpimiä pariisilaissilmäyksiä antanut, hän mulautti nyt loukkaantuneena tuimasti silmiään, katsahti halveksivasti kavaljeeriinsa ja läksi kiirein askelin kesken franseesia toiseen huoneesen. Yleinen häiriö ja hämmästys oli tuosta seurauksena. Konsuli joutui tapauksesta niin hämilleen, ettei hän sanaa suustansa saanut. Ja hän huomasi, kuinka joka puolella salaperäisesti kuiskailtiin, hänelle äkäisiä silmäyksiä heitettiin. Hetkisen päästä astui madame de P. itse häntä kohden, jäykkänä ja juhlallisena kuni ruhtinatar.
»Pyydän anteeksi, arvoisa herra, mutta tämän jälkeen on meidän välillämme seurustelu mahdotonta.» Hän kumarsi jäykästi ja läksi. Konsuli löysi ainoan pelastuksensa siinä, että kiireimmiten läksi päällysnuttuansa etsimään, viskasi sen harteilleen, tempasi hattunsa ja keppinsä, ja oli nopeammin kuin tavallista kadulla.
»Mitä hittoa tämä nyt on!» sai hän vihdoin äännähtäneeksi. »Mitä se nyt on sitten tuo pirullinen Ravallaque de Paris?… Mutia olkoon mitä hyvänsä, kyllä minä sentään olin aika aasi tehdessäni sellaisen kysymyksen nuorelle naiselle. Ties hiis, mitä hävytöntä lienekin!» Hän läksi hitaasti astelemaan asuntoansa kohti, sytytti sikarin ja tuumaili. — Mutta minkä enemmän hän asiata aprikoi, sen rauhattomammaksi hän tuli.
Sattuipa hänelle vastaan tulemaan harmaatukkainen, ketteräjalkainen herra, joka pyysi hänen sikaristaan tulta omaansa.
»Jos kysyisi tuolta,» ajatteli konsuli. »Hän ei siitä loukkaannu, vaikka se hävytöntäkin olisi.»
Ojentaessaan sikarinsa vanhalle herralle virkkoi hän siis: »Sallitteko, että teen Teille pienen kysymyksen?»
»Olkaa niin hyvä,» vastasi ystävällisesti vanha herra, nykien paraillaan ensimmäisiä savuja syttyneestä sikaristaan.
»Mitä on Ravallaque de Paris?»
Ei tarvinnut konsulin toistaa kysymystään. Vanha herra sylkäsi vimmastuen, viskasi havanna-sikarinsa lokaan, pyörähti hänen luotansa ja meni niin että »tukka löyhki ja palttoo hulmusi.»
»No nyt on hitto!» ärjäsi itsekseen konsuli, tuijottaen poistuvan vanhuksen jälkeen. Tämähän rupeaa käymään kiusalliseksi. Mitä se sitten on?
Hän aikoi lähteä kotiin päin, mutta ei saanut enää rauhaa… Hän oli niin äkänen, että puristi nyrkkiä ajatuksissaan rakkaalle vaimollensa, joka oli hänet tällaiseen pulaan saattanut. Samalla kuin uteliaisuus yhäti kasvoi, tuli hänen tilansa yhä tukalammaksi.
»Enhän saa yöunta, jos nyt nukkumaan menen», ajatteli hän ja päätti ottaa asiasta selvän, maksoi mitä maksoi. — Mutta kuinka? — Hän näki poliisin seisovan kadun kulmassa.
»Ahaa», ajatteli hän. »Tuolta nyt ainakin siihen vastauksen saan, hän ei siitä ainakaan voi loukkaantua».
Konsuli lähestyi poliisia.
»Suokaa anteeksi, että häiritsen», alotti hän.
»Mitä vielä,» vastasi kohteliaasti poliisi, »kuinka on minulla kunnia olla Teille avuksi?»
»Minä olen muukalainen,» alotti konsuli, »olen ensi kertaa täällä Pariisissa. Satunnaisesta syystä pyytäsin Teitä vastaamaan minulle pieneen kysymykseen.»
»Minä pyydän —»
»Tahdotteko tehdä hyvin, sanoa minulle, mitä on Ravallaque de Paris?»
»Mitä!» virkkoi poliisi, mutta hänen lempeät kasvonsa yrmistyivät, ja ojentautuen pitkin pituuttaan jäykäksi kuin vahtisotamies, lausui hän käskevällä äänellä: »Herra hyvä, Te seuraatte minua poliisikonttooriin».
»No mutta —?»
»Ei sanaakaan enää!»
Turhaan yritti konsuli selityksiin ruveta. Ensiksi ei hän säikäyksestä ja yhä kasvavasta sekavuudesta tahtonut saada kieltä palvelusta tekemään, toiseksi tukkesi poliisimies heti paikalla hänen suunsa, kun hän jo oli alkuun päästä…
Tultiin poliisikonttooriin. Saattaja pyysi konsulin astumaan erääsen hämärään huoneesen, joka kyllä oli jotenkin siisti, mutta jossa ikkunat olivat lujasti raudoitetut; ovenkin pani poliisi mennessään kaksinkertaisesti lukkoon. Hiki virtasi konsulin otsalta hänen heittäytyessään kovalle sohvalle, ajatukset liitelivät kuni myllynpyöränä päässä, eihän saanut vyyhdin päästä alkua kiinni, eikä loppua löytänyt. Kauppa-asia Bordeauxissa huomenna, kaunis neiti de P., vaimo kotona — ehkäpä kuinka sairaana… Kaiken tuon lisäksi tuli vielä hirveä jano…
Jo avattiin ovi, sisään astui äsköinen tuttava. Hän ei sanonut sanaakaan, viittasi vaan vankia perässään astumaan. Konsuli astui poliisin perässä pitkän jymisevän holvikäytävän toiseen päähän. Ovi avattiin, ja he astuivat suureen eteiseen, jossa kymmenkunta poliisimiestä istui hauskasti keskustellen. Mutta heidän sisään astuttuaan vaikeni keskustelu kuni ukkosen lyömällä, halveksivalla ivalla ja muutamat melkein petomaisella kostonhimolla konsuliin tuijottivat; hän voi lukea heidän kasvoissaan sanat: tuoko se siis on? Kylläpäs satuit!
Poliisi avasi ison oven ja käski konsulin astumaan sisään. Suuressa virastohuoneessa istui vanhanlainen harteva mies, jonka rypistettyjen, mustien kulmakarvojen alta pienet mutta pelottavan terävät silmät vilkuivat. Hänen kummallakin puolellaan istui virkamies virkanuttu päällä. Salin nurkassa oikealla istui vielä pöydän ääressä kuivunut virkamies, joka, jättäen työnsä, rupesi ivallisella hymyllä salaa konsuliamme tarkastelemaan.
»Astukaa lähemmäs», sanoi päämies.
Konsuli totteli.
»Mikä on Teidän nimenne?»
Konsuli ilmoitti nimensä.
»Mistä maasta?
»Suomesta!»
»Siis Venäjältä,» oikasi päämies.
Konsulin teki mieli oikasta, mutta hänen rohkeutensa oli mennyt. Hänet, ylpeän konsulin, oli pahantekijän nöyryys vallannut.
Päämiehen oikealla puolella istuva mies selaili sillä välin erästä suurta kirjaa ja näytti viimein erästä paikkaa päämiehelle.
»Te olette ensi kerran Pariisissa?» sanoi päämies.
»Niin!»
»Saatte mennä ulos!»
Konsuli saatettiin eteiseen takaisin. Hetkisen kuluttua kutsuttiin hän uudelleen sisälle ja päämies lausui:
»Tällä kertaa Te pääsette vähällä, mutta voi Teitä, jos vielä kerran tulette tällaisesta rikoksesta syytetyksi. Teillä on 24 tuntia aikaa matkustaa Ranskan rajojen ulkopuolelle».
Konsuli saatettiin kadulle ja laskettiin vapauteen…
Aivankuin paholainen olisi häntä ajanut, riensi hän asuntoonsa, paiskasi tavaransa sikin sokin matkalaukkuunsa ja istui vielä samana iltana pikajunassa matkalla kotimaahan. Ei hän edes muistanut, että hänellä oli tärkeitä asioita Bordeauxiin. Pietarista vasta lähetti hän vaimolleen sähkösanoman, jossa lyhyesti ilmoitti tulonsa.
Asemalla kotikaupungissa oli hänen vaimonsa vaaleana, pahaa aavistavana konsulia vastaanottamassa. Juna seisattui, konsuli astui ulos vaunusta — —
»Mitä nyt?» kysäsi hätäisesti rouva.
»Ravallaque de Paris!» sai konsuli katkerasti sanotuksi… Rouva kirkasi, pyörtyi ja — kuoli.