VIRONSUSI
Inkeriläinen satu.
I.
Häät olivat alkaneet. Nuorisoa kokoontui suurissa joukoin häätaloon, mutta suuressa häätuvassa vallitsi kuitenkin hiljaisuus. Naiset seisoivat ääneti, tahi kuiskailivat salaa, pelokkaasti toisilleen, nuoret miehetkin puhuivat aivan kuin olisi kirkkoherra saapuvilla ollut. Kirkkoherra ei kuitenkaan saapuvilla ollut, mutta penkillä pöydän päässä istui harteva, punapartanen mies, jonka tuuheat, ohimoitten puolella ylös pyrkivät kulmakarvat jo yksistään todistivat, ruskeista silmistä ja koukkunenästä puhumattakaan, mikä hän oli miehiänsä. Poppamiehelle aina häissä kunniasija tarjottiin, jotta ei hän nuorille parille mitään onnettomuutta toisi ja ilkeitten muukalaisten vihat karkottaisi. Niinpä istui nyt Louhelan Anttikin kunniasijalla, katseellaan jo arat ihmiset mykistäen ja kulmakarvojensa rypistyksellä hurjimmat rajupäätkin hilliten. Morsian koetti parastansa, tarjosi Antille olutta, toi viinaa, mitä hän vaan halusi ja talossa tarjona löytyi.
Astuipa tupaan nuori, solakkavartaloinen mies, jonka päivettyneet kasvot todistivat lujuutta, avonaiset siniset silmät lempeyttä ja hyvänsuontia, korkea, valkea otsa ymmärrystä, terävyyttä. Kukaan ei häntä tuntenut, kaikki katsoivat häneen kysyvästi.
»Onko täällä häät vai hautajaiset?» kysyi hän vilkkaasti pöydän puoleen astuen.
»Mitä se sinuun koskee», virkkoi synkästi Louhelan Antti.
»Eihän tuo juuri suuresti koskekaan. Ulkona sanottiin minulle täällä häitä vietettävän ja täällä ollaan hiljaa kuin kalassa».
Morsian astui vieraan luo olutta tarjoamaan, samalla kuiskaten hänelle salaa: »Olkaa varovainen, Noita-Antti istuu pöydän päässä».
Vieras otti olut haarikan, astui Antin luo ja virkkoi: »Terve veli, minä kuulin, että olette sydänyöllä kirkkomaalla vieraissa käynyt… Vai sinä se sitten olet se Louhelan Antti, no oikeinpa tuo oli lysti sattumus, että sinut kerran kohtasin».
»Saat olla hiljempaa, jos tahdot tuvassa olla», vastasi ankarasti
Antti.
»Hiljempaako? No jo nyt jotakin, ei me nyt hautausmaalla olla. Häät täällä on. Tanssimaan siis nuoret, me laulamme kahden. Ja saattepas silloin kuulla lauluja, jommoisia ette kuuna kullan valkeana ole kuulleet. Vieras kävi istumaan Antin viereen, tyhjensi haarikan.
»Mitä virkaa teillä täällä oikeastaan on poppamiehellä», kysyi hän häävieraisiin kääntyen, »meidän puolella ei hänellä ole muuta tekemistä, kuin laulaa häissä, parantelee elukoita ja karkoittaa luteita vuoteista».
Jo suuttui Antti. Nyrkkinsä hän pöytähän täräytti ja karkealla äänellä urahti: »Jollet nyt leipäläpeäsi tukkea, niin sinut turkanen viepi».
Kovasti tästä säikähti hääväki, joka oli iloisan vieraan leikillisten sanojen ja uskaliaan käytöksen rohkaisemana lähemmäksi pakkautunut, moni naiseläjä itkuun pelosta hyrähti. Vaaleana tuli morsian vieraan luo rukoillen häntä poppamiestä rauhaan jättämään.
»Poppamies olen minä itsekin», virkkoi vieras, »ja sellainen poppamies olenkin, että Louhelan Antin käännän kahdeksaan käppyrään».
Suuri oli yleisön hämmästys, mutta suuri oli uteliaisuuskin. »Nyt tässä kummia nähdä saamme», arvelivat, »kun kaksi tuollaista kerran yhteen sattui».
Antti puri huultansa ja oli ääneti. Hän tiesi kyllä kenen kanssa hän oli tekemisissä, ja pian hänelle selvisi tehtävänsä. Yhdellä kyydillä kaksi asiaa, ajatteli hän.
»Vai olet sinä minun virkaveljeni», lausui nyt Antti ystävällisellä äänellä kaikkien suureksi kummastukseksi.
»Sopiihan sitä kaksikin pirua yhteen kirkkoon, arvelet kaiketi», virkkoi puolestaan ivallisesti tuntematon.
»Vaikkapa niinkin», Antti tuohon vastasi, tarttui haarikkaansa ja tyhjensi sen. Ennenkuin hän sen kuitenkin pöydälle pani, vierähti haarikan pohjaan jotakin.
»Uutta juotavaa», komensi hän. Ja pian olivat haarikat kuohuvaa olutta täynnä. Antti veti vieraan haarikan eteensä.
»No en luullut toden totta tänä iltana virkaveljeä kohtaavani. Mitäs me tässä turhiin loruihin aikaamme kuluttaisimme. Eiköhän lystiksemme koeteta, mitä kumpikin taitaa, noin huvin vuoksi vaan».
»No siihen olen minä valmis», virkkoi vieras.
Tarttuen siihen haarikkaan, joka äsken oli vieraalla ollut, kolautti Antti sitä toiseen ja taasen virkkoi: »Ensin kaulaa kastellaan sitte ihmeitä tekemähän käymme». Hän joi haarikkansa pohjaan ja vieras seurasi esimerkkiä.
Välähtävätpä noidan silmät, kun hän vieraan näki pohjahan asti haarikan tyhjentäneen. Pirullisella riemulla alkoi hän nyt jutella.
»Kernaasti minä vertaiseni kanssa kilpailuun käyn, mutta ken takaa, oletko sinä minun vertaiseni».
»Koetetaan, koetetaan».
»Niin, koettakaahan, silloinhan mekin tiedämme, kuka teistä maailman pääpoppa on ja ketä meidän kunnioittaa ja pelätä tulee», lausui eräs mies häävieraitten keskeltä.
»No, hyvä! Tuokaa uutta olutta», virkkoi Antti.
Olutta tuotiin.
»Valitse nyt itsellesi toinen näistä», jatkoi Antti. »Minä tyydyn siihen, minkä minulle jätät».
Vieras veti eteensä toisen haarikan, yhäti tarkastaen ääneti Anttia.
Äkkiä rehahti hän nauramaan, ruveten selittämään häävieraille:
»Tiedättekö te», sanoi hän »missä on noidan voima. Se on siinä, että ei pelkää ketään ja osaa toisia pelotella. Tämä Antti on osannut teitä pelotella ja nyt hän on mahtavin mies keskellänne. Mutta minäpä en häntä pelkää, vaan sanon suoraan, että hän on suuri valehtelija, konna, joka teidän olisi heitettävä ovesta ulos».
Nyt raivostui Antti. Hänen silmänsä kiiluivat vimmasta, pitkät, harmaat hampaat pyrkivät huulien takaa ikäänkuin saaliin kimppuun, hänen tukkansa nousi pörrölleen ja partaansa hän kädessään veteli silmänräpäyksen, ikäänkuin tuumien, mitenkä on hänen hävytöntä muukalaista rankaistava. Nyt ojensi hän päänsä pystyyn, nosti kätensä vierasta kohti ja lausui:
»Tuonen voimat, turman tuojat,
Manalaisten mahtavimmat
Tuolle tuokohon häpeän,
Iki-itkut ilkiöille.
Liian suopea ois surma
Liian helppo helvetissä,
Ankarista ankarimman,
Rangaistuksista rajuimman
Ansaitsee hän ainiaaksi.
Korpiksi jos kohoaisi
Linnun teitä liitämähän
Pellon sontaa sonkimahan
Nurmen alta nuokkimahan,
Viel' ois kelmillä keveä
Liian helppo herjaajalla.
Kalaksi jos katoaisi
Järven jätkäksi tulisi
Viel' ois heittiöllä helppo
Viel' ois vaivat liian lievät.
Sudeksi tuo survatkahan
Metsän hulluksi hukaksi
Luppakorva luntioksi
Häijyksi on hännäkkääksi.
Älköön ilmoisna ikänä
Kuuna kullan valkeana
Pääskö tuosta pälkähästä
Ihmislapsien iloihin
Osakkaaksi ihmisonnen,
Jollei konsa kuonohonsa
Suuhunsa saa suuruseksi
Leipäsuolaa leukoihinsa
Neijon kaunosen kädestä».
Ei ollut hän vielä loppuun hirmuista kiroustansa sanonut, niin jo rupesi vieras vaalenemaan, horjumaan; kaatui sitten lattialle ja rupesi ylönantamaan.
»Mene kurja tunkiolle saastaisia sisuksiasi tyhjentämään», lisäsi noita, ja tarttuen voimakkain käsin kovaonniseen, raastoi hän koko hääväen kauhistukseksi miehen tunnotonna ulos.
Äänetönnä, kauhusta vavisten seisoivat häävieraat vielä jonkun aikaa, ja rupesivat sitten hitaasti yksitellen kotiinsa vaeltamaan. Ei koskaan näkynyt sen koommin tuota reipasta uljasta muukalaista niillä tienoin, eikä hänen ruumistaankaan kukaan löytänyt. Mutta Louhelan Antin kuuluisuus kasvoi kasvamistaan. Kaikkialla häntä kestittiin ja hyvänä pidettiin, sillä ei kukaan uskaltanut niin vaarallisen miehen vihoihin joutua.
II.
»Voi äiti! Kultaani ei kuulu.»
»Älä lapseni ole vielä huolissasi, kyllä hän vielä tulee. Tapahtuuhan elämässä aina kaikellaista odottamatonta.»
Äiti silitti lohduttavasti tyttärensä vaaleita suortuvia, koettaen näyttäytyä niin iloiselta kuin mahdollista, mutta epätoivo hänenkin kasvoistaan jo kajasti.
Päivä kului, vieri viikko, toinen, mutta kaivattu ei palannut. Jo oli Helena, Koivulan emännän ainoa tytär, itkenyt kuiviin kyyneleensä, vakavana, hiljaa huokaellen työskenteli hänen äitinsä kotoisissa askareissa. Talon työt olivat seisattuneet, sillä ainoa talon mies oli poissa — tietämättömiin kadonnut. Matti oli nuorena maankulkijana taloon tullut, jäänyt sinne talvipakkasia pakoon, eikä sen koommin talosta lähtenyt. Emäntä kohteli häntä kuni omaa poikaansa ja kesäisissä ulkotöissä, talviaskareissa oli hän Helenan sydämmen voittanut. Yhdessä olivat he kasvaneet ja yhtehen päättivät ikipäiviksi jäädä. Jo oli hääpäivä määrätty Helluntaiksi ja Matti läksi Pietarista häätarpeita hankkimaan, mutta siltä matkalta ei hän milloinkaan palannut. Liekö hänet sitten rosvot surmanneet, vai sudet syöneet.
Syrjässä muusta kylästä törrötti Koivula yksinään, sen asukkaatkin olivat tottuneet enimmäkseen erillään muusta kylästä olemaan. Mutta Helena ei huomaamatta jäänyt. Hänen solakka vartalonsa oli jo kauan saanut emäntien silmät kesä-aamuina heinää lyödessä itseensä kiintymään. Kylän pojat tiesivät lopen hyvästi, ettei hänelle kukaan kylän tyttö vertoja vetänyt. Olipa hän kirkkomäellä vieraatkin saanut kysymään: »kenenkä tytär tuo soma tyttö on?»
Jo oli Helenalla sulhasia käynyt iso joukko toista kymmentä, naapuripitäjäänkin oli häntä rahomassa käyty, mutta hän ei ollut enää saatavissa. Matilla oli hänen sydämmensä, Matissa oli hänen elämänsä.
Kylässä tuumittiin ja ihmeteltiin. Minne oli Matti lähtenyt, minne oli hän kadonnut. Olisiko riita syntynyt hänen ja emännän välille, ja hän lähtenyt samaa tietä kuin hän oli tullutkin, vai olisiko Helena hänet hylännyt ja hän siitä syystä ikipäiviksi talon jättänyt. Käytiin kyllä tavan takaa Koivulassa urkkimassa, mutta yhtä vähän antoi äiti kuin tytär tyydyttävän selityksen.
Sunnuntai-iltana oli kylän nuoriso kokoontunut erääsen taloon leikkiä lyömään… Hiki virtasi pelimannin otsalta ja punasina hehkuivat tyttöjen posket.
»Susi, susi, katsokaa, susi istuu tuolla joen penkereellä tänne päin vilkuen», huusi yksi tytöistä syöksyen säikähtyneenä latoon.
Heti tempasivat nuoret miehet mitä aseita käsiinsä saivat ja läksivät petoa hätyyttämään. Pelimanni pani soittokoneensa pölkylle ja lähti ovelta katsomaan.
»No enpä ole ijässäni noin rohkeata sutta nähnyt. Tuskin on vielä hämärtämään ilta käynyt, niin tuo vonkale jo tulee koiria tavottelemaan. Eipä ole pahaksi onneksi pyssymiestä kylässä. Katsokaas vaan tuota pakunaa. Ei ole millänsäkään, vaikka joukko poikia sen kimppuun rientää. Häntäänsä vaan häilyttää.»
»Voi noita pelkureita», äänsi yksi tyttö joukosta. »Eivät uskalla pedon kimppuun käydä.»
»No, jopas tuo läksi kuitenkin astua lönkyttämään metsään päin», virkkoi taasen pelimanni. »Mutta olkaa nyt varoillanne… Vielä se surman muutamalle koiralle tuo, eikä se lapsiakaan pois heitä, jos hampaisiinsa saa.»
Pojat tulivat takasin ja kauan keskusteltiin siitä, kuinka se susi katsoa murjotti ahdistajiinsa, kuinka sillä toisista oli enemmän rusappa toisista harmahtava turkki, millaiset korvat sillä olivat, mutta kaikki olivat samaa mieltä siitä, ettei se laisinkaan hampaitaan irvistänyt, vaan päinvastoin häilytti häntäänsä aivankuin paras kotikoira.
Mutta pianpa haihtui susijuttu, kun kylästä tuli uutinen, että kohtsillään tulee Koivulaan »tupakaiset»… Jokaikinen töppönen silloin kiireemmän kautta liikkeelle läksi, ja kaikki ohjasivat kulkunsa Koivulaa kohden.
Surkeata oli nähdä Helenaa, kun hän kuuli taasen sulhasten tulevan.
Hän pyysi äitiään kieltämään tupakaisten pidonkin, mutta äiti arveli, että antaahan noitten tulla, haihduttaapa uusi tapaus vähän tytön surua. Jo tulla törmäytti sulhanen pihalle: roteva, ruskea partanen mies, joka ensi silmäyksellä jo säikytti nuorison.
»Herra Jumala!» kuului joukosta. »Tuohan on Louhelan Antti!»
Tukahduttava hiljaisuus vallitsi, kun sulhanen astui puhemiehineen tupaan.
Huultaan purren mulkoilivat kylän nuoret miehet kosijaan, joka uskalsi edes yrittääkään viedä kaunottaren heidän joukostaan; vaaleina, pelokkaina tuijottivat neitoset kuuluisaan poppamieheen, joka niin odottamatta oli tullut heidän sunnuntai-iloansa häiritsemään.
Kosimistemput alkoivat, mutta takasin vei Helena heti paikalla rahat. Sulhanen katsahti ensin kummastuen, mutta pian sen jälkeen ylevällä ivalla morsiameen, vieden rahat hänelle uudelleen… Kun morsian kuitenkin vasten tavallisuutta heti paikalla heitti silkkiliinan rahoineen takasin, loppui Antin kärsivällisyys. Hän ei ollut tottunut vastahakoisuuteen. Uhkaavana nousi hän seisoalleen ja kääntyen yleisöön virkkoi: »Minä tulen vielä kerran takasin, mutta voi teitä, jos tyttö ei silloin rahoja ota vastaan.» Sen sanottuaan läksi hän.
Kauan katsoivat vieraat äänetönnä toisiinsa ja läksivät sitten pelokkaina kotiansa kohden astumaan.
Mutta metsän vierustalla istui taasen susi pitkin kylätietä kulkevia tähystellen. Silloin lausui pelimanni: »Tuo ei hyvää ennusta. Katsokaa tuonne. Siinä on yksi hänen apulaisistaan.»
Nämä sanat lensivät nuolen nopeudella suusta suuhun ja kun muisteltiin poppamiehen viimeisiä sanoja, ei kukaan enää epäillyt, että koko kylä oli hukassa, jos Helena kieltäytyisi Louhelan Antille menemästä. Kylänvanhin jo ajatteli, että siitä voisi suurta hyötyäkin olla, jos sellainen maankuulu mahtava kylän vävyksi saataisiin. Eipä silloin vieraitten vihat raavaisin osuisi, eikä saunoissa kummitukset viihtyisi.
Mutta jumalinen Rist-Riehkalan Katri ei siihen tyytynyt. Hän meni suoraan Koivulan emännän puheille ja selitti, että Jumala sen on sallinut, jotta Helena menisi Louhelan Antille. Kuka sen ties, kuinka hyvä mies hänestä vielä voisi tulla, jos hän kristillisen vaimon saisi. Ehkä hän vielä oikealle tielle perkeleen pauloista palaisi ja iloksi tulisi taivaan valtakunnalle.
Helenan äiti ei kuitenkaan näille puheille korvaansa kääntänyt.
Mutta Antin apulainen, susi, se tuli yhä rohkeammaksi. Kerran kun Helena aamun koittaessa meni kaivolta vettä noutamaan, tuli susi niin lähelle, että hän ämpärin kaivoon viskasi ja hädin tuskin kotiin pakoon pääsi. Ja minne Helena tahi hänen äitinsä läksikään oli susi aina kuni paholainen kintereillä.
Sattuipa nyt kylän vanhimman paras lehmä mahoksi tulemaan ja toisesta talosta kana pesälleen kuolemaan, silloin ei kyläläiset enää tahtoneet kauemmin kärsiä; he kokoontuivat miehissä Koivulaan ja sanoivat emännälle, että tässä ei enää mikään juonittelu auta. Hänen täytyy antaa tyttärensä Louhelan Antille. Silloin hyrähti hellä äiti itkemään ja virkkoi: »Tehkää, mitä te, hyvät naapurit, paraaksi katsotte».
Vielä samana iltana lähetettiin Antille sana, että nyt oli Helena valmis hänelle tulemaan.
Kylän pojat kyllä hammasta purivat, tytöt kyllä surkuttelivat Helenan kovaa kohtaloa, mutta eiväthän pojat mitä noidalle voineet ja tytöistä moni ajatteli, että kun Helena on tieltä pois saatu, niin saadaanpahan pojat taasen liikkeelle.
Olivathan kylän paraat pojat vaan Helenan tähden häähommansa jättäneet.
Helenan tila oli kamala. Teillä tietymättömillä oli Matti. Jos hän olisi tietänyt hänen kuolleen, olisi hän vähemmän lukua pitänyt, mihin hänet myytiin. Mutta jos hän vielä elossa oli, jos hän palaisi hääpäivän jälkeen! Haamuna liikkui hän kujassa lehmiä hyväillen, tietämättä missä hän oli, ketä hän puhutteli. Syödä ei hän voinut ollenkaan ja laihtui päivä päivältä niin, ettei poskien ihanasta punasta enää jälkiäkään ollut jälellä. Silmien alle ilmaantuivat mustat kaaret, saattaen polosen äidin epätoivoon. Haudan kolkkous vallitsi Koivulassa, jossa ennen niin suloinen kotilämpö, niin onnellinen, hiljainen perhe-elämä oli vallinnut.
III.
Helena on kihloissa. Häävarustukset ovat valmiina. Äiti panee huokaellen, itkusta turvonnein silmin, iltasta pöytään. Synkkänä, äänetönnä istuu Helena penkillä, kädet veltosti ristissä polvilla, pää kallellaan ikkunan reunaa vasten. Hänen silmänsä tuijottavat haaveksivasti metsään, aivankuin näkisi hän sieltä kaivatun ystävänsä tulevan.
»Katso äiti, tuolla hän tulee, kuinka uljaalta hän näyttää.»
Äiti kuulee hänen houreensa, mutta ei sano sanaakaan. Hänen sydämmensä on niin täynnä, että sieltä itkua purkaus pääsisi ensimmäiseksi, jos puhua yrittäisi.
Samassa astuu tupaan Rist-Riehkalan Katri.
»No, mitenkä se morsian jaksaa,» hän heti ovella alkoi. »Ai, ai, laiha yhäti vaan… Pitäisi syödä paremmin… No niinhän ne morsiamet ovat aina: ennen häitä laihtuvat ja vaalenevat, häitten jälkeen rupeavat pulleiksi punakoiksi käymään.»
»No, vieläkö sinua mahtava sulhasesi pelottaa,» kysyi hän, käyden
Helenan viereen istumaan.
»Ei,» vastasi Helena koneentapaisesti.
»Se on oikein, tyttöseni. Mitä sinä hänestä pelkäät. Ei hän sinulle pahaa tee… Ja mikä mahtava emäntä sinusta tulee… Sellainen suuri kartano, viisi lypsävää lehmää, lampaita kymmenittäin ja hevoset ja hopeaiset siiat ja mitä vaan toivoa saattaa. Kuuluu olevan paljon puhasta rahaakin… Ja kaikki ihmiset sinua silloin pelkäävät, kunnioittavat. Eikö se ole ihmeellistä, kuinka Jumala johtaa meidän askeleitamme. Kukapa olisi kuukausi sitten uskonut sinun tulevan Louhelan Antin mahtavaksi emännäksi… Mutta muista Helena, mitä Herra on sinulle käskenyt. Kärsivällisyydellä ja Jumalan polvella on sinun ohjattava hänen askeleensa oikealle tielle, ettet sinä pahennukseksi tulisi.»
»Katso tässä,» sanoi hän ottaen sisälöstään palan leipää. »Tämän voileivän olen minä sinulle siunannut. Kolmea apostolin kirjasta olen lukenut kolme lukua kustakin ja kolme kertaa olen sille suoloja riputtanut siitä suuresta suolakontista, joka on jo kolmelle sukupolvelle onneksi ja menestykseksi ollut. Syö se maata käydessäsi ja lue sitten kolme kertaa Isämeitä ja Uskontunnustus ja Herrasiunatkoon. Se sinulle onnen tuopi.»
Hän antoi Helenalle leipäpalan, jonka tyttö pisti poveensa.
Vielä rupatti Katri kauan aikaa, ja läksi viimein, luvaten seuraavana päivänä tulla auttamaan…
Hänen mentyään istui Helena vielä kauan ikkunan kohdalla; äiti puuhasi yhäti, tupaa siivoten ja ruokia seuraavaksi päiväksi valmistaen. Hän ei huomannutkaan, että Helena nousi penkiltä, hiipi ulos ja läksi hitaasti metsään päin kävelemään.
Helena tuli metsän reunaan, tunkeutui tiheän pensaikon läpi ja pyrki yhä kauemmas aivankuin olisi salainen voima hänen askeleitaan yhäti eteenpäin johdattanut. Hänen silmänsä tuijottivat haaveksivasti eteensä, hänen hiuksensa olivat hajallaan, kesäisen yön viileys ei häneen tuntunut.
Jo levitti aamunkoi punaisen vaippansa itäiselle taivaalle, linnut heräsivät unestaan ruveten vierastaan viserryksillä tervehtimään. Helena istui matalalla kivellä, lirisevän puron reunalla, joka vasta oli keväisestä kiireestään päässyt ja nyt rauhallisena suuteli kevätaurinkoa etsivien pulpukaisten päitä. Mitä ajatteli neito, minne oli mielikuvitus hänen sielunsa liidättänyt?… Äsken luuli hän olevansa matkalla taivaasen, jonne hänen sulhonsakin oli mennyt. Hänen jälkiään oli hän seurannut läpi niittyjen, metsikköjen, mutta puron kosteaan laaksoon tultuaan, heräsi hän unelmistaan. Nyt luuli hän olevansa hylätty kerjäläistyttö, jolla ei ollut ketään omaisia, ketään ystäviä. Linnut vaan hänelle ystävyyttään osoittivat, niitten laulua hän nyt istahti kuuntelemaan, sillä hän ymmärsi niin hyvin heidän puheensa, »Tule meidän seuraamme», lauloivat he, »meillä ei ole suruja ei huolia, aamun koittaessa alkaa ilomme ja illan tultua nukumme tyytyväisinä oksallemme riemuiten seuraavaa aamun pikaisesta tulosta». — Ja Helena luuli lintu olevansa, hän rupesi laulaa hyrisemään itsekseen ja sai linnutkin äänettöminä itseään kuuntelemaan.
Mutta eipä siinä kyllä. Metsän reunaan ilmaantui harmahtava eläin ihailemaan hänen lauluaan; se astui hitaasti häntä kohden, tavan takaa seisattuen aivan kuin lupaa pyytäen lähestyäkseen.
Ja Helena huomasi eläimen. Hän oli monta kertaa ennen sitä säikähtäen pakoon juossut, mutta nyt ei hän säikähtänyt… Päinvastoin viittasi hän sille kädellään sanoen: »Tule, tule tänne susirukka, älä pelkää… Olkaamme me ystävyksiä… Yksin hylättynä, vihattuna kuleksit sinä metsässä, yksin olen minäkin». Ja susi lähestyi häntä askel askeleelta pelokkaasti hiipien ja häntäänsä ystävyyden merkiksi häilyttäen. Sen silmistä loisti niin ihmeellinen kirkkaus. Helena tuijotti kauan sen silmiin aivankuin hän olisi ennen muinoin ne nähnyt, ja rupesi eläintä silittelemään. Ja susi ymmärsi Helenaa, se nuoleksi nöyrästi hänen käsiään, murisi ystävyyden merkiksi ja koetti kaikin tavoin osoittaa, kuinka äärettömästi hän oli hänelle kiitollinen.
»Sinulla on varmaankin nälkä, ystäväni», sanoi Helena hetkisen päästä, ruveten taskustaan jotakin syötävää etsimään. Povestaan löysikin hän vihdoin leipäpalan ja ahnaasti tempasi susi sen hänen kädestään…
IV.
Koivulassa vietetään häitä. Voitokkaana istuu Louhelan Antti pöydän päässä, vieressään nuori ihana Helena. Hääväki liikkuu vapaasti, se on jo tottunut Antin seuraan. Onhan Antti nyt kylän vävy ja suojelija. Helenan katseesta välkkyy tavaton onnellisuus, hänen silmänsä säihkyvät riemusta, mutta jotakin salaperäistä heijastuu kuitenkin hänen kasvoistaan.
»Enkö minä sitä sanonut», sanoo Rist-Riehkalan Katri Helenan äidille. »Kun se kerran on tapahtunut, niin ei se häntä enää peloita. Ja teki se siunaamani leipäpytkykin oman vaikutuksensa».
»Ihmeellistä», sanoi Helenan äiti. »Eilen illalla oli hän vielä ihan sekasin ja tänä aamuna puhui hän jo ihan niinkuin toinen ihminen. Näytti oikein riemuitsevan onnestaan, suuteli ja hyväili minua niin, että minä olin pyörälle käydä. Herran tiet ovat käsittämättömät».
Hääriemu oli noussut korkeimmilleen, nuoret tanssivat, vanhat puhelivat vilkkaasti, mitkä vuoden toiveista, mitkä Helenan tulevaisuudesta. Silloin aukeni tuvan ovi. Silmänräpäyksessä vaikenivat leikit, hämmästyneinä tekivät kaikki tietä tulijalle.
»Mitä nyt?» kysyi kummastuen Antti.
»Herra Jumala!» kuului talon emännän kiljahdus väkijoukosta.
»Matti!»
Ennenkuin kukaan muu ehti sanaakaan sanomaan, astui tulija Louhelan
Antin luo ja kauhea taistelu alkoi. Mutta jos oli Antti harteva, niin
oli Matilla työntekijän rautakourat. Jäykkänä korisi hetkisen päästä
Antti lattialla. Matti oli hänet kuristanut…
Kamala oli ollut ensimmäinen kohtaus, mutta se riemu, mikä ensi kauhistuksen jälkeen pääsi vallalle oli kahta suurempi. Nyt vasta kun tuon seudun hirmuisen painajaisen Matti oli tunkiolle heittänyt, tunsi jokainen sanomattoman helpotuksen. Kun sitten koko hääväki oli saanut Matilta kuulla, kuinka tuo noita oli hänet vironsudeksi manannut ja kuinka hän sitten leipäsuolan Helenalta saatuaan takaisia oli ihmiseksi tullut, silloin vasta kaikille selveni, millaisesta paholaisesta he olivat pelastuneet.
Salaa haudattiin samana yönä Louhelan Antin ruumis metsän syvimpään sopukkaan, Matti vietti kohta sen jälkeen häänsä Helenan kanssa, mutta pitkiin aikoihin ei koko paikkakunnalla löytynyt muita kuin Matti, joka uskalsi mennä Louhelan Antin haudan läheisyyteen.