HEVOSEN KERTOMUS.
Kovan onnen pojaksi minä näytin maailmaan tulleen. Tallissa oli silloin niin hirveän kylmä, että hampaat suussani kolisivat. Äitini maidolla tosin itseäni lämmittää koetin, vaan ei sekään auttanut. Mutta ehkä se lie onneksi ollutkin, että talvella synnyin. Emäntä otti minut tupaan, jossa minulle nurkkaan laitettiin oma asuinhuoneeni. Tosin oli se vaan muutamasta laudasta tehdyllä laipiolla muusta huoneesta eroitettu, mutta omani se oli kuitenkin. Sain siinä olla ja elellä aivan mieleni mukaan. Ja emännän tytär oli niin herttanen, niin herttanen minua kohtaan, antoi aina sormensa minun imettäväkseni; taputteli minua ja syyhytti korvien takaa. Kun sitten keväällä takasin talliin pääsin, en enää omasta äidistäni huolinut laisinkaan, eikä hänkään näyttänyt minusta välittävän. Tosin minä joskus pyrin hänen kanssaan leikkimään, mutta kun hän niin sydämmettömästi kumisti minulle korviaan, jätin hänet rauhaan. Kesällä tuli minusta ja Helenasta, — niin se emäntä tytärtään kutsui, minä kyllä koetin välistä ystäväni nimeä lausua, mutta eihän jäykkä kieleni siihen koskaan pystynyt, tuli vaan aina ihahaa tahi öhöhöö. ei mitään muuta — niin, minusta ja Helenasta tuli kesällä vielä paremmat ystävät. Yhdessä kävimme suolaheinässä, yhdessä lojoimme tuolla tuuhean puun siimeksessä. Me olimme hyvin harvapuheisia, erittäinkin minä, mutta johan tiedättekin mikä siihen oli syynä. Sen sijaan ymmärsi Helena minua niin erinomaisen hyvin. Kun minä vaan hännälläni kärpästä tavotin, arvasi hän heti, että nyt siellä taasen on joku minua kiusaamassa. Kärpäset olivat muuten meidän pahempia vihamiehiämme. Heinäaikana olimme kovassa työssä, Helena hikoili kaiket päivät enkä minäkään laiskana ollut. Kun heinäkuormaa rattaille pantiin, tasoittelin minä sitä joka puolelta ja kun äitini sitä rupesi latoon vetämään, seurasin minä aina mukana, pitäen silmällä, ettei se kaatumaan pääsisi. Ja jos joku heinätullo kuormasta putosi, korjasin sen aina minä yhdessä Helenan kanssa. Ne oli onnelliset ajat, ne. Ei ollut huolia, ei suruja, kukat, taivaan linnut, kaikki olivat ystäviämme, — paitsi kärpäset, niin, mutta kenenkä ystäviä ne ovatkaan, mokomat —.
Sillä tavalla minä siis kasvoin. Seuraavana talvena asuin äitini kanssa tallissa ja meistä tuli taasen hyvät ystävät. Taisi muija arvella, että parempi tuo poika-nulikka rattona, kuin ei ketään.
Aina ne vanhat akatkin poikien seuraa etsivät, mutta johan se lie sellaista maailman meno. — Kun rekikeli oli tullut, rupesi Helena opettamaan minua tyhjää vesikelkkaa perässäni vetämään. Ensin olin tuohon leikkiin vähän tyytymätön, mutta kun näin, kuinka hän raukka vesisaaviakin siinä vetää resuutti, rupesin katumaan ilkeyttäni. Mutta ei siinä hyvä tahtokaan riittänyt. Olin niin hiiden tottumaton sellaiseen, arvaahan sen, kun ei milloinkaan ollut vielä koettanut, mutta totuin siihen sentään viimein. Tyhjillään sitä sitten vetelin perässäni, kunnes opin ymmärtämään, mitä se Helena sillä tarkoitti, kun hän suupieliäni oikeaan tahi vasempaan nyki. Mutta ei se lyönyt, ei milloinkaan. Kevätpuolella talvea minä jo ystävätäni kulettelin perässäni, kuni mikäkin mestari. Ja lystiä se olikin, kun vaan ensin tottui.
Seuraavana kesänä kasvoin jo reippaaksi nuorukaiseksi. Välistä unohdin, että eihän sillä Helenalla ollut muuta kuin kaksi jalkaa ja minulla neljä. Niinpä kerran, kun kaivolle yhdessä läksimme, ja Helena tahtoi, että juoksujalkaa menisimme, niin potkasin minä sellaiseen lentoon, että Helena meni päistikkaa ojaan. Mutta en minä pahasisuinen ollut, olisin mennyt vaikka häntä auttamaan, jos olisin ehtinyt ajoissa takasin kääntyä. Eikä se Helena minua siitä torunutkaan, taputti vaan kaulalleni sanoen: so, so Mikko, ei saa niin tuimasti juosta. Minä olin tosin vähän liian rajuluontoinen jo siihen aikaan, mutta täytyihän sitä rakasta emäntäänsä totella.
Mutta vanhan emännän kanssa minä en toimeen tullut. Hän olikin niin hidas, vaikka kolmella jalalla käveli, niistä kolmas puinen, etten minä millään ihmeellä voinut pysyä hänen rinnallaan. Tietäähän sen, kuuma nuoruuden veri.
Seuraavana talvena minä täytin kaksi vuotta. Syntymäpäivääni minä en oikein muista, mutta se oli siihen aikaan, kun lumi-hanki on tallinikkunan yläpuolella, niin että täytyy aina lapiolla ikkunan kohtaan reikä tehdä.
Tänä talvena Helena jo valjasti minut pieneen saahkaan. Ajatelkaas kuinka ylpeä minä olin, saadessani äitini sunnuntaileikit päälleni. Katsokaas meillä hevosilla ei ole mikään häpeä, vaikka äidinkin vaatteisin puetaan. Ihmispojat ne eivät tahtoisi äitinsä hametta päälleen. Mutta ehkä syy onkin siinä, ettei meillä ole mitään erotusta miesten ja naisten puvussa. Kuten sanoin, oli tänä talvena suurimpana huvinamme ajella pitkin jäätietä, minä valjaissa ja Helena saahkassa. Huhhahhei sitä kyytiä. Ei muuta kuin lumi pöllysi ympärillämme. Kyllä se saahka välistä kumoonkin meni ja Helena lumeen tupsahti, mutta niin pian kuin huomasin, että ei se emäntäni enää mukana ollutkaan, käännyin takasin, tahi jäin odottamaan. Punaposkin, valkeana lumesta tulla humppasikin Helena jo luokseni ja sitten sitä taasen lähdettiin.
Kuu kesä vihdoin tuli, sanoi Helena eräänä päivänä: »Nyt Mikkoseni, leikki pois. Tänä kesänä sinunkin pitää ruveta työtä tekemään.» Ei tarvinnut hänen sitä minulle kahta kertaa sanoa. Hänen äänellään oli jo minuun hurmaava vaikutus. Minä olinkin, — sanonko ma — minä olin häneen rakastunut. Hän oli niin ihana, niin kaunis, ettei koko maailmassa ollut hänen vertaistaan. Kun hän käänsi minuun kirkkaat silmänsä, siniset kuin taivaan laki, kun minä näin hänen vaaleat suortuvansa, joista muutamat vallattomimmat tunkeutuivat liinan alta otsalle aivankuin tuoreimmat tähkäheinät tallin heinähäkin raosta, kun minä katsoin hänen punasia poskiaan, punasempia kuin mehevimmät apilaankukat, silloin rupesi sydämmeni sykkimään. Jospa en hevonen olisi, jospa olisin paremmin voinut ihastustani todistaa kuin hännän huiskimisella, korvien höristämisellä, jospa olisin muuta puhua voinut kuin tuo yksitoikkoinen »ihoho», niin sydämmeni tunteet olisin purkanut, olisin sanonut, että elää ja kuolla tahdon hänen omanaan, hänen nöyrimpänä palvelijanaan. Matta minä olen hevonen vaan, tosin ori, mutta en mitään muuta kuin orihevonen. Rakkauteni tunnustuksesta ei luonnollisesti koskaan mitään tullut, kunnes — — Niin, enhän vielä ole kertomuksessani niin kauas päässyt.
Se oli sitten syksyllä. Vanhaa emäntää näin minä hyvin harvoin. Mutta Helenan kasvoista saatoin lukea, että jotakin surua hänellä oli. Silloin kuulin eräänä päivänä pihalta muutaman vieraan herran puhetta. Minä unohdin mainita, että äitini oli jo kesällä viety pois, eikä sen koommin palannut. Liekö myöty vai minne lie joutunut. — Nuo vieraat miehet, herroilta ne vaatteista päättäen näyttivät, tulivat talliin, katselivat minua ja juttelivat keskenään, mitä lie jutelleet, minä en sitä ymmärtänyt, vaikka kyllä koetin heihin päin korviani höröstää. Tuli sitten Helena talliin. Hän näytti niin surkean, murheellisen näköiseltä, rupesi itkemään ja rukoilemaan, mutta herrat vaan eivät olleet milläänkään. »Mene palvelukseen», kuulin toisen heistä sanovan. Helena tuli nyt minun luokseni, hyväili ja suuteli minua suuret kyynelkarpalot silmissä.
»Hyvästi Mikkoseni», sanoi hän. »Me emme näe enää milloinkaan toisiamme.»
Kuinka mielelläni olisin häntä lohduttanut, kuinka mielelläni olisin ajanut ulos nuo kovasydämmiset herrat, mutta mitäs voin minä.
Minut vietiin nyt ulos. Vanha emäntä tuli ovelle surkean, vaivasen näköisenä. Kuulin hänen sanovan: »Voi te sydämmettömät kruununmiehet. Eikö minua edes hautaan saa omalla hevosella viedä.» Hän sulki oven, minut sidottiin vieraitten kärrien perään.
»Hyvästi», sai vaan Helena sanotuksi, rupesi katkerasti itkemään ja katosi.
En voi sanoin selittää, kuinka sydämmeni oli raskas, kuinka äärettömästi otin osaa armahani suruun. Me läksiinme liikkeelle ja rakas synnyinkotini katosi näkyvistäni puitten taakse.
Minä sain nyt paljon uutta nähdä, outoa kokea. Juostuani kärrien perässä sen verran, että hiki alkoi leuka-kuoppaa syyhyttää, tulimme herrastalon pihalle, jossa nyt minua pyöritettiin ja katsottiin sekä viimein talliin vietiin.
Tein nyt uusia tuttavuuksia. Siellä oli hevosia tallissa koko joukko. Erittäinkin herätti eräs nuori, pulska liinakko huomiotani, mutta se olikin niin nätti, että harvoin olen hänen vertaistaan hevosmaailmassa nähnyt.
Nyt alkoivat minulle kovat päivät. Joka päivä valjaissa olla sain ja juosta, että kuoha mahastani tippui. Enimmin suututti minua se, että he syyttä, suotta löivät minua. Minä kun oikein parastani panin, niin nuo pakanat vielä selkään sutkivat. Eräänä päivänä kiehuivat sisukseni kotiin palatessamme. Minut riisuttiin ja talutettiin talon rappusien luokse herran eteen. En tiedä itsekään kuinka siinä lie käynyt, mutta kun herra meni taakseni, potkaista läimäytin häntä oikein orihevosen tavalla jalkaan. Herra rupesi vongeltamaan ja talutettiin sisään. Minä sain tallissa rengiltä aimo selkäsaunan. Mutta anteeksi en pyytänyt, en vaikka.
Tämä tapaus se kuitenkin käänsi elämäni suunnan. Kun Wiipurin markkinat olivat kohta sen jälkeen, vietiin minut sinne.
Voi sitä komeutta, mitä minä nyt nähdä sain, taloja siellä oli yhtä paljon kuin kotona aidan seipäitä ja tiet ne olivat ihan paljaita, ympyriäisiä kiviä täynnä, niin että oikein tahtoi käydä ensi alussa jalkoja hellistämään, tietäähän sen — tottumattomuus. Mutta siellä minä vasta sain nähdä hevosia. No, niitä oli monta monituista kertaa enemmän kuin kirkolla. Minut sidottiin ensin eräitten rattaiden perään, jossa sain haisevia heiniä pureksia — nälissäni. Minulle eivät, näet, antaneet enää sen potkun jälkeen niin paljon kauroja kuin ennen. Siinäkö nyt minua käännettiin ja väännettiin, mikä jalkoja koetti, mikä suuta availi. Jo teki mieli purasemaan, mutta hillitsin kuitenkin itseni, onhan se sydän minullakin, niin hevonen kuin olenkin. Mutta ihan odottamatta sain aika läimäyksen selkääni ruoskalla. Silloin minä näytin heille, etten minä ole mikään leikkikalu. Tempasin itseni irti rattaista ja läksin. Joutui siinä kuka mikin jalkoihini, kaasin siinä pöytiä ja tavaroita, ja siitäkös nyt äläkkä syntyi, rinkeliämmänkin kun pyöräytin ristikerkkää turvalleen likalätäkköön, että ei kerinnyt älähtääkään, yhdeltä ryssältä sinkautin teekyökin jaloissani pyörimään, niin että tulta säihkyi. Se oli tuimaa menoa, uskokaa pois. Kyllä minä tiesin, että auringon nousuun päin se rakas kotini ja armahani oli, mutta sinnepäin en päässyt. Mitenkä siinä kiireessä kuitenkin lienen sekaantunut, mutta takerruinpa niin pahasti rattaitten väliin, etten ihmeeksikään eteenpäin päässyt. — Ja nyt sain taasen selkääni oikein Porvoon mitalla. Mutta kovan panin minä kovaa vastaan. Kun ne minut sitten valjaisin panivat, rupesin vinkuroimaan ja kun ne löivät, potkasin, potkasin, että aisa rytisi. Kuulin sitten seuraavan keskustelun:
»Mitä ori maksaa?»
»Kolme sataa markkaa.»
»Tuollaisesta pahatapaisesta, oho! Kunhan tuo sinulta itseltäsi ensin hengen ottaa, niin myyt sen kolmesta kymmenestä.»
»Ei ole minun henkeni lasipurkissa.»
»Saviastiassako?»
»No, mistä arvasit! Ihan siinä savipadassa, josta sinun henkesi likaviemäriin viskattiin. Sieltähän se isäsi on sen humalapäissään löytänyt.»
Tuli siihen taasen uusi ostaja. Nuori, pulska mies. Hän taputti minua kaulalle, jutteli minulle ystävällisesti, katsoi hampaitani. Oikein tuntui hyvällä monesta aikaa olla niin hyväntahtoisen ihmisen kanssa tekemisessä.
Ja kuinka kävikään. Hän ajoi minulla, ja kaupat syntyi. Uusi isäntäni vei minut eräälle likaiselle pihalle, jossa sain kauroja ja heiniä eteeni. Jo rupesin toivomaan parempia päiviä, mutta juuri kun olin hyvälle tuulelle tullut, juohtui Helena mieleeni, ja katkera ikävä iloni tukahutti. Jospa vaan yhden kerran saisin vielä häntä nähdä, ajattelin kyyneleet silmissä.
Seisoin siinä sitten kauan, aurinko meni levolle, tuli pimeä syysyö. Ajanratoksi ja kun olin vatsanikin täysin tyydyttänyt, rupesin kuvettani hankaamaan rattaan pyörään. Tekeehän sitä joutenollessaan jos jotakin. Talosta kuului yhäti melua, lauloivat, noituivat ja pitivät mitä jumalattominta elämää. Voi voi sitä maailman menoa sentään, ajattelin. Vaikka ihminen niin paljon korkeammaksi olennoksi luotu on, niin tuolla tavoin hän elää rähmästää; minä en ole kuin tavallinen luontokappale vaan ja näin kiltisti seison paikallani nurkumatta, kiukuttelematta. En ollut siihen asti nähnyt vielä laisinkaan, kuinka kurjaksi Jumalan kuva voipi viinan valtaamana tulla. — Minä häpeän, toden totta, ruveta teille kertomaan, mitä kaikkea sinä yönä sain kuulla, sain nähdä. Olen hevoseksikin liian hienotunteinen. Te kuulijani kun olette ihmisiä, niin luonnollisesti pahastuisitte hevosen suusta kuullessanne, kuinka ihmisarvoa jo on voitu saastuttaa. Menemme siis sen yön tapahtumain sivuitse.
Aamu alkoi jo heloittaa itäiseltä taivaalta, niin kauniina, niin puhtaana. Mutta minusta tuntui kuin olisi se tahallaan vähän viivytellyt, ettei sen odottamatta ilmaantuessa tarvitsisi kaikkea pahuutta vasten silmiä katsoa. Se on kokenut jo vähäsen. Mutta eihän meidän pitänyt siitä asiasta puhuakaan.
Niin, aamuaurinko oli jo noussut, kun uusi isäntä vihdoin tuli hoiperrellen luokseni ja minua valjastaa tunnistamaan rupesi. Tuo nuori mies, joka eilen illalla vielä näytti niin miellyttävältä, niin puhtaalta muitten rinnalla, hän oli nyt ihan täydessä tellingissä, retkahti rattaille ja huusi minulle: »Anna nyt hepo mennä, että auringon silmille lika räiskyy.» Ja minä läksin. Yön kylmässä seistuani, olinkin halukas jäseniäni pehmittelemään, sillä sivumennen sanoen, minä pidin voimieni mukaan huolta terveydestäni. Kun ei isäntä minua minnekään ohjannut, aloin suunnata askeleeni kotiin päin. Ja liekö siihen syynä ollut sattumus vai minun hevosaistini, jota Jumala ihmisille ei ole antanutkaan, minä löysin tien maantielle ja nyt sitä alettiin kulkea tömistää minun kotiani kohden. Osan matkasta kulin ihan omin päin, mutta kun aloin kotiani lähestyä, heräsi isäntäni — hän oli, näetten, nukkunut. Istumaan noustuaan rupesi hän silmiään hieromaan ja huusi: »No en ole mokomaa hevosta ennen markkinoilta ostanut. Suoraan menee kotiani kohden.» Hän läppäsi sävyisästi minua lautasille ja taasen lähdettiin eteenpäin viuhtomaan, nyt täysintä ravia. Häntä näkyi huvittavan juoksuni. »Oikeinhan sinä olet mestari juoksemaan, Polleni», virkkoi hän ja uhitti minua yhä kovempaan vauhtiin. Vähän minua harmitti; kun tuo rupesi minua suomalaista hevosta, Polleksi, muukalaisella nimellä kutsumaan, mutta hänen tahtonsa täytin ja heittäysin täyteen laukkaan. Jo alkoi kotini katto näkyä, jo nyykyttivät tuttavat puut minulle päätään, jo näin savun tupruavan oman rakkaan synnyinkotini kiukaasta. Heijaa! Tuossa se on. Minä pyörähdin innoissani, muistamatta olla varovainen, sillasta portille, mutta voi taivahan taattu, kärryjen oikea takapyörä menikin ojaan, ja kärryt kumoon. En seisahtunut enää siinä, nytkäsin — ja aisat menivät poikki, minä riensin portin eteen. Ja kenen sain minä nähdä! Helena syöksyy puoleksi alastomana tuvasta.
»Mikko», huutaa hän, mutta juoksee heti ojassa voivottelevaa isäntääni auttamaan. Hän talutti tupaan polosen miehen, jonka kasvot olivat aivan verissä. Minä luin ystäväni silmistä moitteen, joka sanoin sanottuna olisi melkein näin: »Mitä olet sinä, rakas Mikko, tehnyt!»
Mutta Jumala oli niin tahtonut. Helena vei minut hetken odotettuani talliin, silitteli ja hyväili minua. Minä näin ilon kyyneleen hänen silmissään, vaikka niissä samalla olikin surullista osanottoa, Luultavasti oli isäntäni vaarallisesti sairaana. — Seuraavana päivänä sain viedä armaani kirkolle, jossa entisiä hevostuttaviani luulin saavani tavata, mutta, ei; hän seisatti minut vaan hetkeksi erään talon luo, josta niin kummallinen haju levisi ilmaan, aivankuin siellä olisi ollut kaikki maailman yrtit koossa. Sieltä tuli hän pari pientä pulloa kädessä ja heti palasimme me suoraan kotia.
Viikko kului. Eräänä aamuna kuulin puhetta pihalta, Helenan ja isäntäni äänet.
»Tuohan, rakas ystäväni se tänne, minulla on sitä ikävä», kuulin isäntäni sanovan. »Eihän se hevosen syy ole, jos kärryjen pyörä ojaan menee. Miksi en ohjannut häntä paremmin.»
Helena tuli talliin ja saattoi minut ulos. Tuvan rappusilla istui isäntäni vaaleana sairaan näköisenä, päässä valkea puhdas liina.
»Kuinka tottelevainen ja tyyni se rajupää on sinun käsissäsi», sanoi isäntä.
»No, ketä se sitten tottelisi, jollei omaa kasvattajaansa», sanoi Helena, taputtaen minua kaulalle. Hän oli oikeassa. Häntä olin valmis tottelemaan, vaikka kuolemaan olisi käskenyt.
»Sinä rakastat sitä hevosta», sanoi kysyvällä äänellä isäntäni, katsoen hellästi Helenaa.
»Kuinka en omaa Mikkoani rakastaisi», sanoi Helena.
»Tahtoisitko sen omaksesi?» kysyi isäntäni.
»Jos minä rikas olisin, niin maksaisin hänestä vaikka mitkä rahat.»
»Tehdään vaihtokauppa», sanoi nuori mies. »Minä annan Mikon sinulle, anna sinä minulle itsesi. Saat minut vielä kaupanpäällisiksi.»
Helena punastui.
»Armas Helena», jatkoi isäntäni. »Se on Jumalan sallimus, että minä niin ihmeellisellä tavalla tulin sinun luoksesi. Sinä olet minulle todistanut, ett'en vertaistasi sydäntä mistään löytää voi. Minä lupaan parantaa itseni. Ei viinan tippa tästä lähtien kurkkuani saa kostuttaa.»
Helena ei vastannut mitään, saattoi vaan minut takaisin talliin.
Seuraavana päivänä lähdimme kaikki kolme matkalla, jota kesti aamusta iltapuoleen asti. Vihdoin kuitenkin saavuimme perille, suurenlaisen talonpoikaistalon edustalle. Viikon päästä sen jälkeen ajoi isäntäni minulla pappilaan ja kolme viikkoa myöhemmin sain viedä Helenan ja isäntäni juhlapuvussa kirkolle.
Kotimatkalla näin vilahduksella, kuinka isäntä suuteli Helenaa.
»Mikon ansio se on, että me yhteen jouduimme», kuulin Helenan sanovan.
Siitä saakka olen ollut uudessa kodissani. Aina olen tyytyväinen ja iloinen ollut, sillä Helenan kasvoista olen aina onnen nähnyt heijastavan.
Tähän loppuu minun kertomukseni. Kun luulen, että siitä monelle voipi iloa ja hyötyä olla, olen sen kertoa tahtonut; mutta kun en itse kirjoittaa osaa, on sen minun puolestani tehnyt ystäväni Matti.