2:NEN KOHTAUS.
Andrei, Roponen, Anni.
Andrei. (Tulee oikealta). Mitä on minun tekeminen? Toisella puolen on isäni, toisella äitini———Joll'en olisi jo näin pitkälle mennyt, silloin ei olisi epäilemistä. Mutta kun kerran heidät jo pettänyt olen, kuinka voin enää peräytyä heidän piiriinsä? En, sitä en voi! Mutta seisahtua—se ei ole mahdotonta!—
Roponen. Saa nähdä, mitä hän nyt käy tekemään. Huttusesta puhumatta luottavat muut nähtävästi minuun ja pysyvät lujina.————Kas, Andrei, sinäkö se olet? Tuleppas tänne!
Andrei. Mitä on asiata?
Roponen. Sinä näyt olevan pahoillasi eilispäiväisestä. Ukot olivat iloisella päällä ja loukkasivat sinua, sen minä myönnän. Taisinpa minäkin olla liian ankara sinua kohtaan. Mutta unohtakaamme se! Sinä pyysit tytärtäni vaimoksesi.—Hm! Siinä on tosin vaikeuksia! Mutta heitetään se asia ratkaisematta tuonnemmaksi! Meillä on nyt paljon tärkeämpiä asioita. Niinkuin tiedät, olemme joutuneet ankaraan taisteluun Kosminin kanssa… Kaikki meidän yhteiset voimamme ovat nyt tarpeen. Et sinäkään saa antaa epätoivon miehuuttasi lannistaa. (Lyöpi olkapäälle). Sovitaan pois turhat riidat! Yhdy sinä liittoon!
Andrei. Kas, kuinka makeasti sinä nyt puhut, kun apuani tarvitset! Pianpa se ääni kellossa muuttuikin! En minä ole mikään koiran penikka, jonka saa potkaista ulos milloin vaan tahtoo ja taasen kutsua takaisin, kun kaalivadista lusikkaan luu sattuu. Ei, Roponen. (Anni astuu rappusille). Muuten voin sinulle ilmoittaa, päästääkseni sinut huolistasi, ett'en aiokkaan enää kosia tytärtäsi. Tosin olen häntä rakastanut—ja rakastan vieläkin, mutta kaikessa tapauksessa olen päättänyt hänestä luopua.
Anni. (Hyökkää esille). Mitä sanot?
Andrei. Minä puhuin, mikä on totta.
Anni. Sinä siis…
Andrei. Minua on täällä kohdeltu tavalla, jota en voi anteeksi antaa. Isäsi käytös minua kohtaan on ollut sellainen, ett'en hänen kanssaan saata sukulaisuutta tehdä. Minun täytyy sinusta erota, niin raskasta kuin se minusta onkin. (Aikoo mennä).
Anni. Älä mene, Andrei! Odota hetkinen! (Roposelle). Isä, onko se totta, mitä hän sanoo?
Roponen. Jos hän on ottanut loukkaantuakseen tosiasiasta, ei se ole minun vikani. Hän on venäläinen. Sentähden en voi suostua hänen pyyntöönsä.
Anni. Sinä hylkäät hänet! No, hylkää sitten minutkin, sillä häntä en jätä.
Roponen. Anni!
Anni. Armas isä! Älä ihmettele, että minä, oikea äyrämöistyttö, näin suoraan sinulle näytän, kuinka syvälle sydämmessäni lempi tuohon venäläiseen nuorukaiseen on juurtunut. Armas isä, anna minut hänelle— ilman häntä en voi elää!
Andrei. Anni! Älä puhu noin! Oi, jos tietäisit——
Roponen. Tämä asia on todellakin niin tavatonta, niin outoa, mutta niinkuin näyttää, niin vakavaa laatua, että minä rupean jo horjumaan siinä päätöksessäni, jonka eilis-iltana tein.
Anni. Mitä voit sinä muuta kuin suostua siihen, että Andrei ottaa minut; olenhan ainoa tyttäresi, jonka et mielelläsi antane suruun surkastua.
Andrei. (Itsekseen). Mitä voin minä nyt enää? Se on myöhäistä!
Roponen. Oma tyttäreni! Voitkos sinä luulla, että minä pahassa tarkoituksessa kielsin teidän aikeenne? En suinkaan! Kyllä minulla oli syitä siihen ja päteviäkin … mutta koska minä näen, että sinuun asia kipeästi koskee, en minä voi olla suostumatta. Tehkää, niinkuin itse tahdotte! (Menee).
Anni. No, Andrei! Nyt on isäni suostuvainen!
Andrei. Ei, Anniseni! Isäsi suostumuksen kautta ei asia tule paremmaksi. Jos tämä olisi tapahtunut muutamia päiviä ennen, olisin onnellisin ihminen maailmassa, mutta nyt se on myöhäistä. Minä olen sinusta jo niin kauaksi vieraantunut, ett'en enää voi, en saata sinua, Roposen tytärtä, vaimokseni ottaa. En ansaitse sua enää. (Menee sukkelaan pois).
Anni. Andrei!———Hän ei kuule minua.
*Laulu 13.*
Viimeinenkin toivoni
Sammui multa nyt!
Kun mun jätti sulhoni,
Kaikk' on päättynyt.
Hyvästi nyt, eloni,
Ilot, leikit, nuo
Lapsuuden unelmani!
Kaikk' on mennyt tuo.
Jälellä mull' ompi vain
Kuolon kolkko tie,
Sinne haava rinnassaan
Nyt jo minut vie!
Yksin hauta enää voi
Mua lohduttaa;
Kohta kello kalman soi,
kuolo kolkuttaa. (Menee).