2:NEN KOHTAUS.
*Edelliset, Juhana.*
Juhana. (Astuu tupaan, laulaen).
Täss' on poika pikkarainen,
Iloinen ja huoleton,
Laulamaan kuin kottarainen
Valmis vaikka milloin on.
En mä ole pienen pieni,
Vaikk'en suuren suurikaan,
Olenhan kuin haapasieni,
Moinen pulska tatti vaan.
Vanha en mä ole vielä,
Enpä juuri lapsikaan—
Tunnustan sen ilomiellä:
Ikän' ompi paraillaan.
Ei oo kultaa vielä mulla,
Eikä ole tarviskaan.
Ehkä joku mielis tulla,
Mutta min' en tahdo vaan.
Mitä tämä on? Niinhän täällä ollaan hiljaa kuin nauriita varkaissa. Kas Andreitakin! Istuu kuin kirkon penkissä. Kun Anni vaan on hänen vieressään, on hän ääneti kuin sika ruispellossa. Kukkokin kanan viereen tullessaan panee »kokoko» ja vetää siipeään maata pitkin, mutta sinä… Ahaa, sinä luulet varmaankin luhdissa olevasi ja pelkäät tulevan anoppisi heräävän.
Mari. Mitä sinä Andreita pilkkaat aina! Parempi on olla vaiti kuin puhua joutavia, niinkuin sinä. Andrei on kelpo poika.
Juhana. Tilkkanokka, jamakkanenä, killisilmä—enpä häntä haukukaan.
Andrei.
»Hauku, hauku hallikoira,
Et sie toki purra saa.»
Juhana.
Kuka tahtois puuta purra,
Sian selkää silitellä.
Andrei. Aina sinä olet ilveitä täynnä.
Liisa. Totta tosiaan! Joll'ei Juhanaa olisi joukossamme, ei meillä olisi puoleksikaan näin hauskaa. Hän se aina nauramaan saa.
Mari. Ei se ole ollenkaan kiitettävää, että aina nauraa hahattelee kaikille tyhmyyksille, niinkuin sinä,—jos tahdot tietää.
Liisa. Minä vähät siitä, onko se teidän vanhojen mielestä kiitettävää tahi ei; minä laulan, nauran ja olen iloinen, enkä koskaan aio tulla tuollaiseksi tuppisuuksi kuin meidän rikkaimpien talojemme tyttäret ovat.
Anni. Mitä sillä tarkoitat?
Liisa. Minä tarkoitan, ett'en koskaan aio tulla tuollaiseksi suuttomaksi kanaksi, joka pelkäisin puhutellakin poikia—vanhempieni näkyvissä.
Anni. Sentähden, ett'ei sinulla ole.
Liisa. Vaikkei olekaan! Sanoppas oikein todella mitä sekin on olevinaan, että vieraan tupaan tullessa juostaan kiukaan koloon piiloon?
Mari. Mitäkö se on olevinaan? Se on häveliäisyyttä.
Liisa. Häveliäisyyttäkö sekin on, ett'et sinä, Anni, tohdi juoda vettä, avata suutasi miesten näkyvissä?
Mari. Tietysti!
Matti. Kyllä se on totta, mitä Liisa sanoo. Ei minunkaan mielestäni tuo ole oikeata häveliäisyyttä, että päivällä vanhempien ihmisten näkyvissä melkein pelätään poikia, mutta—annas olla, kun ei päivän valo ole todistamassa…
Mari. Mitä! Sinäkin, aina järkevä ja älykäs poika, yhdyt tuon liehakon väitteeseen.
Andrei. Pidä puoliasi, Mari! Sinä olet oikeassa. Häveliäisyys on immen parahin koristus. Parempi on, että pelkää miehiä, kuin että jokaiselle kaulaan kapsahtaa, joka vain vastaan sattuu tulemaan.
Juhana. Oho. Oikeinhan sinä, Andrei, olet viisas mies! (Muille). Hän olisikin jo papiksi päässyt, mutt'ei otettu, olisi saanut 5,000 palkkaakin, mutt'ei annettu.
Andrei. Puhukaa mitä tahansa! Häveliäisyys on tytön paras koriste.
Juhana. Heittäkää jo tämä puhe! Jo riittää tuota lörpötystä. Hyviä olette, kaikki olette siivoja ja sävyisiä, kuin kaalivadista nostettu torakka.