I.
Kristinuskon muuttunut asema Rooman keisarikunnassa.
Älkäät maailmaa rakastako eli mitään kuin maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, ei hänessä ole Isän rakkaus. 1 Joh. 2: 15.
"Läntisen valtameren rannoilta niihin välkkyviin vesiin saakka, mistä aurinko nousee, olivat ihmiskunnan asiat sodan ja rauhattomuuden vallassa. Tylyt kädet, aina aseissa, eivät osanneet muuta kuin lyödä ja haavoittaa. Tämän raivon tahtoi Jumala hillitä, Hän opetti kansat nöyrtymään yhteistä lakia noudattamaan, muuttumaan kaikki Roomalaisiksi — Reinin ja Tonavan seuduilla, kultaisen Tajon rannoilla, Pon rikkaissa kaupungeissa ja Niilin höysteisillä aloilla. Yhteinen laki ja arvo yhdistää heidät kaikkialla: orjain kahleet ovat muuttuneet veljeyden siteeksi. Jokaisessa maailman paikassa elämme kansalaisten tavalla, niinkuin olisimme samassa kyläkunnassa, saman kotipesän ääressä kasvaneet." Näin arvostelee tämänaikuinen kristitty runoilija Prudentius (k. 405) Rooman valtakunnan merkitystä inhimillisen kehkeytymisen historiassa, nähdessään kristinuskon leviämistä ja vakaantumista tuossa suuressa keisarikunnassa, jonka alaisena koko sivistynyt maailma on. Valtio ja kirkko eivät enää taistele toinen toistansa vastaan, ne ovat tehneet liiton yhdessä edistääksensä ihmiskuntaa, ja tämän uuden, rauhallisen ajan tultua esiintyy kristinuskon asema maailmassa aivan toisena kuin menneinä päivinä. Kaikki on muuttunut. Väijytyn lahkon sorretuista syrjäkaupungeista ja kylistä ovat kristityt astuneet valtaistuimen juurelle yksissä Rooman keisarin kanssa maailmalle lakeja laatimaan. Nuo ennen ylönkatsotut ja köyhät Jesuksen tunnustajat saavuttavat päivä päivältä yhä suurempia maallisia etuja; ei vaaraa eikä pelkoa missään, kaikkialla ystävyyttä vain ja menestystä tarjona. Kummastelisimmeko sitä, että kristityt ylistäen kiittivät Jumalaa suuresta voitostansa? Oudoksuisimmeko että he suuremmalla luottamuksella kuin ennen loivat silmänsä maallistakin tulevaisuuttansa kohtaan? Emme suinkaan. Sotilas, joka voitollisesti on taistellut isänmaansa puolesta, on oikeutettu iloitsemaan sen pelastuksesta, ja hänen velvollisuutensa on luottamuksella ruveta valmistamaan sen sarkoja rauhan kylvöjä kasvamaan. Jalossa taistelussa olivat Jesuksen tunnustajat puolustaneet kirkkoa Herran vihollisia vastaan ja voittaneet sille ulkonaisestikin taatun aseman maailmassa — ken kieltää heidän ilonsa olleen oikeutetun? Vaan toiselta puolen on meidän muistaminen että monet suuret vaarat, joita marttyyriaikakauden verinäytelmät olivat omiansa poistamaan kirkosta, juuri nyt uhkasivat Herran seurakuntaa. Ennen merkitsi nimi "kristitty" samaa kuin "kuolemaan tuomittu", eikä maallisia etuja ollut tarjona niille, jotka silloin pyrkivät kirkon yhteyteen. Senpätähden oli nimikristittyjen luku marttyyrein aikakaudella aina pieni ja jos se joskus noina silloin tällöin sattuvina rauhallisina väliaikoina oli karttamaisillaan, pakotti uusi vaino kaikki teeskenteleväiset piankin vetäytymään pois Jesuksen tunnustajani taistelevasta joukosta. Nyt oli aivan toisin. Valtio suosi kristittyjä kaikin tavoin, heillä oli tarjona paljoa suurempia etuja kuin pakanoilla, joita hallitus kyllä suvaitsi, vaan kaikkialla kuitenkin lapsipuolina kohteli. Näin asiain ollen tulvasi kirkkoon joukottain pakanoita maallista kunniaa ja onnea saavuttamaan, ja täten lisääntyi nimikristittyjen luku vuosi vuodelta yhä arveluttavammassa määrässä. Tämän ohessa tuotti valtion sekaantuminen kirkon oloihin suuria haittoja ja häiriöitä kristinuskolle. Kirkon virkamiehet, joiden valitseminen ja virkaan asettaminen suureksi osaksi riippui keisarista, pitivät usein päätehtävänänsä olla hänelle mieliksi, laiminlyöden velvollisuutensa sitä Herraa kohtaan, jonka laumaa he olivat asetetut kaitsemaan. Kunnianhimo, maailmanrakkaus, ihmispelko, petollisuus turmeli monesti heidän vaikutuksensa seurakunnan palveluksessa, vietellen kristikuntaa antautumaan omatekoisille teille, joilla ristin salaisuus unohtui ja kristillinen elämä oli kokonaan kuihtua, kuinka innokkaasti ja ahkerasti kirkon oppia koetettiinkin tarkkaan määrätä ja p. raamatun mukaan kehittää. Ja juuri tässä viimmemainitussa työssä, jonka ihmeteltävän suuret ja nerokkaat tulokset muodostavat tämän aikakauden kauniimman muistopatsaan, ilmaantuvat nuo valtion puolelta kirkkoa uhkaavat vaarat mitä selvimmällä tavalla, kun näet keisarit, joiden tarkoitusten puhtaus ja kristillinen kanta yleensä usein oli hyvin epäiltävä, anastivat itselleen yhä suuremman vallan oppiriitoja ratkaistaessa.
Oppiriitojen aikakausi on taistelun aika sekin, vaikka toisessa merkityksessä kuin edelliset vuosisadat. Taistellen ulkonaista väkivaltaa ja sortoa vastaan todisti marttyyrikirkko verellä uskonsa, sen sankarit voittivat panemalla henkensä alttiiksi Herran kunniaksi. Oppiriitojen kirkonhistoria kuvaa meille toisia näytelmiä taisteluja, joita ratkaistaan kynällä. Edellinen aikakausi innostuttaa meitä verisillä urotöillään, jälkimmäinen vetää huomiomme puoleensa nerokkailla väittelyillään ja oppineilla keskusteluillaan. Jos toisiinsa vertaamme näitä molempia ajanjaksoja, kallistuu voitto epäilemättä edellisen puolelle, vaan älkäämme silti toistakaan halveksiko, sillä sen merkitys kirkon kehkeytymisen historiassa on määräämättömän tärkeä ja suuri. Kuinka pintapuolinen kristittyjen usko silloin usein olikin, miten himmentynyt heidän toivonsa miten jäätynyt heidän rakkautensa, ilmaantuu siinä kaikkien paheiden uhallakin sen Herran kunnia, "jonka valtakunnalla ei loppua ole." Kirkon tehtävä ei ole sama eri aikoina, vaikka kyllä kaikki tosikristillinen työ aina tähtää samaan päämaaliin, ja tämä tulee meidän muistaa, jos mielimme oikein arvostella kirkkohistorian vaihtelevia ilmiöitä, Tältä kannalta tahdomme siis tarkastella oppiriitojen kirkkoakin ja niitä henkilöitä, jotka tämän aikakauden kuluessa tekivät työtä Herran viinamäessä. — Marttyyrejä vainosi maailman viha, näitä todistajia väijyy sen ystävyys. Voitto on nyt yhtä vaikea ja yhtä tärkeä kuin ennenkin, vaikka taistelutanner on muuttunut.