II.
Erakot.
Ota vaari minun huudostani, minun kuninkaani ja minun Jumalani; sillä sinua minä rukoilen. Ps. 5: 3.
Ken on tuo harmaapäinen vanhus, joka kaukana toimivan elämän vaiheista yksinänsä oleskelee korvessa, valittaen tuskaansa, huoaten huoliansa erämaan autioille rotkoille? Pahantekijäkö, joka täällä on etsinyt piilopaikan, vai mielipuoliko, joka kammoksuu ihmisten seuraa? Matkustajat, jotka joskus kulkevat hänen kolkon asuinpaikkansa ohitse, kertovat hänestä kummia. Hän on ruokottoman näkönen, eläimen vuota vain peittää hänen kuihtuneet jäsenensä, eikä hänellä ole muuta omaisuutta kuin pääkallo, jota hän synkästi katselee, ja tiimalasi, jonka juokseva santa kertoo sekin maallisen elämän katoavaisuudesta. Kaikki muistuttaa kuolemasta paitsi Jesuksen nimi vanhuksen huulilla. Vaan ei mikään rikos eikä tavallinen ihmiskammo ole johdattanut miehen askeleita erämaan etäisyyteen, vapaaehtoisesti on hän tullut tänne välttääksensä maailman viettelyksiä sekä uhrataksensa koko elämänsä Jumalalle. Liikkuvan elämän kirjavat näytelmät, nuo tuhannet viettelevät äänet maailman suurella torilla eivät suoneet lepoa hänen levottomalle, väsyneelle sielulleen, ja sentähden on hän paennut erämaahan, koettaaksensa ruumiinkidutuksilla ja alituisilla rukouksilla saavuttaa rauhaa omalletunnollensa. Hän on yksi noita kummallisia ilmiöitä, joita nimitetään erakoiksi.
Surulla oli Jesuksen ystäväin jo marttyyriaikakaudella monesti täytynyt kokea, miten siveellinen velttous ja maallinen mieli usein oli kokonaan päästä vallalle kirkossa, ja vainojen loputtua ilmaantui epäsiveellisyys yhä selvemmin Herran seurakunnassa. Tämän ohessa eli siellä täällä kristikunnassa yhä edelleen tuo vanhoista ajoista peritty katsantotapa, jonka mukaan ihmisen ruumis semmoisena on saastainen ja paha. Näin asiain ollen vetäytyi moni kristitty erämaahan, saadaksensa täällä palvella Jumalaa hengessä ja totuudessa. Kuuluisin kaikista erakoista on "pyhä" Antonius. Hän oli kotosin Egyptistä, missä hän vanhempainsa luona oli viettänyt onnellista nuoruudenaikaa, perehtyen jo lapsena kristinuskon totuuksiin. 18 vuoden ikäisenä jäi hän isättömäksi ja vähän sen jälkeen kuoli hänen äitinsäkin. Antonius peri vanhempansa suuren omaisuuden, vaan hänen halunsa ei ollut maailman katoaviin aarteisin. Kirkossa kuuli hän kerta saarnattavan rikkaasta nuorukaisesta; sanat iskivät syvään hänen sydämmeensä, hän jakoi kaiken omaisuutensa köyhille, erosi maailman iloisista seuroista, jotka eivät milloinkaan olleet häntä miellyttäneet, ja lähti puhuttelemaan erämaan erakoita, joiden tuttavuuteen hän jo kauvan salaa oli pyrkinyt. Karkottaen sielustansa nuoruutensa iloiset muistot sekä riistäen rikki kaikki ystävyyden ja rakkauden siteet, jotka vielä kiinnittivät hänen sydämmensä maailmaan, asettui Antonius asumaan erääsen hänen kotikylänsä läheisyydessä olevaan syrjäiseen vanhaan hautakammioon täällä taistellaksensa lihan himoja vastaan. Mutta jota ahkerammin hän koetti mielestänsä poistaa kaikki syntiset ajatukset sitä voimattomammaksi tunsi hän itsensä. Alituisista rukouksista, paastoomisista ja kidutuksista joutui hän pian kokonaan kiihkosan mielikuvituksensa valtaan, niin että hän luuli silmillänsä näkevänsä vihollisen milloin missäkin muodossa koettavan saada hänen omaksensa. Kerta kun ystävänsä tulivat häntä katsomaan oli hän tainnuksissa. He kantoivat hänen kylään, vaan Antonius ei enää viihtynyt ihmisten parissa. Kovasti oli hän yksinäisyydessä taistellut, katkerat olivat hänen päivänsä erämaassa olleet, mutta sinne hän kuitenkin jälleen palasi. 20 vuotta eli hän tämän jälkeen erään vanhan vuorilinnan raunioissa, kehittäen kristillistä kokemusta sisällisen taistelun kuumassa liekissä. Läheltä ja kaukaa saapui ihmisiä hänen luoksensa ihmettelemään tuota pyhää miestä sekä kysymään häneltä neuvoja hengellisissä asioissa, Diokletianuksen vainon raivotessa nähtiin tämä merkillinen mies Aleksandriassa missä hän kehotti marttyyrejä urhoollisuuteen, lohdutti murheellisia ja auttoi sairaita. Pakanatkin pitivät häntä jonkunmoisena ylönluonnollisena olentona, eikä kukaan uskaltanut häntä vahingoittaa. Palattuaan takasin erämaan hiljaisuuteen, kehotti hän kaikkia, jotka tulivat häntä puhuttelemaan, uhraamaan "kaikki Jumalalle, joka ihmisten tähden ei ole ainoata Poikaansa säästänyt". Noudattaen Antoniuksen esimerkkiä kiiruhtivat lukuisat kristityt erämaahan täten pyhittääksensä elämänsä Herralle, vaan ei kukaan heistä saavuttanut hänen mainettansa. Ja kuitenkin oli Antonius aivan oppimaton mies, hän ei osannut kirjoittaa eikä lukea!
Karttaaksensa ihmisten uteliaisuutta ja kiitoslauseita vetäytyi Antonius jonkun ajan kuluttua kauemmas erämaahan, missä harvat ystävät vain joskus kävivät häntä tervehtimässä. Kauan täytyi hänen vielä odottaa, ennenkuin Herra vihdoin vapautti hänen elämän harhauksista, taisteluista ja tuskista. Vasta 105 vuoden vanhana pääsi hän lepoon (356).
Monessa paikoin lähestyivät erakot toisiansa, muodostaen jonkinmoisia pieniä yhteiskuntia erämaan yksinäisyyteen. Kuuluisin näistä on se yhdistys, jonka Pakonius (k. 348) perusti Tabennae nimisellä Niili-virrassa olevalla saarella. Niiden sääntöjen kautta, joita hän määräsi seuralaistensa noudatettaviksi, muuttui erakkoelämä vähitellen järjestetyksi munkkilaitokseksi. Asuen yhteisesti luostarissa, jonka johtajaa nimitettiin abbotiksi, tuli täkäläisten munkkien viettää aikaansa rukoilemalla sekä työtä tekemällä (maanviljelystä ja käsitöitä). Tämän luostarin läheisyydessä syntyi pian pienempiä, emäluostariin kuuluvia munkki-yhdistyksiä, joiden asujanten luku nousi tavattoman korkeaksi (50,000). — Palestinassa perusti Hilarion (k. 378) Gazan luona luostarin. Siihen kuului luostareita Syyriassakin. Äärettömän nopeasti levisi munkkilaitos itämaissa, vaan täkäläiset luostarit eivät likimäärinkään saavuttaneet sitä historiallista merkitystä kuin länsimaiden munkkiyhdistykset, sillä epäsiveellisyys turmeli niissä ennen pitkää kokonaan kaiken hengellisen harrastuksen. Ollen tähän aikaan kirkossa yhä karttuvan ylöllisen ja kevytmielisen elämän vastakohtana ehtivät itämaidenkin erakot ja munkit kuitenkin vaikuttaa paljon hyvää kristikunnassa, ennenkuin heidän oma, kaikkialla havaittava turmeluksensa selvästi osottaa heidän alusta alkaen rakentaneen väärälle perustukselle.
Meidän selväjärkisen ja käytännöllisen aikamme ihmisten on vaikea käsittää erakkojen työtöntä, tavallisen laskun mukaan kokonaan hyödytöntä elämää kaukana toimivan kristikunnan viljavainiosta, missä Jesuksen tunnustajat väsymättömällä työllä kokevat edistyttää Jumalan valtakuntaa, noudattaen hänen käskyänsä, joka sanoi: "eloa on tosin paljo, mutta työväkeä on vähä. Rukoilkaat sentähden elon Herraa, että hän työväkeä lähettäis hänen eloon". Kernaasti myönnämme p. raamatun selvästi osottavan kristityn velvollisuuden olevan uskollisesti vaikuttaa siinä asemassa, johon Jumala on hänen asettanut keskellä maailman turmelusta todistamaan siitä Herrasta, joka ei ole käskenyt ketään pakenemaan pois maailmasta, vaan päinvastoin taistelemaan sitä vastaan, sekä että erakkojen katsantotapa jo tästäkin syystä on varsin väärä. Ja vielä arveluttavammaksi käy heidän erehdyksensä, kun tiedämme heidän pitäneen vapaaehtoisia ruumiinkidutuksia, paastoomista y.m. senkaltaisia pyhityksen miltei nimenomaisena tuntomerkkinä sekä täten ainakin osaksi eksyneen perustamaan autuutensa toivon omiin hyviin töihinsä eikä yksinään Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa. Mutta esiintykööt nämä ja muut erakkoelämän varjopuolet miten selvästi hyvänsä, ne eivät kuitenkaan voi meiltä salata niitä tosikristillisyyden säteitä, jotka tähän aikaan välkkyvät erämaassa, monen kirkkaan kynttilän sammuessa synnin uneen kirkon taistelutantereella tuolla riehuvassa maailmassa. Suurta on tahtoa kokonaan kuolla maailmasta ja elää Jumalalle, jaloa voida uhrata kaikki, johon sydän on mieltynyt, saavuttaaksensa ijankaikkisen elämän. Erakot ovat osottaneet tahtovansa ja voivansa kokonaan luopua maailmasta, emmekä saata kuulla heidän valituksiansa, nähdä heidän kovaa taisteluansa syntiä vastaan, joka heitä täälläkin väijyy, ajattelematta: täältä erämaan hiljaisuudesta on moni huokaus löytänyt tien sen Jumalan taivaasen, joka tutkii ja näkee ihmissydämmen aivoitukset ja armahtaa kaikkia, jotka häntä avuksensa huutavat taistelussa hengellisiä vihollisia vastaan. Montako eksynyttä lammasta hyvä paimen on löytänyt erakkojen autiosta erämaasta sen tietää yksin Hän, "jonka tuomioistuimen eteen meidän kaikkien pitää ilmestymän, että jokainen sais sen jälkeen kuin hän ruumiissansa tehnyt on, olkoon se hyvä eli paha".