III.
Kristinusko leviää Palestinassa. Cornelius kastetaan. Jaakop vanhempi kärsii marttyyrikuoleman.
— teidän pitää minun todistajani oleman, sekä Jerusalemissa, että koko Judeassa, ja Samariassa, ja sitte maailman ääreen. Apost. Teot 1: 8.
Stefanuksen rohkea tunnustus ja sankarikuolema kiihotti hänen vihollisiaan mitä katkerimmasti vihaamaan kristityitä. Mutta kun ruvettiin vainoomaan kristillistä seurakuntaa ja siten koetettiin kokonaan se masentaa, lisäsi tämä vaino päinvastoin Jesuksen tunnustajain lukua. Kristityt pakenivat nimittäin Jerusalemista, levittäen evankeliumin sanomaa Palestinassa, vieläpä sen rajojen ulkopuolellekin. Näin pakottaa kaikkivaltias Jumala pimeyden valtaakin tarkoituksiansa palvelemaan ja perille saattamaan. Diakoni Filippus saarnasi kristinuskoa Samariassa. Myöskin Pietari ja Johannes, jotka muiden apostolein kanssa olivat, vainoa pelkäämättä, jääneet Jerusalemiin, saapuivat tänne, saatuaan kuulla Herran sanan tässäkin maakunnassa päässeen vaikuttamaan ihmisten sydämmissä. Pyhän Hengen saivat Samarialaisetkin, ja Jumalan sana levisi heidän ennen niin pimitetyssä maakunnassaan. Pietari ja Johannes palasivat Jerusalemiin, Filippus vaelsi Gatsaan päin ja tapasi matkallansa Etiopian kuningattaren kamaripalvelian, tämän palatessa Jerusalemista, missä oli käynyt rukoilemassa. Tämä mies oli — me voimme melkein varmuudella sen olettaa — n.s. proselyyti, s.o. juutalaisuuteen otettu ja Mooseksen lakia noudattava muukalainen. Hän istui vaunuissansa ja luki Esaias-profeetaa, kun Filippus, tuntien sydämmessään Pyhän Hengen vaatimuksen, meni hänen luoksensa. Selitettyään hänelle profeetan sanat "karitsasta, joka ei avannut suutansa" kastoi hän hänen Jesuksen opetuslapseksi. — Lähestymäisillään on se aika, jolloin kristinusko murtaa rajat kansojen väliltä ja kutsuu kaikkia ilman erotuksetta Jumalan armon osallisuuteen. Tähän saakka oli kirkon yhteyteen otettu ainoastaan Juutalaisia; nyt oli pakanoillekin pelastuksen hetki tullut.
Kovaa vainoa kestettyänsä jonkun aikaa, saivat kristityt nauttia verrattain pitkää rauhaa. Luukas mainitsee, että "seurakunnilla oli rauha kaikessa Judeassa, ja Galileassa ja Samariassa, ja enenivät vaeltain Herran pelvossa ja täytettiin Pyhän Hengen lohdutuksella". Saarnaten evankeliumia ja tehden ihmetöitä vaelsi Pietari seudusta toiseen. Matkoillansa tuli hän kerran Joppeen, missä hän viipyi kauan aikaa. Hän asui meren rannalla Siimon nimisen miehen talossa, joka ajan rakennustavan mukaan oli varustettu lakealla katolla. Eräänä päivänä — niin kerrotaan "Apost. Teoissa" meni apostoli katolle rukoilemaan, kunnes ruoka, jota hänelle paraikaa laitettiin, valmistuisi. Kello oli 12 päivällä. Aava meri välkkyi auringon loistossa hänen silmiensä edessä, tarjoten mitä kauniinta näköalaa ja kehottaen häntä kiittämään ja ylistämään koko maailman Herraa. Ihmeelliset tunteet valtasivat hänen sielunsa, "hän tuli horroksiin." Silloin näki hän taivaan aukenevan, huomasi "astian, niinkuin suuren liinaisen, neljältä kulmalta sidotun, joka laskettiin alas taivaasta maan päälle." Siinä oli "kaikenlaisia nelijalkaisia maaneläimiä ja metsillisiä, ja matelevaisia ja taivaan lintuja." Mitä tämä merkitsi? Pietari kuuli kummaksensa äänen, joka kehotti häntä tappamaan ja syömään. Hän vastasi: "en suinkaan, Herra; sillä en ole minä ikänä syönyt mitään yhteistä eli saastaista," mutta ääni sanoi: "mitä Jumala on puhdistanut, älä sinä sano sitä yhteiseksi." Näky katosi jälleen, kaikki oli entisellään. Ihmetellen katseli apostoli avaruuteen, epäillen, mitä hänen tulisi tästä ajatella. Kangastusko oli heijastanut hänen silmissään, untako oli hän nähnyt? Ei, se ei ollut mikään kangastus, ei mikään turha tavallinen uni! Jumala oli tällä näyllä tahtonut ilmaista apostolillensa, että pakanoillekin nyt elämän sana oli julistettava, ettei heidän saastaisuutensa estänyt heitä kuulemasta evankeliumia Hänestä, joka oli tullut syntisiä pelastamaan. Samassa ilmoitti Henki Pietarille, että kolme miestä etsi häntä. Hän astui alas katolta, näki miehet ja kysyi heiltä, mitä varten he olivat tulleet häntä tapaamaan. Miehet kertoivat, että roomalainen; sadanpäämies Cornelius Caesareasta oli, "pyhän enkelin" käskyä noudattaen, lähettänyt heidät häntä luoksensa pyytämään. He sanoivat tämän Corneliuksen olevan Jumalaa pelkääväisen miehen, joka halusi kuulla "sanoja" Pietarilta. Seuraavana päivänä lähti apostoli miesten kanssa Caesareaan; heitä seurasi muutamat "veljet" Jopesta. Vasten Mooseksen lakia oli hän ottanut vastaan pakanoita, vasten saman lain selvää sääntöä matkusti hän nyt pakanain luo! Pyhän Hengen valaisemana, käsittää hän nyt mitä Jumala tuolla merkillisellä näyllä Simonin talossa Jopessa tarkoitti eikä epäile enää.
Cornelius oli kutsunut luoksensa sukulaisensa ja ystävänsä kuulemaan tuota odotettua vierasta miestä. Jo saapui Pietari hänen taloonsa; Cornelius meni häntä vastaan, lankesi maahan hänen eteensä ja rukoili häntä. Roomalainen sotapäällikkö ylenkatsotun, köyhän juutalaisen jalkain juuressa, — Jumalan valitun, muista kansoista erotetun pyhän kansan jäsen saastaisen pakanan katon alla! Mitä jyrkimmät vastakohdat tapaavat tässä toisensa; vaan uusi aika on jo koittanut, vastakohdat poistetaan, sydämmet sykkivät rakkautta, saman Isän lapset tuntevat vihdoin toinen toisensa ainoan Pojan nimessä! Sanottuaan Corneliukselle, että hän (Pietari) oli vain ihminen, jota ei saa Jumalana kunnioittaa, astui Pietari hänen huoneesensa. Kuultuansa vielä kerran, että Cornelius ylönluonnollisen ilmoituksen johdosta oli käskenyt hänen luoksensa, ja kerrottuaan, miten Jumala hänellekin oli osottanut tahtonsa olevan, että hän, poiketen juutalaisen lain säännöstä, kävisi pakanoitten luona, alkoi apostoli tänne kokoontuneille julistaa pelastuksen sanomaa. Hän julisti rauhaa Jesuksen Kristuksen kautta, puhuen siitä Herrasta, joka oli ristiinnaulittu ja kuolleista ylösnoussut, elävitten ja kuolleitten tuomarista, jonka nimen kautta kaikki synnit annetaan anteeksi. Pyhä Henki tuli kaikkein päälle, vastustamattomaksi todistukseksi, että Jumala nyt tahtoi kutsua pakanatkin valtakuntansa alamaisiksi. Kasteen kautta otettiin tässä tilaisuudessa ensimmäiset pakanat kristillisen seurakunnan yhteyteen.
Jerusalemissa moittivat kristityt Pietaria siitä, että hän oli käynyt pakanain luona ja syönyt heidän kanssansa. Vaan kun hän heille kertoi kaikki, vieläpä senkin että Pyhä Henki oli tullut pakanainkin päälle, vaikenivat he, kunnioittivat Jumalaa ja lausuivat: "Jumala on antanut pakanoillekin kääntymyksen elämään."
Mutta näiden vuosien kirkkohistoria kertoo meille muutakin, ei ainoastaan kirkon rauhallista edistymistä. Se mainitsee nimen, joka herättää meissä kauhua ja inhoa, ja luo veriset näytelmät silmiemme eteen. Tämä nimi on Herodes. Se on Juutalaisten historiasta jo ennenkin tunnettu. Herodes oli sen kuninkaan nimi, joka, koettaessaan tappaa Jesus-lapsen, tahrasi muistonsa Betlehemin lastenmurhalla. Hänen poikansa Herodes Antipas surmasi Johannes Kastajan. Viimemainitun veljenpoika Herodes Agrippa istui nyt valtaistuimella ja oli tullut Jerusalemiin. Sukunsa verenhimo ja hengellinen sokeus ilmaantuu hänessäkin mitä hirmuisimmalla tavalla. Luukas mainitsee että "hän otti muutamia seurakunnasta kiinni, vaivataksensa, ja mestasi Jaakopin, Johanneksen veljen, miekalla". Tämä Jaakop, tunnettu liikanimellä "vanhempi," oli ensimmäinen Herran 12 opetuslapsesta, joka kastettiin Mestarin kasteella kuolemaan. Kirkastuksen vuorella oli hän Pietarin ja veljensä Johanneksen kanssa nähnyt Jesuksen taivaallisessa kunniassa, Getsemanessa oli hän näiden molempain opetuslasten kera läheltä katsellut Herran kovaa taistelua vähää ennen Hänen kuolemaansa, ja muissakin tilaisuuksissa olivat nämä kolme opetuslasta olleet vapahtajan erinomaisen armon ja suosion esineinä. Muuten puhutaan Jaakop vanhemmasta uudessa testamentissa hyvin vähän eikä hänen kuolemastaankaan muuta mainita, kuin mitä vasta kerroimme. Mutta kun hänen päänsä putosi mestauslavalle, silloin sammui Herran uskollisen palvelian elämä, miehen, joka paljon oli kokenut ja suuria ihmeitä nähnyt. Autuas se, joka, seuraten Herraa, uskollisesti kantaa ristiänsä loppuun asti! — Kun Herodes huomasi että Jaakopin kuolema miellytti Juutalaisia, antoi hän ottaa Pietarinkin kiinni ja sulkea hänen vankihuoneesen. Ahdistettu seurakunta rukoili Jumalaa, joka oli sen turva koetuksen ja murheen, niinkuin ilon ja riemunkin hetkinä. Eräänä yönä oli paljo kristityltä Jerusalemissa kokoontunut Marian, Johannes Markuksen äidin, huoneesen. Vaikka päivä oli loppunut, pysyivät he vielä valveilla ja rukoilivat. Joku kolkutti ovelle. Mentiin katsomaan, kuka siellä oli. Ken voi kuvata heidän iloansa, kun Pietari astui sisälle? Hän kertoi heille, että Herran enkeli oli tullut vankihuoneesen, kirkkaudellaan valaissut sen, puhutellut häntä sillä seurauksella, että kahleet olivat pudonneet pois hänestä, sekä että enkeli oli vienyt hänen ulos, hiljaa vaan voimallisesti poistaen kaikki esteet. — Aamulla lähetti Herodes Pietaria noutamaan vankihuoneesta, mutta turhat olivat hänen yrityksensä, sillä tällä kertaa oli Herra päättänyt toisin. — Vähän tämän jälkeen istui Herodes eräänä päivänä valtaistuimellaan Caesareassa, esiintyen kansalle mahtavassa kuninkaallisessa loistossa. Vietettiin juhlaa Rooman keisarin kunniaksi. Kansan huviksi oli toimitettu näytelmiä ja muita huveja, ja mieltymyksellä katseli kuningas juhlan iloa ja loistoa. Hän korotti äänensä ja puhui muutaman sanan. "Jumalan ääni eikä ihmisen, se on" huusi ihastunut kansa. Näin kauan, vaan ei kauemmin, sai tämä jumalaton kuningas nauttia maailman saastaista iloa ja lumoutua sen katoavaisesta loistosta. Paikalla saavutti hänen inhottava tauti, joka pian teki lopun hänen elämästänsä ja vaati hänet tilille vanhurskaan Jumalan eteen. — Kuinka surkea, kuinka synkän pimeä ja toivoton on tämän Herodeksen kuolema, jos sitä vertaamme esim. sen Herran palvelian loppuun, jonka hän muutamia päiviä ennen oli surmannut!