IV.
Apostoli Paavali.
— Jumalan armosta minä olen se, kuin minä olen, ja hänen armonsa minua kohtaan ei ole tyhjä ollut, vaan minä olen enemmän työtä tehnyt kuin muut kaikki; mutta en kuitenkaan minä, vaan Jumalan armo, joka minussa on. 1 Kor. 15: 10.
Kertoessaan Stefanuksen kuolemasta mainitsee Luukas, että "todistajat panivat vaatteensa yhden nuorukaisen jalkain juureen, joka kutsuttiin Saulus." Suostuen marttyyrin kuolemaan tahtoi tämä mies vartioimalla murhaajain vaatteita, jotka nämä, voidaksensa vapaammin toimittaa veristä työtänsä, olivat riisuneet yltänsä, olla avullisena heidän kauheassa toimessaan. Kotosin Tarsus nimisestä kaupungista Kilikian maakunnasta, oli Saulus jo nuorena tullut Jerusalemiin mainion Gamalielin koulussa oppiaksensa juutalaisen uskonnon syviä salaisuuksia käsittämään. Kuuliaasti oli hän antautunut farisealaisen opinjärjestelmän mitä ankarimpaan noudattamiseen, nuorukaisen innolla oli hän asettaunut sen palvelukseen. Natsarealaisten, ylönkatsottu, vaan kasvava joukko herätti hänessä kiihkoa ja katkeraa vihaa heitä vastaan. Me näemme hänen Stefanuksen kuoleman jälkeen "raatelevan seurakuntaa" Jerusalemissa, hänen kerrotaan käyneen huone huoneelta, ottaneen miehet ja vaimot ja panettaneen heidät vankeuteen. Ylimmäisten pappein ja kirjanoppineiden luona oli hän saavuttanut suuren maineen ja suosion, niin että hän, vaikka hän tähän aikaan luultavasti ei ollut kuin noin 30 vuoden ikäinen, ylimmäiseltä papilta sai valtakirjan Damaskuksessakin vangita ja kahleissa Jerusalemiin tuoda kaikki, jotka siellä tunnustivat Jesuksen nimeä. Muutamine apulaisineen lähti Saulus matkalle, täynnä rohkeutta ja intoa. — Jo välkkyivät kuuluisan Damaskuksen kauniit rakennukset auringon valossa Sauluksen silmien edessä, kehottaen häntä toimintaan ja työhön. Muutama hetki vain, ja hän oli väsyttävän, ykstoikkoisen matkansa perillä! Mutta Jumala taivaassa oli toisin päättänyt. Sauluksen, fariseuksen, kuolemanhetki oli tullut, Paavalin, Jesuksen Kristuksen apostolin, elämä oli täällä alkava. Äkkiä leimahti häntä vastaan valkeus, kirkkaampi taivaalla loistavan auringon valoa, se häikäsi hänen silmiänsä ja löi hänen pelosta vapisevana maahan. Sanomattoman hämmästyksen valtaamana kuuli hän äänen, joka sanoi: "Saul, Saul miksis minua vainoot?" Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä, mutta se oli tarpeeksi vakuuttamaan häntä siitä, että hän täällä oli tavannut jonkun, jota vastaan hän ei ensinkään mitään voinut. "Kuka sinä olet, Herra" kysyi hän, ja Herra sanoi: "minä olen Jesus, jota sinä vainoot: työläs on sinun potkia tutkainta vastaan." Saatuansa käskyn mennä kaupunkiin, missä hänelle oli sanottava, mitä hänen piti tekemän, nousi Saulus ylös jatkaaksensa matkaansa. Kuinka kaikki oli muuttunut! Hän, tuo äsken vielä niin ylpeä mies, joka aikoi komeasti ratsastaa Damaskukseen ja siellä Juutalaisten synagogassa esiintyä mahtavana ylimmäisen papin lähettiläänä kauhuksi kaikille kristityille, tulee nyt kaupunkiin itse pelosta vapisevana. Hänen matkakumppaninsa taluttavat häntä kädestä, sillä hän on sokea, etsii turvaa ja tarvitsee apua paremmin kuin kukaan muu. Kolme päivää oli hän tässä tilassa, ei syönyt eikä juonut, Pimeys peitti hänen silmänsä, onnettomuutta ja tuskaa täynnä oli hänen sydämmensä. Oli siis totta, että Jesus Natsarealainen, jota hän oli ylönkatsonut, pilkannut, vihannut, oli Herra ja asui kunniassa korkeudessa. Yhtenä ainoana kauheana rikoksena esiintyi koko hänen mennyt elämänsä hänen muistissansa, täyttäen kuoleman kauhuilla hänen sielunsa. Oliko hänen epätoivoon nääntyminen vai voiko vielä lohdutusta ja pelastusta löytyä? Saulus rupesi rukoilemaan, vaan kova oli taistelu hänen sydämmessään, ennenkuin hän oli valmis vastaanottamaan Jumalan armoa Jesuksessa Kristuksessa. Vihdoin saapui hänen luoksensa eräs kristitty nimeltä Ananias, "pani kätensä hänen päällensä ja sanoi: rakas veljeni Saul! se Herra lähetti minun, Jesus joka sinulle ilmestyi tiellä, jotas vaelsit, että sinä saisit näkys jälleen, ja Pyhällä Hengellä täytettäisiin." Nyt aukenivat hänen silmänsä, hän kastettiin Jesuksen opetuslapseksi; ylönluonnollinen rauha ja kirkkaus poisti pimeyden varjot hänen sydämmestään. Herra oli kyllä sanonut Ananiakselle, että Saulus vielä oli paljon kärsivä Hänen nimensä tähden ja epäilemättä näki tämä nyt jo aavistuksessa lukemattomia vaaroja ja kovia koetuksia sillä uudella tiellä, jota hänen vastedes tuli vaeltaa, mutta hän tiesi myöskin olevansa Herran "valittu ase, kantamaan Hänen nimeänsä pakanain, ja kuningasten, ja Israelin lasten eteen," ja tämä tieto täytti hänen sielunsa ennen aavistamattomalla ilolla. Kaikki rikkaat luonnonlahjansa, syvän järkensä, hehkuvan mielikuvituksensa, väsymättömän voimansa, järkähtämättömän tahtonsa — koko elämänsä tahtoo hän tästä aikain uhrata sen Herran palvelukseen, jota hän tähän asti niin katkerasti oli vihannut, sillä Pyhä Henki on vihkinyt hänen totuuden palvelukseen. Niin valitsee ihmeitten Jumala välikappaleensa, niin paimentaa "sielujen piispa" "eksyneitä lampaita" maailman korvessa!
Damaskuksen kristityt, jotka hämmästyksellä olivat odottaneet Sauluksen tuloa sinne, saivat pian kummaksensa ja suureksi iloksensa kuulla hänen synagogassa saarnaavan Kristuksesta. Vaan jonkun ajan kuluttua, ja saatuansa jo täällä Damaskuksessa kokea uskottomain Juutalaisten väijyvää vihaa, lähti hän. Pyhän Hengen johdattamana, Arabiaan, siellä yksinäisyydessä kehittyäksensä suurta apostolista työtänsä varten. Meillä ei olisi minkäänlaisia tietoja tästä ajasta (sitä on arvosteltu noin 2-3 vuodeksi), ellei hän itse kirjeessään Galatilaisille sivumennen siitä mainitsisi. Palattuaan Arabiasta, kävi hän Jerusalemissa, missä sama Barnabas, jonka kanssa hän sittemmin monessa paikassa teki työtä Herran viinamäessä, vei hänen apostolein tykö, kertoen heille että tämä Saulus, jonka paljas nimi vielä herätti kauhua Jesuksen tunnustajissa, oli tullut saman Herran uskolliseksi palvelijaksi. Pelkäämättä hän nyt Jerusalemissakin saarnasi Jesuksesta, kunnes Juutalaiset rupesivat ajattelemaan hänen surmaamistansa ja hän taas vetäytyi pois näyttämöltä. Hän meni syntymäkaupunkiinsa Tarsukseen, odottaen siellä sitä päivää, joka oli kutsuva hänen esille julkisuuteen. Vielä kerran, yhden ainoan kerran vain, sai hän nauttia lepoa ja rauhaa. Siitä hetkestä aikain, jolloin Barnabas sitten tuli pyytämään häntä ryhtymään evankeliumin julistamisen suureen työhön, oli hänen elämänsä loppuun asti alituista työtä ja taistelua.
Lähellä Orontes-virran suuta oli Syyrian suuri pääkaupunki Antiokia. Ollen sivistyneen maailman keskuudessa sekä tärkeänä yhdyssiteenä Itämaiden ja Länsimaiden välillä oli tämä kaupunki varsin tärkeä kristinuskolle ja sen levittämiselle. Jo varhain oli täällä syntynyt kristillinen seurakunta, ja Barnabas oli tullut sen oloja järjestämään ja kristinuskoa täällä levittämään. Vaan nähdessään, kuinka suuri työala Antiokiassa oli, kävi hän Tarsuksessa Saulusta avuksensa käskemässä. Vuoden ajan he sitten tekivät työtä Antiokiassa, joka tuli kristinuskon toiseksi pääkaupungiksi. — Täällä ruvettiin Jesuksen tunnustajia ensiksi kristityiksi kutsumaan.
Mutta jo oli hetki tullut, jolloin Paavalin (tämä on tästälähin hänen nimensä) tuli matkustaa kaukaisiin maihin pakanoille saarnaamaan pelastuksen sanomaa. V. 45 lähti hän Barnabaksen kanssa ensimäiselle suurelle lähetysmatkallensa. Käytyään Kypron saarella, purjehtivat he Vähään Aasiaan, missä he saarnasivat evankeliumia Pisidian Antiokiassa, Ikoniumissa, Lystrassa ja Derbessä. Paljon täytyi heidän tällä matkalla kärsiä sillä Juutalaiset, joiden synagogissa he ensin saarnasivat, olivat näilläkin seuduin yhtä kiivaita kuin kotimaassaan vastustamaan Kristuksen evankeliumia. He yllyttivät pakanoita "apostoleita" vainoomaan ja saivat Lystran kaupungin pakanalliset asukkaat, jotka vähän sitä ennen olivat tahtoneet Paavalia ja Barnabasta jumalina kunnioittaa, semmoiseen raivoon että nämä rupesivat Paavalia kivittämään. Kun luulivat hänen kuolleeksi, veivät he hänen ulos kaupungista. Surren seisoivat kristityt hänen ympärillänsä — mutta hän nousikin ylös! Herran käsi oli varjellut apostolia, joka heti jälleen oli valmis lähetystointansa jatkamaan. Opettaen, neuvoen ja lohduttaen seurakuntia sekä muistuttaen heitä siitä, että "meidän pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan tuleman," palasi Paavali merenrannalle ja purjehti takasin Antiokiaan. Jos kohta hän katkeraksi suruksensa oli tullut yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että hänen "veljensä lihan jälkeen" ylpeydessä ja sokeudessa eivät tahtoneet nöyryyttää sydämmiänsä vastaanottamaan evankeliumia Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa, tiesi hän toiselta puolen että Jumala oli hänen kauttansa "pakanoille avannut uskon oven", tiesi Herran kutsuneen juuri hänen kaukaisissa maissa heille levittämään evankeliumin sanomaa. Kuuliaisena sen Herran kutsumukselle, jonka armo hänessä oli niin suuri ollut, tahtoi hän ilolla ja luottamuksella antautua tähän toimeen ja pelkäämättä mennä tulevien päivien vaaroja ja kärsimisiä vastaan.
Jonkun ajan kuluttua tuli Judeasta muutamia kristityitä Antiokiaan väittäen, ettei kukaan voi autuaaksi tulla, ellei hän sitoudu Mooseksen lakia noudattamaan. Jo ennenkuin pakanoita otettiin seurakunnan yhteyteen, huomaamme kristityissä kaksi toisistansa jossain määrin eroavaa katsantotapaa Mooseksen lain käsityksen suhteen. Toiset, niinkuin Stefanus ja Filippus — sittemmin Barnabas ja erittäin Paavali, edistivät vapaampaa mielipidettä, toiset taas riippuivat vielä orjallisesti kiinni vanhan testamentin vaatimuksissa. Kuten muistamme, oli Pietarikin ainoastaan jumalallisen ihmeen kautta tullut vakuutetuksi siitä, "ettei Jumala katso ihmisen muotoa, vaan että, joka häntä pelkää ja tekee vanhurskauden, hän on Hänelle otollinen". Selville saattamaan tätä tärkeätä kysymystä, joka oli kokonaan häiritä kirkon rauhan, lähtivät Paavali ja Barnabas Jerusalemiin. Täällä oli paljo farisealaisuudesta kääntyneitä, jotka ankarasti puolustivat pakanakristittyjen ympärileikkaamista ja Mooseksen lain noudattamista, ja kun apostolit ja seurakunnan vanhimmat kokoontuivat asiasta keskustelemaan, syntyi pitkä riita. Silloin nousi Pietari puhumaan. Hän muistutti kokoukselle, miten Herra hänen kauttansa oli kääntänyt ensimmäiset pakanat sekä että nämäkin olivat saaneet Pyhän Hengen lahjan todistukseksi, että Jumala oli "uskolla heidän sydämmensä puhdistanut." "Miksi te nyt kiusaatte Jumalaa", sanoi hän, "ja tahdotte opetuslasten kaulalle panna sen ikeen, jota ei meidän isämme emmekä me voineet kantaa? Waan me uskomme Herran Jesuksen Kristuksen armon kautta autuaaksi tulevamme niinkuin hekin." Kaikki vaikenivat. Ja kun Paavali ja Barnabas sitten kertoivat, mitä ihmeitä Jumala heidän kauttansa oli pakanoitten luona tehnyt, kun Jerusalemin seurakunnan silloinen johtaja Jaakop nuorempi, "Herran veli," tuo tunnokas lainnoudattaja, perustuen profeetan ennustuksiin, asettui samalle kannalle, päätettiin yksimielisesti kirjoittaa pakanakristityille, että kokous oli tahtonut vapauttaa heitä Mooseksen lain noudattamisesta ja ainoastaan velvoittaa heitä välttämään epäjumalain saastaisuutta ja salavuoteutta, ja läkähtynyttä ja verta. Molempia edellisiä käskyjä teroitettiin siitä syystä, että pakanamaailma oli vaipunut suuriin synteihin erittäin l:tä ja 6:ta käskyä vastaan, kahta jälkimmäistä määräystä taas tahdottiin säilyttää, koska melkein kaikissa seurakunnissa oli paljo juutalaiskristittyjä, ja koska kristillinen rauha sekä veljellinen rakkaus vaati, ettei heidän tarvitsisi nähdä pakanuudesta kääntyneiden veljiensä syövän ruokaa, jota he lapsuudesta asti olivat tottuneet pitämään saastaisena ja inhottavana.
Vielä samana vuonna (50) lähti Paavali toiselle lähetysretkellensä. Häntä seurasivat Luukas ja Siilas, eräs kristitty Antiokiasta. Vahvistettuaan Syyrian ja Kilikian seurakuntia uskossa, saapui hän Derbeen ja sieltä Lystraan. Viimmemainitussa kaupungissa tapasi hän nuorukaisen Timoteuksen, joka tästä aikain tuli hänen uskolliseksi seuraajaksensa ja avuksensa evankeliumin levittämisessä. Mitä hellimmällä rakkaudella sitoutui apostolin sydän aikojen kuluessa yhä lujemmin tähän mieheen. Paavali on kirjoittanut 2 kirjettä Timoteukselle, joissa kaikkialla ilmaantuu se tosi ystävyys, millä hän aina muisteli tätä "rakasta ja vakaata poikaansa uskossa." — Lystrasta matkusti apostoli seuralaisineen Frygiaan ja Galatiaan, mutta kun "Henki kielsi heitä puhumasta Jumalan sanaa Aasiassa" eikä sallinut heidän vaeltaa Bityniaankaan, saapuivat he Troaksen kaupunkiin, epätietosina mitä heidän piti tekemän. Vaan yöllä sai Paavali näyssä tietää, minne Jumala nyt tahtoi heidät lähettää. Makedonialainen mies seisoi hänen edessänsä rukoillen: "tule Makedoniaan ja auta meitä." Aasia oli kyllä tyttärellensä Euroopalle antanut sivistyksensä aarteet, sille luovuttanut rikkautensa, vieläpä nöyrtynyt olemaan sen alamaisenakin, mutta tämä ei ollut tarpeeksi sille. Syvä jonkin paremman kaipuu vallitsi täälläkin, sillä kaikki nuo suuret maalliset edut olivat jo aikoja takaperin kaikkien ajattelevani silmissä paljastaneet mitättömyytensä tyydyttämään ihmishengen tarvetta. Nyt tuli Aasiasta pelastuksen sanoma; Jesuksen Kristuksen lähettiläät astuivat ensi kerran maalle Euroopan rannalle. Heidän matkansa kulki Filippiin, Makedonian kuuluisaan ja muistorikkaasen pääkaupunkiin. Täällä perusti apostoli kristillisen seurakunnan, jonka ensimmäisinä jäseninä mainitaan vaimo nimeltä Lydia ja hänen huonekuntansa. Erinomaisella rakkaudella näkyy Paavali sittemmin muistaneen tätä seurakuntaa. Kirjeessänsä Filippiläisille kutsuu hän heitä "iloksensa ja kruunuksensa," ja heidän seurakuntansa oli ainoa, jolta hän otti vastaan lahjoja. Ja kuitenkin oli hän juuri täällä Filipissä saanut kokea mitä raainta vääryyttä ja väkivaltaa. Hän oli nimittäin Jesuksen nimen voimalla ajanut ulos pahanhengen eräästä vaimosta, joka noitumisillaan tuotti paljon tuloja isännilleen. Pettyneinä kurjan voittonsa suhteen, ottivat nämä Paavalin ja Siilaksen kiinni, veivät heidät esivallan eteen, syyttäen heitä siitä, että he muka olivat häirinneet kaupungin rauhaa ja opettaneet sen asukkaille uusia tapoja, joita "Roomalaisten ei sovi noudattaa." Suuressa kaupungissa löytyy aina niitä, jotka ovat halukkaat panemaan toimeen katumeteliä, ja semmoinen syntyi nytkin. Kokoontui paljo ihmisiä, he hyökkäsivät Paavalin ja Siilaksen päälle, repivät heidän vaatteensa ja pieksivät heitä kovasti. Ja tämä tapahtui oikeuden valvojain silmien edessä, vieläpä heidän käskystänsäkin. Ilman mitään tutkintoa ja vasten kaikkea lakia heitettiin Paavali ja Siilas vankihuoneesen. Näin huonolla kannalla olivat asiat suuressa kaupungissa sivistyneen maailman keskuudessa! Rooman keisarikunnan kurja tila ilmaantuu tässäkin mitä selvimmällä tavalla, selittäen meille tuon äsken mainitun makedonialaisen miehen rukousta Troaksessa. Niin, kristinusko oli ainoa, joka tässä voi auttaa, vaan paljo vaadittiin tosiaan sen saarnaajilta, tämmöisen turmeluksen ympäröiminä kun olivat. Mutta Herra oli heissä väkevä, ja maailman täytyi tunnustaa, ettei se milloinkaan ollut heidän vertaisiansa nähnyt. — Filipin kolkosta vankilasta kuului outoja ääniä. Nuo vieraat juutalaiset miehet eivät valittaneet ja vaikeroinneet eivätkä muutenkaan käyttäneet itseänsä, kuin muut vangit; iloisina he kiittävät ja ylistävät Jumalaansa, vaikka veri juoksee heidän haavoistansa ja epätietosta on, minkä kohtalon alaisiksi he lopullisesti joutuvat. Vangin vartia ihmetteli, mutta vielä kummempia oli hän pian näkevä. Yön pimeydessä kuuli hän maanjäristyksen, vankilan seinät tärisivät, ovet aukenivat, ja kun hän, peläten, että vangit olivat karanneet, aikoi tappaa itsensä, kuuli hän Paavalin huutavan: "älä sinulles mitään pahaa tee, sillä me olemme kaikki täällä." Ennenkuin aamu koitti, olivat hän ja koko hänen perheensä kasteen kautta tulleet Jesuksen opetuslapsiksi. — Saatuansa tietää, että Paavali oli roomalainen kansalainen, hämmästyi kaupungin esivalta, sillä Rooman lait suosivat erittäin jokaista semmoista. Peläten seurauksia, rukoilivat ylimykset näitä merkillisiä vankeja menemään ulos vankihuoneesta sekä matkustamaan pois koko kaupungista, jotta asia niin pian kuin mahdollista joutuisi unohduksiin. Paavali vaelsi nyt eteläänpäin ja tuli Tessalonikaan. Täälläkin perustettiin kristillinen seurakunta, josta apostolin 2 kirjettä Tessalonikalaisille vielä tänäkin päivänä muistuttavat, — Siilas ja Timoteus jäivät tänne Tessalonikaan, mutta Paavali meni Ateenaan. Tuntematonna, yksin ja ilman yhtäkään ystävää, jolle hän olisi voinut tunteitansa ja ajatuksiansa ilmaista, käveli apostoli tämän maailman mainion kaupungin kaduilla. Hän katseli noita ihania rakennuksia, muistopatsaita, veistokuvia ja temppeliä, jotka vielä nytkin, vaikka kuuluisan kaupungin mahtavuuden aika jo aikoja sitten oli mennyt, puhuivat kaunista kieltä korkeasta sivistyksestä, ihmisvoimasta ja nerosta. Mutta tämä ei miellyttänyt häntä, sillä kaikkialla näki hän todistuksia siitä, kuinka syvään Kreikkalaisetkin olivat vaipuneet pakanuuden erehdyksiin. Hän näki alttarin päällekirjoituksella: "tuntemattomalle jumalalle," hän kuuli Stoalaisten ja Epikurolaisten selittävän huonoa viisauttansa, ja hän halusi puhua elävästä Jumalasta, joka "maailman teki ja kaikki mitä siinä on." Ateenan kansa "ei ollut mihinkään muuhun sovelias, kuin jotakin uutta kuulemaan" ja se vaatikin häntä julkisesti puhumaan, koska moni, jonka kanssa hän oli keskustellut, jo oli kertonut hänen kummallisesta opistansa. "He ottivat hänen ja veivät oikeuden paikkaan", tuohon kuuluisaan paikkaan, mistä pakanamaailman suurimmat puhujat taiteellisesti nerokkailla ja kauniilla sanoillansa niin monta kertaa olivat ihastuttaneet kansaa. Demostheneksen kansalaisille mieliksi puhuminen ei ollut mikään helppo tehtävä, mutta Paavalin sanat ilmaisivat niin ihmeen syvää totuutta, hänen silmänsä säteilivät niin ylönluonnollista kirkkautta, hänen pitäessään tuon merkillisen puheensa, jonka Luukas on meille säilyttänyt "Apost, Tekojen" 17 luvussa, että muutamat näistä ylpeistä Ateenalaisistakin nöyrtyivät kuninkaaksensa ja vapahtajaksensa tunnustamaan ristiinnaulitun Jesuksen. — Ateenasta matkusti apostoli Korintoon, minne myös Siilas ja Timoteus Makedoniasta pian saapuivat. Tässä kaupungissa hän viipyi 1 1/2 vuotta suureksi siunaukseksi siellä perustamalle seurakunnalleen.
Neljä vuotta oli apostoli ollut tällä lähetysmatkalla, kun hän jälleen palasi Antiokiaan. Paljon oli hän tämän ajan kuluessa vaikuttanut. Evankeliumin valo koitti jo niissäkin maissa, jotka moneksi vuosisadaksi olivat määrätyt kristinuskon emämaiksi. Turmeltuneen pakanamaailman keskellä kuului jo monessa paikoin Herran ylistys ja kiitos niiden huulilta, jotka, taistellen syntiä vastaan, vaelsivat elämän kapealla tiellä. Ylpeilikö Paavali työstänsä, kerskailiko hän noista niin suurilla kärsimisillä voitetuista voitoistansa? Ei, vaan päinvastoin. Hän oli kutsuttu julistamaan Jumalan armoa syntisiä kohtaan, heikkoudestansa, eikä mistään muusta hän kerskasi, ja jota enemmän hän edistyi Pyhän Hengen koulussa, jota rikkaampina hänen suuren työnsä hedelmät esiintyivät, sitä selvempänä ja varmempana asui hänen sydämmessään se tieto, että kaikki, mitä hän oli voinut, sen hän oli voinut saman jumalallisen armon kautta. Herran ylitykseksi, eikä omaa kunniaa etsien, oli hän työtä tehnyt, ja ettei hän pyytänyt kiitosta ihmisiltä eikä pitänyt itseänsä muita parempana, sitä todistavat kaikki hänen sanansa ja työnsä — koko hänen elämänsä.
Käytyänsä tervehtimässsä Jerusalemin seurakuntaa, lähti Paavali v. 54 Luukaksen, Tiituksen ja Timoteuksen seurassa kolmannelle lähetysmatkallensa. Lähetystoimen keskuudeksi tuli Efesuksen kaupunki, missä hän viipyi 2 vuotta. Täkäläinen kristillinen seurakunta voitti niin paljon alaa, että pakanuuden valta Vähässä Aasiassa näytti kokonaan joutuvan perikatoon. Vainon tähden täytyi apostolin kuitenkin vihdoin täältä paeta. Hän meni nyt Makedoniaan ja Kreikkaan vielä kerran tervehtimään näissä maissa löytyviä seurakuntia. Palatessaan tältä matkalta, tiesi hän jo ettei hän tästä lähin enää saisi, niinkuin ennen, vapaasti kulkea paikasta paikkaan evankeliumia saarnaamassa, sillä jokaisessa kaupungissa, minne hän tuli, "todisti Pyhä Henki hänelle, että siteet ja murheet olivat hänen edessänsä," Ylentävää on seurata suuren uskonsankarin ja apostolin viimmeistä matkaa Jerusalemiin. Kun hän saapui Miletukseen, kutsui hän sinne Efesuksen seurakunnan papit sanoaksensa heille jäähyväisensä ja vielä kerran neuvoaksensa heitä. Muistuttaen heille, kuinka hän "kaikella sydämmen nöyryydellä ja monilla kyyneleillä ja kiusauksilla" oli palvellut Herraa, ei hän epäillyt mennä Jerusalemiin, vaikka arvaamattoman suuret vaarat ja koetukset häntä siellä varmaankin odottivat; hän "tahtoi ilolla päättää juoksunsa ja sen viran, jonka hän Herralta Jesukselta saanut oli." Ennustaen kovia aikoja Efesuksen seurakunnalle, kehottaa hän sen opettajia holhoomaan Jumalan kalliisti lunastettua seurakuntaa, lohduttaen heitä lupauksella pyhitettyjen perinnöstä, Syvä kaipuu ja suru sai kyyneleet kaikkien silmiin, mutta apostoli lankesi polvillensa ja rukoili heidän kanssansa, siten kehottaen heitä nytkin turvaamaan siihen Herraan, joka on murheellisten lohduttaja. Sitten nousi hän ylös matkaansa jatkamaan. Hänen ystävänsä saattoivat häntä satamaan saadaksensa vielä hetken olla suuren ja rakastetun opettajansa kanssa. Ankkuri nostettiin, laiva lähti liikkeelle, ja sen purjeet katosivat pian näkymättömiin. — Caesareassa viipyi Paavali muutamia päiviä almujenvartijan Filippuksen luona. Täkäläisten kristittyjen ajatukset johtuivat apostolia uhkaaviin vaaroihin. Eräs profeeta Agabus tuli Filippuksen taloon, sitoi jalkansa ja kätensä Paavalin vyöllä ja sanoi: "niin sanoo Pyhä Henki, sen miehen, jonka tämä vyö on, pitää Juutalaiset niin Jerusalemissa sitoman ja antaman ylön pakanain käsiin." Opetuslapset, niiden joukossa Luukaskin, rupesivat rukoilemaan Paavalia luopumaan aiotusta Jerusalemin-matkasta, mutta hän ei horju, eivät rukoukset eivätkä kyyneleet voi hänen päätöstänsä muuttaa, sillä hän tietää Herran tahdon, ja sentähden vastaa hän tuolla sankarin ylevällä luottamuksella, jonka kirkkaana kuvastimena hänen sielunsa on: "mitä te teette, että te itkette ja raskautatte minun sydäntäni? Sillä minä olen valmis en ainoastaan sidottaa, mutta myös kuolemaan Jerusalemissa Herran Jesuksen nimen tähden." Eteenpäin hän rientää, sillä noudattaen Herransa tahtoa ja esimerkkiä tahtoo hänkin "monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan tulla."
Jo kauan oli Juutalaisten viha Paavalia väijynyt. Kun hän saapui Jerusalemiin, leimahti se ilmi tuleen. He näkivät apostolin temppelissä, nostivat hirmuisen melun ja huusivat: "Israelin miehet, auttakaat! Tämä on se mies, joka kaikkia kaikissa paikoissa opettaa vastoin tätä kansaa ja lakia ja tätä sijaa." Paljo väkeä kokoontui, apostoli otettiin kiinni ja vietiin ulos temppelistä. Jo olivat Juutalaiset vihan raivossa hänen tappaa, kun roomalaisen sotajoukon päällikkö sotamiehineen saapui paikalle, antoi sitoa Paavalin ja vei hänen leiriinsä tutkittavaksi, koska hän ei täällä voinut saada selville, mitä pahaa hän oli tehnyt. Saatuansa luvan puhua leirin edustalle kokoontuneelle kansalle, korotti apostoli äänensä ja piti puheen. Hän puhui omille kansalaisilleen heidän omalla kielellänsä. Kaikki oli hänelle nuoruuden päivistä asti niin tuttua ja rakasta, ja kuitenkin aivan outoa, vento vierasta! "Lain ja liiton lapset" eivät usko eivätkä ymmärrä häntä, hänen kertoessaan heille tuosta ihmeellisestä kääntymisestänsä, he vihaavat häntä kuolemaan asti, kun hän sanoo Herran lähettäneen hänen pakanoille elämän tietä opettamaan, ja kovasti huutaen vaativat he hänen henkeänsä. Seuraavanakin päivänä sai Paavali raadin edessä, minne roomalainen sotapäällikkö, saatuansa kuulla hänellä olevan roomalainen kansallisoikeus, sotamiesten suojelemana lähetti hänen tutkittavaksi, yhä edelleen kokea Juutalaisten sammumatonta vihaa ja kostonhimoa. Kuinka katkeralla surulla hän elämänsä loppuun asti ajatteli oman rakkaan kansansa surkeata paatumisen tilaa, huomaamme monessa kohden hänen kirjeissänsäkin. Huomautamme tässä ainoastaan kirjeestä Roomalaisille, missä hänen ajatuksensa muun muassa pukeutuvat seuraavaan valitukseen: "Minä sanon totuuden Kristuksessa, ja en valehtele, että minulla on suuri murhe ja alituinen kipu sydämessäni. Minä olen pyytänyt kirottuna olla Kristukselta minun veljeni tähden, jotka lihan puolesta minun lankoni ovat."
Päästäksensä tästä vaikeasta oikeusjutusta, jota hän tietysti ei ensinkään käsittänyt, lähetti sotapäällikkö Paavalin roomalaisen maaherran Feliksin luo Caesareaan. Tänne saapui muutaman päivän perästä ylimmäinen pappi Ananiaskin. Tämä mies, joka on tahrannut nimensä peräti huonolla käytöksellään, oli suostunut siihenkin muutamain Juutalaisten esitykseen, että Paavali salamurhalla Jerusalemissa surmattaisiin, mutta kun yritys ei onnistunut, koetti hän nyt ystävineen kaikin keinoin saada maaherraa tuomitsemaan apostolin hengiltä. Mutta vaikka Feliks ei ollut mikään kiitettävä mies ja sitäpaitsi koetti pysyä juutalaisten suosiossa, ei hän kuitenkaan suostunut heidän vaatimuksiinsa, vaan kohteli Paavalia hyvinkin ystävällisesti. — Kaksi vuotta täytyi apostolin olla vankina Caesareassa. Kuinka pitkäksi mahtoi tämä aika käydä hänelle, joka oli tottunut väsymättömään työhön ja siinä löytänyt virvoitusta, kun kiusaukset vaivasivat häntä tahi ilo päästä tämän elämän tuskista Herran tykö taivaasen kokonaan valtasi hänen sydämensä. Paitsi sitä oli Herra hänelle sanonut, että hänen piti Roomassakin todistaman Hänestä, ja Paavali halusi ja toivoi niin pian kuin suinkin päästä tähän maailman pääkaupunkiin evankeliumia saarnaamaan. Kun Festus tuli maaherraksi Feliksin sijaan ja uusia oikeudenistuntoja taas seurasi, kävi odotuksen aika apostolille liian pitkäksi, niin että hän, perustuen roomalaiseen kansallisoikeuteensa, vetosi keisariin. Rooman lakien mukaan oli tämmöinen vaatimus välttämättömästi noudatettava, ja Festus lähetti siis Paavalin sidottuna matkalle. Luukas, joka itse oli muassa, on meille kertonut tästä merkillisestä matkasta. Alussa oli ilma suotuisa, mutta muuttui sittemmin myrskyisäksi. Tavallista korkeammalle kohosivat Välimeren aallot, ikäänkuin olisi se seikka, että tämän ajan jaloin ja suurin henkilö kahleissa vietiin julman Neron tuomittavaksi, saanut heidät vihasta kuohumaan; mutta taivaan Jumala salli matkan tulla niin vaivaloiseksi, salli laivan joutua haaksirikkoonkin, tietäen uskonsankarin Paavalin nämäkin koetukset voitollisesti kestävän. Kun perikato jo näytti varmalta ja kaikki laivaväki pelosta vapisevana antautui epätoivoon, kuului laivan kannelta apostolin ääni kehottavan rohkeuteen ja toivoon. Niinkuin Paavali oli vakuuttanut, pelastuivat kaikki erään saaren (Maltan) rannalle, mistä he sitten talven täällä viivyttyänsä, jatkoivat matkaansa Roomaan (v. 61).
Mitä Paavali ajatteli, kun "ikuisen kaupungin" komeat rakennukset alkoivat näkyä, mitä hän mietti kävellessään sen kuuluisilla kaduilla? Muutamat kristityt olivat tulleet häntä vastaanottamaan, mutta kuka muuten huoli hänestä, tuosta juutalaisesta vangista, joka, tavallisuuden mukaan sidottuna kahleilla roomalaiseen sotamieheen, vietiin vankilaan. Luukaksen kertomus on tässä hyvin lyhyt ja hän päättääkin sen jo pian, mainiten ainoastaan lopuksi, että "Paavali saarnasi Jumalan valtakunnasta ja opetti Kristuksesta kaikella uskalluksella". On meistä kuin tahtoisi hänkin luopua koettamastakaan likemmin kuvata tämän merkillisen miehen elämää, joka niin syvään oli "salattu Kristuksen kanssa Jumalassa."
Pian on kaksi vuosituhatta kulunut umpeen tästä ajasta, vaan vielä elää muuttumattoman valtavana ja jalona apostoli Paavalin nimi ja muisto. Monta johdatti hän elämänsä aikana totuuden tielle, mutta verrattoman suurempi on niiden luku, jotka sittemmin hänen kirjoituksissaan ovat löytäneet sen aarteen, jonka rinnalla kaikki maailman tavarat ovat viheliäisyyttä ja kurjuutta vain. Paavali on kirjoittanut 13 uuden testamentin kirjoista. Paitsi ennen mainittuja ovat seuraavat hänen tekemiänsä: 2 kirjettä Korinttilaisille, kirje Efesiläisille, Kolossilaisille, Tiitukselle ja Filemonille. Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa ja ihmisen vanhurskauttaminen uskon kautta on hänen oppinsa pääkohta. Siihen viittaavat, tavalla tahi toisella, kaikki hänen kalliit opetuksensa elämän tiestä. Joka sana näissä kirjeissä vakuuttaa meitä siitä, ettei hän vaivaloisella ja järjenmukaisella työllä, vielä vähemmin toisten ihmisten neuvon ja opetuksen kautta ole kantaansa saavuttanut, vaan että hän ammentaa välittömän ilmoituksen kirkkaasta lähteestä. Vaikka hän on niin nöyrä, että hän sanoo itseänsä "suurimmaksi kaikista syntisistä," ilmaisee hän kuitenkin joka kirjeessä sen totuuden, että Jesus Kristus itse on kutsunut hänen siihen apostoliseen virkaan, jolle hän on elämänsä pyhittänyt. Jos kukaan, niin esiintyy hän Jumalan valittuna, Pyhän Hengen valaisemana välikappaleena. Mikä vakuutuksen elävä voima, mikä rikkaus ja syvyys kaikissa hänen puheissaan ja kirjoituksissaan! Jos nuo ijankaikkiset totuudet, joita hän totuuden elävällä voimalla julistaa maailmalle, jo semmoisina puhuvat kieltä, jonka ylevyyttä eivät mitkään inhimilliset lauseet riitä tarpeeksi ylistämään, yhtyy niihin sitä paitsi hänen oma verrattoman rikas elämänkokemuksensa. Rauhattoman ajan jyrkimmät vastakohdat taistelivat siinä taistelussa, jota hän oli kutsuttu johtamaan, mutta kuinka sanomattoman vaikea hänen asemansa olikin, kuinka kova taistelu, eivät hänen voimansa kuitenkaan uupuneet ennen aikoja, sillä "Jumalan armo oli hänessä suuri." Jos tahdomme tietää, kummoinen sen mieliala on, joka elämän kovimmissakin myrskyissä säilyttää uskonsa, ei koetuksen synkimpinäkään hetkinä kadota toivoansa eikä milloinkaan karkoita sydämmestään rakkautta vihollisiakaan kohtaan, niin katselkaamme apostoli Paavalin elämää ja oppikaamme siitä, kummoisen Kristuksen seuraajan tulee olla. Herransa voimalla hän kaikki voittaa, ja kun hänen elämänsä lähestyy loppua ja marttyyrin kuoleman katkerat hetket odottavat häntä, kirjoittaa hän Timoteukselle kolkosta vankilastansa Roomasta: "minä jo uhrataan ja minun pääsemiseni aika lähestyy. Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon pitänyt. Tästedes on minulle tallelle pantu vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, sinä päivänä minulle antaa." Kuka uskaltaa, tämmöisiä sanoja lukiessaan, kieltää, että löytyy usko, joka voittaa maailman, kuinka harvat sen sitten omistavatkin!