IV.
Konstantinus Suuri asettuu Ariukselaisten puolelle; hänen kuolemansa.
Parempi on uskaltaa Herran päälle Imin luottaa päämiehiin. Ps. 118: 9.
Niistä henkilöistä, jotka ottivat osaa Nicaean kokoukseen, on Atanasius epäilemättä etevin. Tämän mainion miehen aikuisemmat elämänvaiheet ovat hyvin vähän tunnetut. Tiedämme vain hänen jonkun aikaa oleskelleen Antoniuksen luona erämaassa sekä siellä harjaantuneen erakkojen ankaraan elämään. V. 319 ryhtyi hän diakonina Aleksandrian seurakuntaa palvelemaan ja semmoisena esiintyi hän Nicaean kokouksessa, missä hän palveli koko kristikuntaa, Herran voimalla jalosti edustaen tuota suurta taistelua totuuden puolesta, josta vasta olemme kertoneet, Aleksanterin kuoltua valittiin Atanasius Aleksandrian piispaksi (326). Ainoastaan vastahakoisesti suostui hän vastaanottamaan tämän viran, hyvin oivaltaen, ettei Nicaeassa toimeensaatu sovinto ollut luotettava, sekä että vastapuolueen koko viha ennen pitkää oli kääntyvä juuri häntä vastaan. Kaikin voimin koettivat Ariukselaiset saavuttaa entisen valtansa, käyttäen mitä viekkaimpia keinoja päästäksensä tarkoitustensa perille. Heidän johtajanansa näissä juonikkaissa yrityksissä oli Eusebius Nikomediasta, jonka ylpeys oli saanut kovan iskun ariukselaisuuden eduksi Nicaean kokouksessa tekemäinsä välittämisehdotusten tyhjään rauetessa, eikä hän säästänyt voimiansa kostaaksensa Atanasiukselle. Apuna oli hänellä keisarin sisar Konstantia, joka oli hyvin mieltynyt Ariukselaisiin ja lakkaamatta rukoili veljeänsä noudattamaan lempeyttä heitä kohtaan. Juonet onnistuivat: Arius sai luvan esiintyä hovissa, esitti Konstantinuksen hyväksyttäväksi uuden oppikaavan, jonka suuri joukko itämaan piispoista arveli varsin oikeaksi. Siihen mielistyi keisarikin, joka, peruuttamalla Nicaean kokouksen lausuman tuomion, puolusti Ariuksen ottamista kirkon yhteyteen. Kaikki olivat valmiit suostumaan kristikunnan mahtavan suojelijan vaatimukseen; Atanasius yksin pani ankaran vastalauseen, ja niin suuren vaikutuksen teki "jumalallisen miehen" käytös vielä nytkin keisariin, että yritys sillä kertaa raukesi tyhjään. Mutta leppymätön oli Ariukselaisten viha. Keksien kaikenlaisia syytöksiä ja sepittäen jos minkäkaltaisia kanteita Aleksandrian piispaa vastaan, onnistui heidän vihdoin kokonaan muuttaa Konstantinuksen mieli. Vaikka Atanasius selvästi näytti toteen kaikkien häntä vastaan tehtyjen syytösten perättömyyden, vaikka hänen virkamiehensä näiden vehkeiden ohessa monesti mitä surkeimmalla tavalla paljastivat epärehellisyytensä ja halpamielisen kostonhimonsa, kävi Konstantinus yhä kuurommaksi oikeuden vaatimuksille. Seuraus oli, että Atanasius tuomittiin virkansa menettäneeksi ja ajettiin maanpakoon Gallian maakunnan Trier nimiseen kaupunkiin.
Ariukselaiset olivat voittaneet. Heidän vaarallisin vastustajansa oli poistettu näyttämöltä ja riemastuneina odottivat he Ariuksen palajamista maanpaosta. Jerusalemissa kokoontuneet piispat valmistivat hänen ottamistansa kirkon yhteyteen, ja tämä juhlallisuus oli toimitettava Aleksandriassa. Sikäläisen kansan uhkaava käytös pakotti kuitenkin Konstantinuksen, joka nyt kokonaan oli takertunut Ariukselaisten verkkoihin, ensin kutsumaan Ariuksen luoksensa sekä vaatimaan häneltä uutta tunnustusta. Tämä sepittikin semmoisen, valalla vakuuttaen sen olevan kirkon opin mukaisen. Asia näyttää kuitenkin arveluttaneen keisaria, sillä ennenkuin laski Ariuksen menemään lausui hän: "jos sinulla on oikea usko, niin olet vannonut hyvän valan; mutta jos tunnustuksesi on väärä, niin tuomitkoon Jumala tässä asiassa valasi mukaan". Pakottiko omatunto sillä hetkellä häntä vertaamaan Ariuksen ja hänen puolueensa vehkeilevää ja huikentelevaa käytöstä puhdasoppisuuden järkähtämättömän puolustajan menettelöön, jonka jaloutta hän turhaan oli koettanut mielestänsä karkottaa? Vaikea on tätä varmaan väittää, vaan siltä ainakin näyttääpi. Peläten Aleksandrian seurakuntaa, missä Atanasiuksen jalo henki vielä oli vireillä, ei Konstantinus uskaltanut vahvistaa itamaalaisten piispojen päätöstä, jonka mukaan Arius siellä oli otettava kirkon yhteyteen, vaan määräsi Konstantinopolin piispan toimittamaan juhlallisuuden. Ollen oikeauskoisuuden puolustajia koetti tämä saada keisaria luopumaan vaatimuksesta, mutta turhaan: Konstantinuksen päätös oli muuttumaton. Rukoillen Jumalaa estämään harhaoppisen vehkeilijän ottamista seurakunnan yhteyteen odotti piispa Ariuksen tuloa. Mutta tämä ei saapunutkaan kirkkoon. Äkillinen kuolema oli temmannut hänen pois elävien joukosta (336). Kaikki hämmästyivät. Oikeauskoiset pitivät kohtausta Jumalan tuomiona; Ariukselaiset väittivät että hän oli saanut surmansa noitakeinojen kautta.
Seuraavana vuonna päätti Konstantinus Suurikin päivänsä, jättäen vaiherikkaan elämänsä jälkimaailman tuomittavaksi. Monenkaltainen on tämä tuomio ollut. Yksimielisesti häntä kaikki kyllä kiittävät viisaaksi hallitsijaksi, joka, aavistaen aikansa syvimmän tarpeen sekä käsittäen kristinuskon suuren uudistuttavan voiman, tiesi sen vastustamisen turhaksi ja valtiolle vahingolliseksi, mutta jos hänen käytöstään punnitaan kristinuskon vaa'alla, ei arvostelu suinkaan ole yhtä selvä. Kirkkohistorijoitsija Eusebius, joka omin silmin näki keisarin hankkeet ja toimet ja siis oli tilaisuudessa läheltä arvostelemaan hänen uskonnollista kantaansa, ei ensinkään tiedä rajoja ylistyssanoillensa ja kiitoslauseillensa, asettaen tämän ensimmäisen kristityn hallitsijan kirkon suurimpain pyhimysten rinnalle. Epäilemättä on Konstantinus monessa tilaisuudessa selvästi osottanut, että Kristuksen oppi oli vaikuttanut hänen sydämmeensä; sen todistaa paitsi hänen hellä huolenpitonsa kirkosta moni jalo lausunto, moni sydämmen tarpeesta lähtenyt hartaudenosotus, jonka todenmukaisuutta emme saa epäillä. Etenkin ovat kertomukset Konstantinuksen viimeisistä päivistä sitä laatua, että ainoastaan julki väärentäminen uskaltaa väittää hänen kristillisyytensä aina olleen ainoastaan valtioviisauden salaamaa teeskentelyä. Mutta kaikki tämä ei kuitenkaan riitä puhdistamaan häntä noista monista oikeutetuista syytöksistä, jotka tahraavat hänen mainettansa ihmisenä ja kristittynä. Vähemmän arveluttava on se seikka että Konstantinus vasta kuolinvuoteellansa antoi kastaa itsensä, sillä tämä ei suinkaan ehdottomasti todista hänen tähän asti halveksineen kristinuskoa tahi epäilleen sen totuutta, kuten moni on olettanut. Kirkossa oli se käsitys hyvin yleinen, että kaste pesee ihmisen puhtaaksi kaikista synneistä välittämättä kastetun mielentilasta, ja sentähden päätti moni jättää kasteensa kuolinpäiväänsä asti, jotta syntiset himot eivät enää ehtisi saastuttaa puhdistettua sielua. Mutta ajatellessamme Konstantinuksen julman kavalaa käytöstä vihollisiansa kohtaan (hän esim. surmautti Liciniuksen, vaikka oli luvannut hänen säästää) sekä hänen osottamaa kovasydämmisyyttä mestattaessaan puolisonsa, jalon poikansa y.m. sukulaisiaan, täytyy meidän tunnustaa: näin ei menettele kristitty, jonka sydämmen Herran Henki on saanut uudistaa. Ja jos joku väittänee Konstantinuksen siihen aikaan vielä olleen vieraan kristinuskon vaatimuksille, jääpi kuitenkin moni seikka esim. Atanasiuksen kova kohtalo todistamaan häntä vastaan elämänsä loppuun asti, samoinkuin koko hänen käytöksensä ariukselaisen riidan vaiheissa selvästi osottaa hänen pintapuolisesti vain omistaneen uskontonsa syvät totuudet. Konstantinusta on kiitetty siitä ettei hän ryhtynyt väkivaltaisiin keinoihin pakottaaksensa pakanallisia alamaisiaan kääntymään kristinuskoon, vaan suvaitsi heitä kristittyin rinnalla, vaikka hän viimmemainituille soi suurempia etuja, ja varmaan on tämä arvostelu aivan oikea. Mutta toisella alalla olisi hänen pitänyt säälimättä taistella pakanuutta vastaan saavuttaaksensa kristityn keisarin nimen sanan syvemmässä merkityksessä, ja tämä ala oli hänen oma sydämmensä. Vaan eipä näytä siltä kuin olisi hän ollut harjaantunut tässä taistelussa.
Epäilemättä ovat menneiden aikojen Konstantinus suuresta usein lausumat liialliset kiitoslauseet olleet omiansa valmistamaan aseita kirkon vihollisille, sillä nämä ovat väittäneet kristittyjen tallalla peittäneen hänen vikojaan voidaksensa sanoa Nicaean kokouksen päätöstä Kristuksen jumaluudesta totuutta harrastavan miehen toimeksi. Itsessään väitös kyllä on varsin mitätön, mutta se muistuttaa meille miten epäluotettava kaikki inhimillinen suuruus ja kunnia on, jos sen avulla ryhdytään jumalallisia totuuksia puolustamaan, ja myöntää täytyy monen kristityn kirjailijan ainakin suureksi osaksi erehtyneen juuri Konstantinus suuren suhteen. Ensimmäisen kristityn keisarin nimi on monesti saanut kauniimman kaiun kuin hän olisi ansainnut. Hänen uskollinen kantansa esiintyypi päinvastoin monessa tilaisuudessa hyvinkin epäiltävänä, jos hänen elämänsä vaiheet punnitaan kristinuskon vaa'alla. Ja tältä kannalta tahdomme mekin häntä arvostella, huomauttamalla ettei Jumalan valtakunnan voitto riipu ihmisistä, vaan siitä Herrasta, jonka tarkoituksia tämän maailman mahtavatkin ovat pakotetut palvelemaan, ovatko he sitte suuremmassa tahi vähemmässä määrässä itse omistaneet jumalallisen totuuden pyhittävän voiman.