V.
Kirkkoisä Atanasiuksen elämänvaiheet Konstantinus Suuren kuoleman jälkeen.
Valvokaat, pysykäät uskossa, olkaat urhoolliset, olkaat vahvat. 1
Kor. 16: 13.
Konstantinus suuren kuoltua jakoivat hänen kolme poikaansa Konstantinus, Konstans ja Konstantius valtakunnan keskenänsä siten, että molemmat edelliset saivat länsimaat, viimmemainittu itämaat. Eripuraisuus veljien välillä synnytti ennen pitkää verisiä näytelmiä, uudistaen pakana-ajan kauhuja kristityn Rooman vasta rauhoitetuissa maissa. Tuntuvia vammoja iski taistelu kirkonkin oloihin. Vallanhimon ja maailman rakkauden pettämänä sortui moni seurakunnan paimen tuohon inhimillisten himojen kuohuvaan pyörteesen, missä usko eksyy, toivo uupuu, rakkaus sammuu. Etenkin olivat itäisen kirkon olot huonolla kannalla, siellä kun Ariukselaiset saavuttivat yhä suurempaa valtaa, kietoen kaikki pauloihinsa. Konstantius oli julma ja kehno hallitsija; kavalat hovipalvelijat olivat hänen neuvonantajansa ja heihin liittyi viekas Eusebius Nikomediasta, joka vastikään oli päässyt Konstantinopolin piispaksi. Jos tämä kaupunki jo Konstantinus suuren täällä hallitessa oli Ariukselaisten juonien pesäpaikkana, edustaapi se tähän aikaan vielä surkeammalla tavalla harhaoppisuuden siittämiä paheita. Tämmöinen oli itäisen valtakunnan ja sikäläisen kirkon pääkaupunki, tämmöiset niiden johtavat henkilöt! Mimmoiset päivät Atanasiukselle näin asiain ollen koittivat, kun hän länsimaiden keisarien suosimana sai luvan palata maanpaosta, on helppo arvata. Riemulla vastaanotti Aleksandrian seurakunta rakkaan piispansa, tunnetulla jäntevyydellään ryhtyi tämä työhön. Jalojen muistojen kuuluisa kaupunki Niilin rannalla, tuo marttyyriaikakauden mainehikas taistelupaikka, kristillisten oppijärjestelmäin vanha koti vetääpi jälleen huomiomme puoleensa. Mutta muuttunut on aika: Jesuksen tunnustajat rakastavat maailmaa ja karttavat ristiä; kaikkinaisten opetusten vietteleminä, pettäminä he eivät enää halaja Jumalan sanan terveellistä rieskaa, vaan ovat eksyneet harhaoppisuuden mutkaisille teille. Onko Atanasiuskaan, tuo oikeauskoisuuden tähän asti horjumaton pylväs ja urhoollinen marttyyri, karttava yleisen turmeluksen tarttuvaa ruttoa? Onko hän kestävä loppuun asti? Vastauksen antaa miehen elämäkerta, jommoisena se Konstantinus suuren kuoleman jälkeen esiintyy kirkkohistorian lehdillä. Sen pääpiirteet ovat seuraavat.
V. 341 kokoontuivat ariukselaiset piispat Antiokiaan. Päätarkoitus oli saada Atanasius pois viralta. Sepitettiin neljä eri tunnustuskaavaa ilmaisemaan kokouksen muka suurta harrastusta selvittää kirkon oppia, mutta miltä kannalta täällä arvosteltiin asioita käypi selväksi jo siitäkin kokouksen lausunnosta, että muka olisi alentavaista noudattaa Ariuksen mielipiteitä, hän kun oli vain halpa presbyteri. Mikä tärkeä syy valmistaa uusi oppikaava! Tarkoitus saavutettiin: Atanasius erotettiin virasta ja eräs Gregorius valittiin hänen sijaansa. Aleksandrian seurakunta teki vastarintaa, sotaväen suojelemana vihittiin uusi piispa virkaansa. Väkivallan pakottamana oleskeli Atanasius jonkun aikaa Aleksandrian lähitienoilla kirjoittaen piilopaikastaan kiertokirjeen piispoille, jossa hän valittaen puhuu vihamiestensä vääryyksistä. Sitten matkusti hän Roomaan, jonka piispa otti puolustaaksensa häntä. Sitä paitsi puolusti läntisen valtakunnan hallitsija Konstans (Konstantinus oli jo ennen kuollut) oikeauskoisuutta, Mutta näiden vaiheiden ohessa Atanasius ei turvannut ihmisiin, vaan Jumalaan ja omantuntonsa hyvään todistukseen. Ja sentähden tähtäsivät vihollisten kovimmat iskut juuri häneen, kaikki kun näkivät ettei ihmisten suosio eikä heidän vihansa saaneet tämän uskonsankarin mielipiteitä horjumaan. Tuommoiseksi muodostuu usein suurten henkilöiden kohtalo. "Jota ylevämpi elämä sitä suurempi tuskakin" lausuu eräs runoilija, ja nämä sanat soveltuvat tähänkin. Kummastelisimmeko ajatellessamme Atanasiuksen kärsimisiä näinä halpamielisinä aikoina, jolloin kavalat juonet ja raaka väkivalta kilvan hijoivat aseitaan saadaksensa hänen vaikenemaan, hänen joskus kiihtyneen lausumaan katkeria sanoja noista kirkon kelvottomista ylimyksistä ja tekopyhistä, joiden kehnot hankkeet päivä päivältä kävivät yhä selvemmiksi? Tämmöisiä lauseita tapaamme esim. tuossa hänen yllämainitussa kiertokirjeessään; ken ei ole altis antamaan hänelle niitä anteeksi?
Äkkiarvaamatta muuttuivat olot. Veljensä uhkaamana kääntyi Konstantius oikeauskoisuuden puolelle, antaen paenneille piispoille luvan palata kotia. Atanasius ei ensinkään uskaltanut luottaa tähän lupaukseen, ennenkuin Konstantius eri kirjeellä käski hänet tulemaan. Pakolainen lähti matkalle ja saapui Konstantinopoliin (348), missä keisari ystävällisesti otti hänen vastaan. Riita näytti vihdoinkin päättyneen, ja sanomattomalla ilolla tervehtivät Aleksandrialaiset jälleen jaloa paimentansa. Mutta petollinen oli rauha, ilo lyhyt. Konstans murhattiin ja Konstantius pääsi koko Roomalaismaailman herraksi. Heti alkoivat Ariukselaiset hieromaan uutta liittoa hänen kanssansa, eikä aikaakaan, niin olivat he kokonaan voittaneet hänen puolellensa. Kaikki Nicaean tunnustuksen puolustajat ajettiin maanpakoon. Ariukselaiset koettivat vihdoinkin kokonaan masentaa kaiken vastarinnan, ja sentähden vainosi heidän vihansa entistä kiivaampana sanotun tunnustuksen pääpylvästä, Atanasiusta. Mutta hän ei horjunut, järkähtämättömänä puolusti hän totuutta vielä nytkin, tekemättä vähintäkään myönnytystä harhaoppisuuden eduksi. "Älkäämme palvelko aikaa, vaan Herraa" kirjoitti hän tähän aikaan eräälle ystävälleen, joka, kammoksuen taistelun vaaroja, kieltäytyi vastaanottamasta hänelle tarjottua piispanvirkaa.
Tämmöinen mies oli ennen muita kukistettava, sorrettava! V. 355 saapui kaksi keisarillista virkamiestä Aleksandriaan. Heidän tarkoituksensa oli viekkaudella houkutella Atanasiusta pois kaupungista, saadaksensa hänen surmatuksi seurakunnan tietämättä. Kun petos ei onnistunut, ryhdyttiin väkivaltaisiin keinoihin. Helmikuun 9 p. 356 ryntäsi 5000 miehen suuruinen sotajoukko Aleksandrian kirkkoon, missä Atanasius paraikaa toimitti jumalanpalvelusta. Tyyneenä viipyi piispa paikallansa, kunnes seurakunta oli pelastunut. Itse pääsi hän ikäänkuin ihmeen kautta pakoon.
Atanasius aikoi ensin lähteä keisarin puheille, mutta huomattuaan että hänen henkeänsä väijyttiin, etsi hän turvapaikan erämaan erakkojen luona. Konstantius raivosi: elävänä tahi kuolleena oli tuo uppiniskainen, taipumaton piispa tuotava hänen luoksensa! Riemuten huusivat pakanat: "eläköön keisari ja Ariukselaiset; me olemme heidän puolellansa". Erämaahan marssi sotajoukko Atanasiusta etsimään. Se saapui Tabennaen luostariin, missä vainottu piispa oli. Mutta turhaan koetti päällikkö pakottaa munkkeja ilmaisemaan hänen piilopaikkansa — kernaammin olisivat he antaneet hakata itsensä kappaleiksi kuin pettäneet jalon miehen. Horjumatta puolusti Atanasiuksen seurakuntakin uskoansa. Useoita rääkättiin, toisia vietiin nääntymään erämaahan, vaan urhoollisesti kestivät nämä tunnustajat kaikki tuskat, kiittäen ja ylistäen Herraa, jonka totuuden puolesta he taistelivat. On meistä kuin näkisimme iltaruskon taivaan ranteella; se virtaapi marttyyriaikakauden laskeneesta auringosta. Ei ollut Atanasius turhaan tehnyt työtä Aleksandrian seurakunnassa!
Jonkun ajan kuluttua siirtyi uskonsankari kauemmas erämaahan. Oleskellen Egyptin äärimmäisillä rajoilla sepitti hän useoita kirjoituksia Ariukselaisia vastaan, selittäen, kehittäen kirkon sorrettua tunnustusta. Ulkona maailmassa kerskasivat viholliset voitostansa, maalliset edut houkuttelivat monen Nicaean tunnustuksen ystävänkin luopumaan oikeasta uskosta; harhaoppisuus on vallalla Herran seurakunnassa. Mutta tuon tuostakin saapuu neuvoja, kehotuksia oikeauskoisuuden sorretuille puolustajille. Lähetyskirjeitä tuodaan erämaasta; niiden alla on Atanasiuksen nimi. Nuoruutensa muistojen innostuttamana on hän niitä kirjoitellut; luja usko, horjumaton toivo, palava rakkaus antavat sanoille ihmeellisen voiman. — Atanasiuksen seurassa oli muutamia uskollisia ystäviä, ja erakkojen jalo esimerkki kehotti heitä kilvoittelemaan hyvää kilvoitusta. Tänne eivät kuuluneet meluavan maailman kevytmieliset äänet, täällä palveltiin Herraa hengessä ja totuudessa. Vihollisparvet eivät löytäneet tietä tänne; hiljaa lähestyi vain historian haltijatar — kuunteli ja piirsi aikakirjoihinsa kauniin kertomuksen siitä, miten täällä kirkon sydän silloin sykki.
Kuusi vuotta oleskeli Atanasius erämaassa. Niiden vieriessä olivat Ariukselaiset riitaantuneet keskenänsä ja keisari horjui eri puolueiden välillä, tietämättä mihin liittyä. Toiset opettivat ettei Poika ole Isän kaltainenkaan, toiset taasen kokivat pelastaa edes oikeauskoisuuden varjon vastustamalla tätä ariukselaisuuden johdonmukaista johtopäätöstä, vaikka he kyllä eivät myöntäneet Pojan olevan Isän vertaisen. Edellisiä kutsuttiin Anomoealaisiksi, viimmemainituita Semiariukselaisiksi. Myötäänsä pidettiin keskusteluita ja kokouksia, mutta häiriö kävi päivä päivältä yhä arveluttavammaksi. Sillä kannalla olivat asiat Konstantiuksen kuollessa (361). Sattuva on erään pakanallisen historijoitsijan, Ammianus Marcellinuksen arvostelu tästä keisarista. Hän sanoo hänen sekoittaneen taikauskoa tuohon "yksinkertaiseen Kristus-uskontoon", virittäneen lukemattomia turmiollisia riitoja sekä häirinneen valtakunnan kyytijärjestystä lähettämällä piispoja kokouksesta toiseen.
Olemme nähneet, miten kristityt noiden alituisten riitojensa kautta, olivat ikäänkuin kiihottamalla kiihottaneet vanhaa pakanuutta virkistymään uuteen eloon. Se oli kyllä kuolemaan tuomittu eivätkä mitkään kohtaukset enää saattaneet valmistaa sille pysyväistä kotia Rooman keisarikunnassa, mutta vielä sitä kuitenkin oli olemassa eikä se tarvinnut kuin sopivaa hetkeä tarttuaksensa ruostuneisin aseisinsa vielä kerta hätyyttääksensä Jesuksen tunnustajia. Ja tämmöinen hetki joutuikin pian, valtaistuimelle kun nousi Julianus. Tätä onnetonta hallitsijaa, jolle on annettu liikanimi Apostota (uskosta luopunut), oli kyllä lapsuudesta saakka kasvatettu kristinuskoon, mutta mitä surkeimmassa muodossa oli sitä häneen tyrkytetty, ja juonia, kavaluutta, väkivaltaisuutta vain oli hän tavannut sen tunnustajissa. Nuo myrkylliset siemenet itivät nuorukaisen luonnosta jalossa sydämmessä: hän alkoi halveksia, ylönkatsoa, vihata noita kurjia imartelijoita, vaikka hän vielä oli vaiti, huolellisesti salaten kaikilta ajatuksensa. Mutta muistiinsa hän kätki kristittyin kaikki synnit, vartoen hetkeänsä. Etsien ravintoa tyhjälle, isoovalle sielulleen, luki hän ahkeraan vanhojen pakanallisten kirjailijain teoksia, ihastuen niihin ihastumistaan. Rooman muinaisuus, nuo pakana-ajan toimittamat suuret urotyöt, esi-isien urhoollisuus ja yksinkertaiset tavat lumosi hänen sydämmensä ja sai sen sykkimään. Keisariksi päästyänsä päätti Julianus kuolleista herättää Rooman muinaisuuden sekä kukistaa kristinuskon, joka siltä oli valtikan riistänyt. Miten turhaa, mahdotonta!
Väkivaltaisesti Julianus kuitenkaan ei tahtonut menetellä, hän valitsi toisia välikappaleita päästäksensä tarkoitustensa perille. Säilyneet pakanalliset temppelit avattiin jälleen, ränstyneitä korjattiin, uusia rakennettiin, ja väsymättömällä innolla ryhtyi keisari itse pakanuuden ylimmäisenä pappina uhraamaan ja jumalanpalvelusta johtamaan, Sairas- ja köyhäinhuoneita valmistettiin; "kirotut Galilealaiset [Tällä haukuntanimellä tarkoitti Julianus kristityitä.] älkööt olko ainoat köyhiä auttamassa" oli keisarin tapana sanoa. Kouluja perustettiin, filosofeja ja puhujoita, joista viimmemainituista etenkin Libanius pääsi Julianuksen suosioon, kutsuttiin Konstantinopoliin edistämään hänen yritystään, "uudistamaan Rooman vanhaa kunniaa ja saamaan sen asukkaita luopumaan kapinasta kuolemattomia jumalia vastaan". Ivalla ja ylönkatseella koki hän tämän ohessa masentaa kristinuskon tunnustajia, levittämällä heistä jos minkäkaltaisia juttuja, pilkaten heitä kielellä ja kynällä. Uskonnollisten puolueiden kiistoja hän ei suinkaan koettanut estää; näyttääpä päinvastoin siltä kuin olisi hän kehottanut kristityltä niitä jatkamaan, vaikka kyllä toiset arvelevat tätä väitöstä perättömäksi. Oli miten olikin: kaikki maanpakoon ajetut piispat kutsuttiin takasin, ja täten pääsi Atanasiuskin jälleen virkaansa.
Kuusi vuotta oli hän ollut poissa. Erämaan hiljaisuudessa on hänen mielensä tyyntynyt, hän on lempeämpi, hellempi kuin ennen. Mutta yhtä horjumaton kuin menneinä päivinä on hänen uskonsa, yhtä vakaat mielipiteensä. Ei korkea ikänsä eivätkä vaarat ja kärsimiset ole lannistaneet hänen voimiansa: työhön hän jälleen ryhtyy. Mutta hänen ensimmäisenä toimenansa on nyt julistaa rauhan sanomaa kaikille kristityille: hän kutsuu harhaoppisia palajamaan kirkon yhteyteen, luvaten vastaanottaa heidät, kun vain katuvat erehdyksensä, rikoksensa ja yhtyvät hänen kanssansa noudattamaan Nicaean tunnustusta. Kehotus on saman Atanasiuksen, joka ennen nuoruuden tulisella innolla taisteli Ariukselaisia vastaan ja sittemmin uhrasi miehuutensa paraat voimat samalle taistelulle! Esiintyikö hän suurempana Nicaean kokouksessa, missä uskonsa kesti tuon vaikean koetuksen oppineiden vastustajain koettaissa häntä eksyttää, kuin nyt vanhuutensa päivinä? Oliko hänen käytöksensä Konstantiuksen hallitessa, jolloin toivonsa ei sammunut, vaikka oikeauskoisuuden tulevaisuus näytti niin synkän toivottomalta — oliko taistelunsa silloin ylevämpää laatua kuin näinä aikoina, jolloin hän kehotti Ariukselaisia parannukseen ja sovintoon? Atanasiuksen ystävät olisivat vastanneet näihin kysymyksiin soimaamalla häntä heikoksi, ja tiedämme monen heistä rikkoneen kaiken yhteyden hänen kanssansa — mutta kirkkohistoria tuomitsee toisin. Se todistaa hänen nyt vielä jalommin kuin milloinkaan ennen puolustaneen Nicaean tunnustusta, kehottaen meitä muistamaan apostolin sanoja: "usko, toivo ja rakkaus pysyvät; vaan suurin niistä on rakkaus".
Pian huomasi Julianus tämmöisen miehen olevan hyvinkin haitallisen. Poiketen käytöksestään kristityitä kohtaan käski hän Atanasiuksen heti lähteä takasin maanpakoon, uhaten rangaista Egyptin maaherraa, jollei "tuo Rooman jumalain vihamies" pikimmiten olisi poissa. Taas täytyi Atanasiuksen erota seurakunnastaan. Tyyneenä, nöyränä lähti hän yliseen Egyptiin (362), lausuen murheellisille ystävilleen: "olkaat huoletta, tämä ei ole kuin pilvi, joka pian menee ohitse".
Julianus ei ollut suotta kiihottanut pakanoita vihaamaan Jesuksen tunnustajia, eikä aikaakaan, niin hän ei enää voinut heidän raivoansa hillitä. Monessa paikoin kidutettiin ja surmattiin kristittyjä säälimättä. Mutta hänen pyrintönsä herättää Rooman muinaisuus uuteen eloon ei ollut kuin pettävä kangastus, eksyttävä unelma, jonka toteuttaminen oli mahdottomia mahdottomampi. V. 363 kaatui Julianus taistelussa eräällä sotaretkellä Uus'-Persian valtakuntaa vastaan. Kuollessaan sanotaan hänen lausuneen: "sinä voitit Galilealainen!" Hedelmättömäksi jäi hänen elämänsä, "oudoksi kummitukseksi ihmiskunnan historiassa". Mitä ankarimmalla tuomiolla ovat kristityt monesti tuominneet tätä onnetonta hallitsijaa, lukuunottamatta mitä kirkko oli rikkonut häntä vastaan, ennenkuin hän rupesi sitä sortamaan, ajattelematta että hän monine jaloine omaisuuksineen on oikeutettu vaatimaan meiltä sääliväisyyttä, jos kohta ei muutakaan!
Keisari Jovianus kutsui Atanasiuksen takasin, ja näyttipä nyt siltä kuin koittaisivat tälle kärsimisiin harjaantuneelle miehelle vihdoinkin rauhalliset päivät, sillä vaikka seuraava keisari Valens oli mieltynyt ariukselaisuuteen, ei hän kuitenkaan vainonnut Nicaean tunnustuksen puolustajia. Mutta vielä kerta täytyi hänen kuitenkin paeta vainoa, ennenkuin hänen kärsimistensä mitta oli täytetty. V. 367 saivat näet Ariukselaiset Valensin pakottamaan kaikkia Konstantinus suuren virasta erottamia piispoja lähtemään maanpakoon. Turhaan rukoili Aleksandrian seurakunta armoa vanhalle paimenelleen: hänen täytyi lähteä! Neljä kuukautta piileili Atanasius isänsä hautakammiossa, kunnes Valens peruutti tuomionsa. Hän kuoli Aleksandriassa v. 373. 46 vuotta oli hän ollut piispana, vaan tämän ajan kuluessa oli hän ollut 20 vuotta maanpakolaisena.
Tämmöinen on Atanasiuksen elämäkerta. Se ei tarvitse puolustusta esiintyäksensä uskonsankarin elämäkertana, miten vaillinaisesti sen olemmekin kertoneet. Atanasius oli Jumalan valittu välikappale taistelussa totuuden ja puhtaan opin puolesta ja semmoisena on hän luettava tämän aikakauden suurimpain kirkkoisien joukkoon. Uskollisesti, urhoollisesti hän kesti kovimmatkin koetukset elämänsä loppuun asti, ja muuttumattoman jalona on hänen nimensä aina säilyvä kirkkohistorian lehdillä. Erehtyväinen ihminen hänkin oli, mutta yksi niitä, joiden kautta kaikkivaltias Jumala toimittaa suuria seurakuntansa voitoksi taistelussa sen vihollisia vastaan. — Atanasius on saanut kunnianimen "puhdasoppisuuden isä".