IV.
Johannes Kastaja.
Katso, minä lähetän minun enkelini, joka minun eteeni pitää tien valmistaman. Mal. 3: 1.
Vanhan liiton aika oli päättynyt, uuden testamentin aamu koitti. Judean korvessa kuuluu ääni, joka huutaa: "tehkäät parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt." Ääni on Johannes Kastajan, hänen, joka valmistaa tietä Herralle. Hän kutsuu kansan pois synnin tieltä, kehottaa sitä syntiänsä tunnustamaan ja sanoo varoittaen: "älkäät ajatelko itsellenne sanoa: Abraham on meidän isämme — — — kirves on pantu puiden juurelle: sentähden jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmätä, hakataan pois ja tuleen heitetään." Niinkuin moni muu Herran valittu ase, on Johanneskin kehittynyt korven yksinäisyydessä, kaukana riehuvan elämän jokapäiväisistä ja saastaisista toimista. Pyhän Hengen voimalla hän iskee syvään kansan sydämmiin, niin että "hänen tykönsä meni Jerusalem ja koko Judea, ja kaikki maakunta Jordanin ympäriltä, ja he kastettiin häneltä ja tunnustivat syntinsä." Johannes Kastaja on vanhan testamentin viimmeinen ja suurin profeeta. Hänen edeltäjänsä ovat kyllä Pyhän Hengen valaisemina, sanan voimalla osottaneet kansalle elämän tien ja mitä selvimmillä ja ylevimmillä väreillä kuvanneet luvattua Vapahtajaa, mutta Johannes on ainoa heistä, jonka herätyshuutoa kannattaa tuo elävä totuus, että Messias jo seisoo kansan keskuudessa. Esaias oli puhunut "karitsasta, joka teuraaksi viedään," innostuksen kirkkaimpina hetkinä olivat hän ja muut profeetat vuosisatojen etäisyydestä nähneet Herran, mutta Johannes voi itse edessänsä nähdä ja sormellansa kansalle osottaa "Jumalan karitsaa joka pois ottaa maailman synnit". Jesus itse todistaa hänestä: "Totisesti sanon minä teille: kaikkein niiden seassa, jotka vaimoista syntyneet ovat, ei ole yhtäkään suurempata kuin Johannes Kastaja tullut". Ja niin korkea on hän kansankin silmissä, niin voimallinen hänen saarnansa, että se luulo syntyy kansassa, että hän on Messias. Mutta ylpeys on kaukana hänestä, hän pysyy nöyränä, ja juuri tämä nöyryys on hänen jaloutensa kauniin ominaisuus. Sentähden sanoo hän kaikille: "minä tosin kastan teitä vedellä; vaan minua väkevämpi tulee, jonka kengän nauhoja en minä ole kelvollinen päästämään: hän kastaa teitä Pyhällä Hengellä ja tulella." Kun Johanneksen opetuslapset näkivät, että hänen kuuliakuntansa väheni, koska kansa meni Jesuksen tykö, ja huomauttivat häntä tästä, ei hänen sydämmessään synny kateuden tunteita, vaan iloa ja riemua. Hän tietää asemansa, tietää kenen kunnia on, hän muistaa kenelle "taivaat aukenivat." "Yljän", eikä hänen, "morsian" on, hän on vain "yljän ystävä," jonka "ilo on täytetty," kun hän saa "kuulla hänen äänensä?" Mikä kaunis miehuuden ja nöyryyden, innostuksen ja tyyneyden sopusointo tässä merkillisessä miehessä!
Mutta ikäänkuin muistuttaaksensa meitä siitä, että Johannes Kastajakin oli syntinen ja erehtyväinen ihminen, kertoo evankeliumi hänen kerran lähettäneen opetuslapsensa Jesukselta kysymään, oliko Hän se, joka tuleva oli, vai pitikö heidän toista odottaman. Kolkossa vankilassa, missä profeeta silloin oli, oli jonkunlainen epäilys Jesuksen suhteen herännyt hänen sydämmessään. Hän arvosteli taivaan valtakuntaa vielä vanhan testamentin kaunalta eikä voinut täydellisesti tutustua siihen järjestykseen, missä uuden testamentin salaisuudet ilmaantuvat. Herodeksen irstaisesta hovista kuului tämän maailman synnillinen ilo Johanneksen vankihuoneesen, pimeys ympäröi häntä, ja synkät ajatukset syntyivät hänen mielessänsä. Näin asiain ollen emme liioin saa oudoksua kiusauksen hetkellistä voittoa hänen kirkkaassa Pyhän Hengen valaisemassa sielussansa. Totuutta oli hän aina rakastanut, totuutta etsi hän nytkin ja sempätähden kysyi hän silloisessakin mielialassaan neuvoa Jesukselta, eikä etsinyt sitä muualta. Ja kun Johanneksen suotiin päättää rikkaan elämänsä Herran veri todistajana ja totuuden marttyyrinä, korottaa hänen kuolemansa silmämme lopuksi vankilan tuskista sitä sinertävää majaa kohti missä ei taistelua eikä kiusausta enää ole.