V.

Jesus Kristus, maailman Vapahtaja.

— niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa, että jokainen, kuin uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, mutta ijankaikkisen elämän saaman. Joh. 3: 16.

"Sana tuli lihaksi, ja asui meidän seassamme, ja me näimme hänen kunniansa niinkuin ainoan Pojan kunnian isästä, täynnä armoa ja totuutta." Näin todistaa apostoli, ja "me tiedämme hänen todistuksen todeksi." Jumalan ainoa Poika luopui taivaallisesta kunniastansa, tuli ihmisenä kirouksen maalle, pelastaaksensa meitä synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta. Hänessä kirkastetaan syntiselle maailmalle taivasten suurin salaisuus, se salaisuus, että "Jumala on rakkaus", Hänestä loistaa muuttumattomalla kirkkaudella ijankaikkisen elämän valo maailman pimeydessä, taaksepäin luomispäivään asti ja eteenpäin tuolle puolen ajan rajan. Hän on "maailman valkeus", Hän yksin on "tie, totuus ja elämä".

Koko Jesuksen elämä maan päällä, Betlehemistä Golgatan ristiin saakka, ilmaisee meille jumalallisen rakkauden käsittämätöntä syvyyttä. Kuuliaisena Isänsä tahdolle asettui Hän, jolla "on kaikki voima taivaassa ja maan päällä", syntisten palvelijaksi, otti päällensä ihmiselämän kaikki puutteet ja tarpeet, "nöyryytti itsensä, oli kuolemaan saakka kuuliainen, ristin kuolemaan asti". "Hän oli niin ylönkatsottu, ettei kenkään kehdannut katsoa hänen päällensä", kantoi orjantappurakruunua pyhän päänsä päällä, että me kunnian kruunun saisimme. Mutta niin kirkas on kuitenkin se valo ja sanomaton se suuruus, joka syvimmänkin alentamisen hetkinä loistaa Hänen kasvoistansa, niin verraton se pyhyys ja ylevyys, joka ilmaantuu kaikissa Hänen sanoissansa ja töissään, ettei mikään inhimillinen mitta riitä sitä määräämään. Meidän ihmisten on tapana ihaella n.s. suuria henkilöitä ja heidän tekojansa, mutta jota likemmältä tarkastelemme heidän elämänsä uraa, jota oikeammin heitä arvostelemme, sitä enemmän huomaamme heissä virheitä ja puuttuvaisuutta. Puhtaimmatkin heistä ovat yhtyneet apostolin tunnustukseen: "sitä hyvää, jota minä tahdon, en minä tee, vaan pahaa, jota en minä tahdo, teen minä;" paraimmatkin heistä ovat vuodattaneet katumuksen kyyneleitä ja tunteneet voimansa riittämättömyyden. Ainoana koko ihmiskunnassa voi Jesus Natsarealainen kaikkina aikoina vihollisiltansakin kysyä: "kuka teistä nuhtelee minua synnistä?" sillä ei silmänräpäyksen syntinen ajatuskaan ole saastuttanut Hänen sieluansa. Hänen persoonansa säilyttää aina Häntä ympäröivän syntisen elämän kovimpienkin vastakohtien hetkinä siveellisen täydellisyytensä. Ei mikään tunne vaikka kuinkakin syvä, milloinkaan pääse häiritsemään Hänen sielunsa sopusointoa. Jesuksen rinnalla paljastaa paraskin inhimillinen viisaus, oppi ja tieto tyhjyytensä, mitättömyytensä. Kuinka yksinkertaiseen muotoon Herra ihmisten käsityksen riittämättömyyden vuoksi pukeekin puheensa, ilmaantuu niissä aina taivaallisen viisauden ihmeellinen rikkaus; kuinka lyhyet Hänen sanansa ja vastauksensa usein ovatkin, on niiden totuus aina täydellinen. Mitä ihmisvoima ja kyky aikojen kuluessa on toimittanut, se on kaikki katoavaista, olkoon sillä mikä nimi ja loisto hyvänsä eikä se voi ketään lopullisesti auttaa. Herran työ, Hänen lunastustyönsä maan päällä, on niin suuri, ettei yksikään kuolevainen voi sen suuruutta täydellisesti arvostella, ei yksikään kieli täällä sitä oikein kiittää. Sen vaikutukset ulottuvat ijankaikkisuuteen, missä lukemattomat lunastetut enkelein kielillä sitä loppumatta ylistävät.

Semmoinen oli pyhän raamatun todistuksen mukaan se Herra, joka köyhän ihmisen muodossa kerran vaelsi täällä maan päällä auttaen, neuvoen, opettaen ja lohduttaen syntisiä ihmisraukkoja. Maailma ei tuntenut Häntä, vaan kokosi Häntä vastaan kaiken vihansa ja tuomitsi Hänen pahantekijänä kuolemaan ristin puulla. Hirveässä sokeudessaan se ei tietänyt, että se tappoi elämän Herran, ei sittenkään, kun Hän, voittaen kuolemankin, nousi haudastansa ja kirkastettuna astui ylös taivaasen. Vähäinen joukko vain seurasi Häntä ja uskoi Häneen, itki Hänen ristinsä juurella ja iloitsi Hänen tyhjän hautansa äärellä; vähäinen on vielä tänäkin päivänä Jesuksen ystäväin luku, vaikka Hänen valtakuntansa leviää kaukaisimpiinkin maihin, ja lähenemistään lähenee se hetki, jona "Hän on tuleva suurella kunnialla tuomitsemaan eläviä ja kuolleita". Mutta jospa kohta evankeliumi ristiinnaulitusta Vapahtajasta onkin maailmalle aina ollut hullutus ja semmoisena sille pysyy, niin on kuitenkin se valtakunta, jonka Jesus Kristus on perustanut, lopullisesti voittava ja ijankaikkisesti pysyvä, sillä niin on Hän itse luvannut, ja Hänen "sanansa pysyvät" vielä silloinkin, kun "taivas ja maa hukkuvat". Kristillisen kirkon historia todistaa kaikkina aikoina samaa, sillä vaikka sen jäsenet usein ovat kieltäneet Herransa ja kauas eksyneet Hänestä sekä opissa että elämässä, ei Hän kuitenkaan milloinkaan ole hyljännyt sitä seurakuntaa, jonka Hän verellänsä osti, vaan on ollut ja on oleva sitä "läsnä joka päivä maailman loppuun asti". Hänessä on kristikunnan horjuva toivo aina löytänyt turvansa, eksyvä elämä ohjeensa, Hänestä on sammuva usko syttynyt uudelleen. Kun elämän ja kuoleman tärkeä kysymys heräsi ihmisten sydämmissä ja maalliset tukeet alkoivat horjua, oli Jesuksen evankeliumi ainoa turva ja apu, joka ei pettänyt, eikä tämä vuosisatojen kokemus milloinkaan ole muuttuva. Usko on aina tajunnut ja on aina tajuava pyhän raamatun Kristuksen ei ainoastaan kirkon perustajaksi, vaan myöskin siksi "eläväksi kulmakiveksi", jonka perustukselle kirkko yhä edelleenkin on itsensä rakentava. Hän on ruumiin "pää", Hän on "totinen viinapuu", josta oksat saavat elonsa, "hyvä paimen", joka vartioitsee lampaitansa, "ylkä", jonka häitä seurakunta morsiamena odottaa, "kuningas", jonka valtakunnalla ei loppua ole. Ijankaikkisen rauhan ja autuuden sanoma on Hänen oppinsa, sillä Hän itse, rauhan ruhtinas ja elämän Herra, on sen sisällys, ja Hän kutsuu kaikkia murheellisia ja sorretuita luoksensa lohdutusta saamaan. Sanansa voimalla aukasee Hän vielä sokeiden silmät, saa kuurot kuulemaan, mykät puhumaan, kuolleet heräämään. Mutta kaikkien aikojen kristillinen kokemus todistaa myöskin, että me pääsemme tätä Herraa tuntemaan ja Hänen kanssansa voittamaan ainoastaan siinä määrässä, kuin me, itseämme kieltäen, otamme ristimme päällemme ja seuraamme Häntä. Kirkkohistorian sankareihin ja Herran tunnustajiin soveltuvat sentähden kaikkina aikoina Herran sanat: "maailmassa on teillä tuskaa", mutta he ovat "hyvässä turvassa", sillä he tietävät, että Hän "voitti maailman".

Kirkon tehtävänä on siis olla perustajansa ja Herransa kuvastimena, Hänen todistajanansa maan päällä. Miten se eri aikoina on täyttänyt tätä korkeata tarkoitustansa, kertoo meille kirkkohistoria. Maan päällä on Herran seurakunta vielä taisteleva seurakunta, mutta vaikka sen vaiheet aikojen kuluessa paljon vaihtelevat, vaikka sen perikato maailman silmissä monta kertaa on näyttänyt varmalta, ilmaantuu siinä kuitenkin, kun sitä Jumalan sanan valossa arvostelemme, pimeimpinäkin aikoina lopullisen ja täydellisen voiton enteitä.

Jesus sanoi:
minä olen maailman valkeus:
joka minua seuraa ei hän pimeydessä vaella,
mutta saa elämän valkeuden.

Joh. 8: 12.