XII.
Donatuksen lahko.
Katso minä tahdon oikeudelle käydä sinun kanssas, että sinä sanoit: en minä ole syntiä tehnyt. Jer. 5: 33.
Voittosasti olivat kristityt taistelleet; Diokletianuksen vainon kauhut olivat asettumaisillaan ja lopullisen rauhan enteet kaikkialla havaittavissa, jos kohta pakanain hurja verenhimo vielä siellä täällä raivosi. Vaan harventuneet olivat Jesuksen tunnustajani rivit, lukemattomia uhreja oli vaino vaatinut. Ylistäen Jumalaa, joka oli heitä koetuksen päivinä tukenut, kertoivat kristityt toisillensa veritodistajain urhoollisuudesta, kunnioittaen heidän muistoansa. Mutta löytyipä niitäkin, jotka haikein sydämmin vetäytyivät syrjälle uskaltamatta ottaa osaa tuohon yleiseen kiitos- ja ylistysveisuun, jonka säveleet nyt kaikuivat kaikkialla kristikunnassa. Omantuntonsa soimaamana huokasi moni Jesuksen tunnustaja, joka vaaran hetkenä oli luopunut uskostansa, epätoivoon sortuneena: minä olen pettänyt veljeni, rikkonut valani, kieltänyt Kristuksen. He kyllä tiesivät marttyyrikirkon, jonka katsantotapaa lukemattomani veritodistajain veres muisto jalostutti, nyt vielä vähemmin kuin ennen laskevan leikkiä synnin kanssa! Etenkin pidettiin suurena, miltei anteeksi antamattomana rikoksena, jos joku oli suostunut jättämään raamatuita pakanoille poltettaviksi, ja Diokletianuksen vainon lakattua tuli ilmi että hyvinkin moni oli langennut juuri tähän syntiin. Viimmemainittuja luopuneita, joita kutsuttiin "traditores", kohteli kirkko hyvin ankarasti samoinkuin se yleensä tarkasti valvoi kaikkein langenneiden parannusta ja katumusta, ennenkuin se antoi heidän rikoksensa anteeksi ja jälleen laski heidät Herran armovälikappaleita täydellisesti nauttimaan. Sitä ohjasi sen Herran sana, jonka edessä ei yksikään ihminen ole vanhurskas, miten jalosti tämä sitten onkaan taistellut Jumalan valtakunnan puolesta, sen Herran, jonka armo ja lohdutus on tarjona kaikille katuvaisille syntisille. Mutta kun uskosta luopuneiden luku oli kovin suuri ja monen katumus ja parannus näytti hyvinkin epäiltävältä, heräsi uuteen eloon tuo Novatianukselaisten ennen muinoin edustama, sittemmin unohduksiin jäänyt katsantotapa, jonka mukaan luopuneita ei millään ehdolla saisi ottaa seurakunnan yhteyteen. Etenkin Pohjois-Afrikassa, missä Novatianukselaisten ja Montanukselaisten ankarat mielipiteet olivat paljon vaikuttaneet, ruvettiin kovasti valittamaan kirkkokurin lannistumista, ja täällä syntyi erikoislahko, joka pian herätti yhä suurempaa huomiota. Sen jäsenet ovat kirkkohistoriassa tunnetut Donatukselaisten nimellä.
V. 311 valittiin eräs Caecilianus Kartagon piispaksi. Häntä syytettiin traditoriksi samoinkuin sitä piispaa, joka oli hänen virkaan vihkinyt. Kansan viha kiihtyi kiihtymistään etenkin koska eräs kristitty rouva, jota uusi piispa oli moittinut hänen marttyyrein vaatteille y.m. senkaltaisille omaisuuksille osottamasta liiallisesta kunnioituksesta, veritodistajain jalojen muistojen innostuttamana, alkoi häntä soimata pelkuriksi, joka kyllä rauhan aikana saattaa esiintyä hyvinkin muka uutterana Herran palvelijana, mutta vaaran hetkenä osottaa aivan toista mieltä. Syntyi kiihkosa riita. Ankaran kirkkokurin puolustajat alkoivat jyrkästi vaatia Caecilianuksen erottamista virasta, vaan kun heidän ei onnistunut saada seurakunnan enemmistöä puolelleen, kokoontuivat kaikki tyytymättömät kirkolliskokoukseen, joka sulki piispan kirkon yhteydestä ja valitsi Majorinuksen hänen sijaansa. Tämä kuoli muutaman viikon kuluttua, ja nyt ryhtyi Donatus, jonka mukaan lahko on saanut nimensä, sitä johdattamaan.
Asettuen Novatianukselaisten kannalle vaativat Donatukselaiset ehdotonta puhtautta näkyväiseltäkin kirkolta, väittäen että kaikki kuolleet jäsenet ja kaikki luopuneet ainaiseksi ovat suljettavat sen yhteydestä. Tämän ohessa oli heidän moitteensa Caecilianuksen piispaksi vihkimisen suhteen johdattanut heidät siihenkin yksipuoliseen ja väärään käsitykseen, että armovälikappalten voima riippuu toimittajan mielentilasta. Kaste, Herran ehtoollinen, samoinkuin muutkin pyhät toimitukset — niin he opettivat — eivät vaikuta mitään, jollei toimittaja kuulu "pyhäin yhteyteen." Tämä katsantotapa, joka, kuten tiedämme, ei suinkaan ole uusi ja joka sittemmin monessa eri muodossa tuon tuostakin on esiintynyt kirkossa, luovuttaa Jumalan kaikkivaltiaan sanan voiman ihmisille eikä suinkaan ole omiansa tuottamaan siunausta puolustajilleen. Unohtaen että "ei yksikään voi muuta perustusta panna, vaan se kuin pantu on, joka on Jesus Kristus," eksyivät Donatukselaiset perustamaan autuutensa toivon omaan pyhitykseensä sekä seurakuntansa luultuun puhtauteen, siten sortuen hengelliseen ylpeyteen, jonka surkeat seuraukset kaiken heidän ankaran kirkkokurinsa ja uskonnollisen innostuksensa uhallakin päivä päivältä esiintyivät yhä selvemmin. Turhaan saarnasi Donatus mitä ankarinta itsensäkieltämistä, vaatien lahkolaisiansa luopumaan kaikista toimista, jotka jollain lailla saattoivat vietellä heitä maailmaan, turhaan koki hän mitä korkeimmaksi rakentaa rajamuurin valtion ja kirkon välillä siten säilyttääksensä seurakuntansa puhtaana ja pyhänä. Montanukselaiset sortuivat epäsiveellisyyteen ja heidän hurja raakuutensa, heidän julmat veriset tekonsa turmelivat ennen pitkää kokonaan sen monessa kohden hyvän työn, johon he alkuansa tähtäsivät. Kuten vasta saamme nähdä, tuotti heidän lahkonsa, joka saavutti paljon jäseniä Pohjois-Afrikassa, täkäläiselle katoliselle kirkolle myöhempinä aikoina suuria vaaroja ja onnettomuuksia. Varoittavana opetuksena miten "Herra seisoo ylpeitä vastaan" on heidän nimensä säilynyt kirkkohistoriassa, joka heistä on lausunut paljon kovemman tuomion kuin se, millä he itse muinoin kirkkoa tuomitsivat.