XI.
Diokletianuksen vaino.
Minun rakkahani! älkäät oudoksuko sitä hellettä, kuin teille tapahtuu, että teitä koetellaan, niinkuin teille jotakin outoa tapahtuisi;
Vaan iloitkaat että Kristuksen kanssa kärsitte, että tekin ajallansa hänen kunniansa ilmestyksessä iloitsisitte ja riemuitsisitte. 1 Piet. 4: 12-13.
40 vuotta olivat Jesuksen tunnustajat Valerianuksen kuoltua saaneet nauttia rauhaa. Jo alkoivat kertomukset veritodistajain kärsimisistä vähitellen haihtua tämän ulkonaisesti onnellisemman sukupolven muistista, pilvetön oli taivas ja vaaroja aavistamatta saapuivat pakanat joukoittain kuolleitten epäjumalainsa rappiotilaan joutuneista temppeleistä kristittyjen elävää Jumalaa palvelemaan. Mutta samoinkuin tyynein kesäpäivä, jolloin auringon helle on kuumimmallaan, usein ennustaa kovinta rajuilmaa, niin nytkin. Alkoi kuulua outoja, pelottavia huhuja — ne toteentuivat: julmemmin kuin milloinkaan ennen raivosi pakanamaailman viha äkkiarvaamatta kristittyjen riveissä.
Voidaksensa paremmin hallita suurta valtakuntaa, jonka perikatoa kaikki ilmiöt ennustivat, jakoi Diokletianus keisariksi tultuaan (284) hallitsiavaivat kahtia. Itse hän otti itämaat hallitaksensa ja valitsi apulaiseksensa valtiotoimissa Galeriuksen; länsimaat uskoi hän Maximianukselle, joka avuksensa sai Constantius Oloruksen. Voimakkaasti ryhtyi Diokletianus hallitukseen pakottaen etevämmällä nerollaan ja miehekkäällä luonteellaan hallituskumppaninsa sovinnolliseen yhdysvaikutukseen kuuluisan roomalaisvallan suojelukseksi ja sen edistämiseksi loistossa ja mahtavuudessa. Dalmatialaisesta orjasta oli hän kelvollaan päässyt korkeimpiin sotavirkoihin, kunnes hän vihdoin oli kohonnut koko roomalaismaailman herraksi. Näiden vaiheiden ohessa oli hänen jäykkä luontonsa kehittynyt tuoksi ylpeän hallitsijan rajattomaksi mielivaltaisuudeksi, joka vaatii ehdotonta kuuliaisuutta käskyillensä. Hän rakasti loistoa ja komeutta ja koki ylentää keisarillisen arvon Jumalalliseksi majesteetiksi, jota kaikkien tuli lähestyä suurimmalla kunnioituksella.
Saattaaksensa paremmin kuin Roomassa, missä senaatin ja väestön muinaisista ajoista peritty mahtavuus häntä loukkasi, järjestää hovinsa itämaan mallin mukaan, oli Diokletianus valinnut Nikomedian pääkaupungikseen. Täällä löytyi paljo kristittyjä. Näitä vallanhimoinen keisari monesta syystä vihasi ja karsain silmin katseli hän heidän täällä rakentamaa uutta komeata kirkkoansa, joka vastikään oli saatu valmiiksi. Kernaasti olisi hän jo heti keisariksi tultuansa ryhtynyt hävittämään tuota valtiolle, Rooman vanhalle uskonnolle ja kaikille sen yhteiskunnallisille oloille vaarallista lahkoa, joka päivä päivältä saavutti yhä suurempaa alaa keisarikunnassa, voittaen puolellensa lukemattomia ei ainoastaan alhaisista luokista, vaan kansan ylimmistäkin kerroksista, mutta valtiollisista syistä hän ei uskaltanut ruveta kristittyjä vainoomaan, Vaikka useat näiden vihollisista häntä siihen kiihottivat. Vasta luotetun neuvonantajansa julman ja raa'an Galeriuksen kehotuksesta antautui Diokletianus, valtioviisauden vaatimuksista enää huolimatta, vähitellen kokonaan kiivautensa ja katkeran vihansa valtaan. Helmikuun 23 p. 303 ryntäsi sotaväki Nikomedian kirkkoon, ryöstivät sen ja hävittivät maan tasalle. Seuraavana aamuna julkaistiin keisarillinen käsky, jonka mukaan valtakunnan kaikki kirkot olivat hävitettävät sekä p. raamatut poltettavat. Nyt seurasi verinäytelmä, jonka julmuudelle ja säälimättömyydelle eivät marttyyriaikakauden entiset vainotkaan voi vetää vertoja. Tämä vaino on pakanamaailman viimmeinen ponnistus, sen kuolemantaistelu: helpolla se ei aio luovuttaa vanhaa valtaa voittajalle, jota se tähän asti on halveksinut. Vainon kauhuista lausuu kristillinen kirjailija Lactantius (k. 380), jota kauniin kirjoitustapansa vuoksi nimitetään kristityksi Ciceroksi: "Jos minulla olisi sata kieltä ja sata suuta, jos ääneni olisi luja kuin vaski, en sittenkään voisi luetella kaikkia julmuuksia, kaikkia niitä kidutuksia ja rääkkäyksiä, joilla koetettiin näitä vanhurskaita ja viattomia uhreja kiusata."
Pitkän rauhan siittämä velttous ja lihallinen suruttomuus oli kyllä synnyttänyt epäsiveellisyyttä ja maallista mieltä Jesuksen tunnustajissa, mutta sama Herra, joka taas tahtoi heidän uskoansa koetella, oli nytkin läsnä seurakuntaansa, tukien sitä voimallaan kuten menneinä aikoina. Kaikki todistaa marttyyriaikakauden ylevän hengen vielä tämänkin vainon verisissä vaiheissa jalostuttavan kristittyjen taistelua totuuden puolesta. Etenkin valtakunnan itäisessä osassa raivosivat keisarin käskyläiset mitä julmimmalla tavalla. Yhdessä päivässä surmattiin monessa paikoin sadottain kristittyjä. Toisia kidutettiin kauheasti ja kun jo olivat puolikuolleina, koetettiin heitä taasen saada virkistymään, jotta heidän tuskansa kestäisivät hyvin kauan. Mahdotonta on luetella kaikkia niitä kidutuskoneita, joilla pakanallinen julmuus ja hurja irstaisuus nyt kilvan toimittivat hirmuista työtään. Lukiessamme kristittyjen sanomattomista kärsimisistä tämän vainon aikana valtaa kauhistus sydämmemme, ja miltei epäillen Herran armoa on moni kysynyt: miksi täytyi näiden kristittyjen kärsiä näin äärettömän paljon? Vaan taistelun kauhuista viittaa kirkkohistoria niihin siunauksiin, joita näidenkin veritodistajain urhoollinen tunnustus on tuottanut kirkolle, ja kysymykseen: minkä vuoksi laupias Jumala on sallinut näin kovien vainojen kohdata ihmiskunnan jaloimpia henkilöitä, vastaa Hänen sanansa osottamalla kristittyjen yhteyttä sen Herran kanssa, jonka elämä maan päällä Betlehemin seimestä Golgatan ristiin saakka oli täynnä verrattominta tuskaa ja katkerinta kärsimistä. Syynä on maailman ääretön turmelus, missä ei kukaan pääse voittamaan paitsi saman Herran seuraamisessa, jos kohta tämä seuraaminen, kaikkiviisaan Jumalan ohjaamana kuin se on, eri aikoina ja eri oloissa ulkonaisessa suhteessa esiintyy monella eri lailla niidenkin elämänvaiheissa, jotka Herra tuntee omiksensa. Juuri tästä ristin suuresta salaisuudesta on marttyyrein aikakausi sanoilla ja töillä niin voimakkaasti saarnannut maailmalle, että se vielä tänä päivänä kehottaen kysyy jokaiselta kristityltä: tahdotko kärsiä Herrasi tähden?
Diokletianuksen vainon uhreista keisarikunnan itäisessä osassa ovat etenki seuraavat henkilöt tunnetut: Nikomedian piispa Antimus sekä Kartagon seurakunnasta Viktoria ja Hilarius. Viimmemainittu, joka vielä oli varsin nuori, vastasi pelkäämättä maaherran uhkauksiin: "tee mitä tahdot, minä olen kristitty" ja meni iloisena kuolemaan. Viktorian vanhemmat olivat pakanoita ja kokivat kaikin tavoin saada tytärtänsä uskosta luopumaan. Kun tämä ei onnistunut, koetti hänen veljensä pelastaa häntä väittämällä hänen olevan mielenviassa, vaan Viktoria lausui: "juuri minulla on oikea mieli enkä aio siitä luopua," Maaherran kysymykseen; "tahdotko seurata veljeäsi?" vastasi hän: "en, sillä minä olen kristitty ja ainoastaan ne jotka noudattavat Jumalan käskyjä ovat minun veljiäni." Katkeran mutta voitollisen kuoleman kautta pääsi hänkin tämän elämän tuskista kirkastetun Vapahtajansa iloon. — Roomassa mestattiin muiden kera 13 vuoden ikäinen tyttö nimeltä Agnes, jonka jalosta käytöksestä kirkon säilyttämissä tämän aikuisissa kirjoituksissa usein puhutaan. [Näistä kertomuksista ovat keskiajan legendat sepittäneet mitä kummallisimpia taruja. — Agneksen kunniaksi rakennettiin Roomassa jo neljännellä vuosisadalla kirkko, joka uudestaan rakennettuna v. 626 P. Agneksen kirkon nimellä on säilynyt meidän aikoihimme saakka.] — Muuten ei vaino ollut niin kova valtakunnan läntisessä osassa, sillä jalomielisen Konstantius Cloruksen onnistui sen vainoa täällä paljon hillitä.
Näiden vaiheiden ohessa oli Diokletianus valtiotoimiin ja verenvuodatuksiin kyllästyneenä luopunut hallituksesta (305) ja hänen esimerkkiänsä seurasi pian Maximianuskin, mutta kristittyjen asema tämän kautta ei muuttunut. Päinvastoin yltyi vaino jos mahdollista entistä kovemmaksi julman Galeriuksen sitä johtaessa. Näiden vuosien kirkkohistoria ei tiedä muuta kertoa kuin uusista kidutuksista ja verenvuodatuksista, kunnes mestaajain miekat sanan alkuperäisimmässä merkityksessä lopuksi tylstyvät ja koko pakanamaailma väsyneenä ikäänkuin huokailee: tämä taistelu on turha! Itse hirmuinen Galeriuskin, joka elämänsä loppupuolella sortui inhottavaan tautiin, näkyy jo ajatelleen samaan suuntaan, sillä vähää ennen kuolemaansa lakkautti hän vainon (311) lainsäädännöllä, jossa hän muun ohessa lausuu: "Tarkoitukseni on ollut koettaa pakottaa kristittyjä esi-isien uskontoon, vaan koska useimmat heistä eivät luovu mielipiteistään, oikeutan heitä rukoilemaan valtion puolesta mitenkä itse tahtovat."
Verisempi, pilkallisempi ja yleisempi kuin milloinkaan ennen oli vaino tällä kertaa ollut, mutta sitä lähempänä oli lopullinen voittokin. Muutama vuosi vain, ja koko pakanamaailma luovuttaa valtakunnan ja kunnian sille sankarille, jolle on annettu "kaikki voima taivaassa ja maan päällä."