X.
Silmäys kristillisen kirkon oloihin marttyyriaikakauden loppupuolella.
— te olette valittu suku, kuninkaallinen pappeus, pyhä kansa, omaisuuden kansa, ilmoittamaan sen voimaa joka teitä pimeydestä hänen ihmeelliseen valkeuteensa kutsunut on. 1 Piet. 2; 9.
Valerianuksen kuoleman jälkeen saivat kristityt nauttia pitempää ulkonaista rauhaa kuin milloinkaan marttyyriaikakauden kestäessä. Hänen poikansa Gallienus myönsi heille täydellisen uskonvapauden lainsäädännöllä, jonka mukaan valtio otti suojellaksensa kristinuskoa (260). Tämän rauhallisen ajan koittaessa sopii meidän silmäillä kristittyjen elämää ja kirkon tilaa marttyyriaikakauden loppupuolella, ennenkuin ryhdymme kertomaan pakanuuden viimmeisestä ponnistuksesta kristinuskoa vastaan, jolloin kaikkia entisiä vainoja kovemmat päivät kohtasivat Herran tunnustajia ja mitä kauheimmat verinäytelmät kaikkialla kristikunnassa vetävät kaiken huomion puoleensa.
Jumalallisine totuuksineen ja ylevine aatteineen oli kristinusko luonut uuden, pakanallisista mielipiteistä kokonaan poikkeavan katsantotavan maailmaan. Sen ytimenä oli itse tuo jumalallinen totuus, joka ei saata solmia liittoa pimeyden ruhtinaan kanssa, jonka ikeen alle ihmiskunta syntiinlankeemuksen kautta oli sortunut; — sen tehtävä oli päinvastoin herkeämättä taistella maailmaa vastaan ja Pyhän Hengen voimalla rakentaa sitä hengellistä rakennusta, jonka kulmakivenä Jesus Kristus on. Senpätähden muodostui kristittyjen elämä pakanallisten olojen mitä jyrkimmäksi vastakohdaksi.
Jos luomme silmämme kristittyjen perhe-elämään, jommoisena se ilmaantuu marttyyrikirkon aikakaudella, esiintyy eteemme aivan toinen näköala kuin pakanoiden kodeissa, Jos mahdollista toimitettiin avioliiton vihkiminen kirkossa, missä aviopari sitä ennen nautti Herran ehtoollisen. Se solmittiin kuvaamaan tuota "suurta salaisuutta," josta apostoli puhuu, sillä marttyyriaikakauden kristityt eivät perustaneet maallisen onnensa vaiheita tämän maailman pettäviin lupauksiin, heitä kun joka päivä muistutti siitä, ettei heidän kotinsa ollut täällä. Moni jalo kristitty piti oikeampana elää naimatonna kuin mennä avioliittoon siten välttääksensä monta kärsimistä, joita alituiset vainot tuottivat perheellisille, ja löytyipä niitäkin, jotka väärin selittäen apostoli Paavalin neuvoja avioliiton suhteen pitivät sitä syntinäkin, mutta kristillinen perhe-elämä jäi kaikkien vastaväitösten uhallakin todistamaan Hänestä, joka tahtoo pyhittää mitä Hän on perustanut. Itse Tertullianuskin, joka, kuten olemme nähneet, edustaa mitä ankarinta mielipidettä kristityn velvollisuudesta itsensäkieltämisessä seurata Kristusta, puhkeaa lausumaan: "onnellinen, kirkon vihkimä, p. ehtoollisen vahvistama avioliitto! Enkelit vartioitsevat sinua ja taivaallinen Isä tuntee sinun omaksensa!" — Kristittyin kodeissa ei näy noita kalliissa vaatteissa ja koristuksissa kopeilevia vieraita, joiden lukuisat parvet täyttävät rikkaiden pakanoiden huoneet syntisen ilon kevytmielisellä melulla. Jos talo on varakas, tapaamme siinä kyllä vieraita, mutta aivan toisenkaltaisia. Sinne saapuu joka päivä suuri joukko orpoja, köyhiä, sairaita, sillä kaikki semmoiset ovat tervetulleet, täällä kuin vallitsee kristillinen "rakkaus joka ei omaansa etsi." Päivä aljetaan ja päätetään rukouksella, kaikki askareet ja työt toimitetaan Herran nimeen. Äiti puhuu pienokaisillensa lasten ystävästä Jesuksesta, isä kasvattaa heitä, "kurituksessa ja Herran nuhteessa." Veljinä ja sisarina kohdellaan palkollisia, ja nämä tekevät tehtävänsä ilolla, eivätkä ostetun palvelijan orjamielisellä pelolla, niinkuin pakanain luona laita on. Kristinusko on rikkonut rajamuurit eri säätyluokkain väliltä: rikkaat ja köyhät, isäntäväki ja palvelijat, vapaat ja orjat, missä näitä vielä löytyy muistona pakanuuden oloista, kaikki tuntevat toisensa veljiksi ja sisariksi sen Herran palveluksessa, joka "ei katso ihmisen muotoa." Hävitetyt ovat nuo siveyttä loukkaavat koristukset ja epäjumalain kuvat, joita perheen pakanallisten esi-isien aikana tavattiin huoneissa; uudet kristinuskon tuomat suojelushenget vartioivat nyt taloa: uskon, toivon ja rakkauden näkymättömät haltijattaret. On kyllä totta, että kauheat sanomat kristittyjen kärsimisistä vankiloissa ja mestauspaikoilla usein häiritsevät perheen rauhaa, totta sekin, että keisarin virkamiehet milloin tahansa saattavat astua sisälle tuomaan kenen hyvänsä tutkittavaksi tahi surmattavaksi, vaan täällä ei pelätä kuolemaa, tuli se sitten hirvittävässäkin muodossa, toinen kehottaa toista urhoollisuuteen, isäntä palvelijaansa, poika isäänsä, vanhemmat lapsiansa! Marttyyrikruunua pidetään tämän elämän kauniimpana voittona, ja haudan toisella puolella koittaa muuttumattoman ilon kirkas päivä! Näin ajattelivat, elivät ja kuolivat marttyyriaikakauden kristityt. Alituisten vaarojen ja kärsimisten uhalla "löydettiin heidän uskonsa paljoa kalliimmaksi kuin katoava kulta, joka tulessa koetellaan."
Hengellisessä säädyssä oli vähitellen suuria muutoksia tapahtunut. Yhä yleisemmäksi pääsi kirkossa se katsantotapa, jonka mukaan pappissäätyä pidettiin maallikoista tarkasti erotettuna luokkana, jos kohta se väitös että papiksi-vihkiminen tuottaa vihitylle ylönluonnollisia hengellisiä lahjoja vasta seuraavina vuosisatoina selvästi esiintyy. Tämän ohessa syntyi papistossakin eri arvoluokkia ennustamaan tuota surkeata vallanhimoa ja maallista mieltä, joka myöhempinä aikoina on pappissäädyn miltei nimenomaisena tuntomerkkinä. Ei siinä kylliksi että piispoja ruvettiin pitämään presbytereitä ja diakoneja etevämpinä, edellistenkin, suhteessa toisiinsa tapaamme jo marttyyrikirkon aikana samankaltaisen kunnianhimon merkkejä. Kaupunkein piispat kohosivat maaseutujen piispoja mahtavammiksi, riistäen näiltä pian itse piispan nimenkin, ja jota kuuluisampi kaupunki oli, sitä suurempaan arvoon pääsivät he kansankin silmissä, jos vain muuten jalosti edustivat kirkkoa. Niinpä saavutti pääkaupungin piispa maakunnan muita piispoja suuremman arvon; hänen tuli vihkiä heidät virkaan ja siten vahvistaa kansan vaalin, johon hän muuten vaikutti hyvinkin paljon, sekä kutsua kokoon maakunnan kirkolliskokoukset, joiden puheenjohtajana hän oli. Marttyyriaikakauden loppupuolella omistivat nämä pääkaupunkien piispat itselleen erityisen arvonimenkin: heitä kutsuttiin nim. metropoliitoiksi. — Tämä on ajan varjopuolia, vihollisen nisuin sekaan kylvämiä ohdakkeita, jotka ainoastaan odottavat sopivampaa aikaa kasvaaksensa vaarallisia hedelmiä Herran seurakunnalle. Marttyyrikirkon verisessä vainiossa ne työläästi itivät.
Veritodistajain jalo tunnustus ei saattanut olla pakanoihin vaikuttamatta: yhä lukuisammin he pyrkivät sorretun kirkon yhteyteen. Tiedämme että näitä kääntyneitä huolellisesti valvottiin, ennenkuin p. kasteen kautta pääsivät täydellisesti nauttimaan kristinuskon siunauksia. Koetusajan loputtua katekumenit julkisesti lupasivat luopuvansa perkeleestä ja maailmasta, vahvistaen lupaustaan piispalle kättä antamalla. Sitten lausuivat he tunnustuksensa, jonka jälkeen he kasteen peson kautta otettiin seurakunnan yhteyteen. Tavallisesti toimitti piispa kasteen, vaan jollei hän ollut saapuvilla, saattoi presbyteri tahi diakonikin sen tehdä. Viimmemainitussa tapauksessa ei kastetta kuitenkaan pidetty täydellisenä, ennenkuin siihen oli liitetty jo tähän aikaan tavallinen piispallinen vahvistus, johon kuului kätten laskeminen kastetun pään päälle [osottaa P. Hengen antamista.] sekä öljyllä voiteleminen [kuvaa kastetun hengellistä pappeutta.].
Mitä jumalanpalveluksen ulkonaisiin menoihin tulee, tyytyi tämä aikakausi vielä apostolisen ajan yksinkertaisiin tapoihin. Usein kokoontuivat kristityt marttyyrein haudoille hartaudenhetkiä viettämään, siten ikäänkuin paremmin muistaaksensa taistelevan ja riemuitsevan seurakunnan yhteyttä. Kuuluisat ovat Rooman katakombit, pitkät holvintapaiset maanalaiset käytävät, joihin täkäläiset kristityt hautasivat kuolleensa ja usein kokoontuivat jumalanpalvelusta pitämään. Vähitellen ruvettiin kirkkoja rakentamaan, vaan nämä olivat vielä kaikkea komeutta ja ulkonaista loistoa vailla. — Jumalanpalveluksen alkaessa nähtiin diakonein osottavan kullekin kirkkoon saapuneelle hänen määrätyn paikkansa. Ne jotka epäsiveellisyytensä tahi vainojen aikana osotetun heikkoutensa vuoksi olivat seurakunnasta erotetut ja nyt pyysivät päästä sen yhteyteen jälleen, jäivät ovelle seisomaan; puettuina suruvaatteisin rukoilivat he seurakunnalta syntinsä anteeksi. Jumalanpalveluksen alkaessa täytyi heidän lähteä pois kirkosta. Muista erotettuina seisoivat määrätyllä paikallaan tämän ensimmäisen asteen läpikäyneet, toiseen katumusluokkaan kuuluivat langenneet, samoinkuin katekumenitkin. Kuorissa istui piispa korkeammalla paikalla ja lähellä häntä presbyterit. — Jumalanpalvelus alkaa. Keskellä kirkkoa lukee "lectori", seisoen korotetulla paikalla, kappaleen vanhasta testamentista, jonka jälkeen joku diakoni veisuntapaiseen nuottiin esittää luvun psalttarista, seurakunnan hiljaa veisatessa jokaisen värsyn alkua. Toisen diakonin luettua kappaleen Ap. Teoista, Paavalin lähetyskirjeistä sekä evankeliumeista, nousee koko seurakunta seisaalta kuulemaan presbyterein varoitus- ja kehotuspuheita, joita nämä kukin vuorossaan pitävät luettujen raamatunpaikkojen johdosta. Lopuksi puhuu piispa seurakunnalle. Tämä on jumalanpalveluksen ensimmäinen osa. Sen päätyttyä poistuvat katumuksen alaiset langenneet sekä katekumenit kirkosta. Nyt seuraa joku diakonin toimittama rukous, jota seurakunta seisaalta kuuntelee; ainoastaan viimmeiseen katumusluokkaan kuuluvat langenneet, jotka saavat olla kirkossa kunnes Herran ehtoollista aljetaan jakamaan, ottavat polvistuen osaa siihen. Pyhä rauha, äänetön hiljaisuus vallitsee kaikkialla diakonin rukoillessa kirkon, koko maailman, papiston, piispojen ja maallisen esivallan puolesta. Marttyyrit eivät muistaneet ainoastaan ystäviään rukouksissaan, he ajattelivat rakkaudella verivihollisiaankin, noudattaen Hänen esimerkkiänsä, joka rukoili: "Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät." Tämän rukouksen päätyttyä jaetaan vihitty leipä ja viini (varat koottiin vapaaehtoisilla lahjoilla) seurakunnan jäsenille. Joko piispa, presbyteri tahi diakoni antaa leivän ehtoollisvieraan käteen sanoen: "Kristuksen ruumis," diakoni taritsee viinin lausuen: "Kristuksen veri, elämän juoma;" ehtoollisvieraat vastaavat: "amen," polvistuvat ja vastaanottavat piispan siunauksen. Diakonin tervehdys "menkäät rauhaan" päättää toimituksen, ja seurakunta lähtee hiljaa pois kirkosta. Jumalanpalveluksen jälkeen vievät diakonit Herran ehtoollisen sairaille ja vangeille.
Marttyyrein jumalanpalvelus muodostui siis pääpiirteissään meidän jumalanpalveluksemme kaltaiseksi, etenkin jos otamme huomioon siellä täällä jo esiintyneen muitakin pyhiä tapoja, jotka yhä selvemmin viittaavat meidän kirkoissamme käytännössä oleviin juhlamenoihin. Vaikka meidän täytyykin myöntää heidän aikakautensa opettajain, vieläpä etevimpien kirkkoisienkin monesti erehtyneen opin suhteen, vaikka esim. käsitys p. ehtoollisesta usein esiintyy hyvinkin eksyttävässä muodossa, ken ei ole altis olettamaan marttyyrien jumalanpalveluksen olleen todellisemman ja syvemmän kuin meidän aikamme nimikristittyjen hartauden harrastukset ovat. Kuinka moni, joka meidän aikoinamme silloin tällöin uhraa Herralle joutilaan hetken, joskus käy kirkossa ja noudattaen vanhaa tapaa määrätyllä päivällä polvistuu alttarin eteen, soisi omalletunnolleen tätäkään kurjaa lohdutusta, jos Herran seurakunnalle jälleen koittaisi vainojen aika? Varmaankin olisi kristittyjen luku silloin monessa paikoin hyvinkin pieni! Marttyyrit kävivät kirkossa kestääksensä elämän kovissa taisteluissa, he pyrkivät kuolla synnistä ja elää Kristukselle, jossa olivat löytäneet kaiken ilonsa. Kidutukset, veriset vainot odottivat heitä maailmassa, mutta vakaina, ylönluonnollisen voiman tukemina astuivat he ulos kirkosta, ollen valmiina milloin hyvänsä nöyrästi, vieläpä kiitoksellakin uhraamaan henkensä Herran kunniaksi. Hyvin tavallista on arvostella näitä kristittyjä meidän aikamme pintapuolisen ja kevytmielisen katsantotavan mukaan. Niinpä on esim. usein arveltu heidän karttaneen ja kammoksuneen näytelmiä, soittajaisia y.m. maallisia huvituksia, joihin moni nykyisin kiiruhtaa melkein suorastaan kirkosta, ainoastaan siitä syystä, että tämmöisissä tilaisuuksissa silloin ei ollut tarjona kuin törkeän pakanallisen epäsiveellisyyden turmelevia nautintoja. Vaan tämmöinen arvostelu on kristillisyyden kannalta yhtä väärä, kuin se osottaa peräti pintapuolista käsitystä marttyyriajan luonteesta. Mielellään myönnämme kristinuskon aikojen kuluessa vaikuttaneen paljon Jumalasta irroitetun elämänkin ilmiöihin pakottamalla näitä pukeutumaan ulkonaisesti siveellisempiin muotoihin, vaan tämä ei suinkaan myönnä kristityille suurempaa oikeutta ottamaan osaa maailman huveihin. Missä Jesus ei ole, siellä ei saata Hänen tunnustajansakaan viihtyä, ja vasta silloin kun asiaa tältä kannalta arvostelemme, tiedämme mistä syystä marttyyriaikakauden kristityt vaativat toinen toistansa kokonaan luopumaan maailmasta. Jos he olisivat etsineet noita "sivistyttäviä nautinnoita", joita meidän aikamme nimikristityt pakanain kera ihailevat, niin varmaankin turhaan etsisimme noita tuhansia jaloja esimerkkiä itsensä kieltämisestä ja urhoollisuudesta Kristuksen tunnustamisessa, joita marttyyrit verellänsä ovat piirtäneet kirkkohistorian lehdille. Heidän muistonsa on oikeutettu vaatimaan että heitä arvostellaan sen kristillisyyden kannalta, joka ei suostu palvelemaan kahta herraa. Nimikristillisyyden tyhjää sääliväisyyttä he tosiaan eivät kaipaa!