X.
Kirkkoisä Origines.
Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä vuotta, taikka eninnäkin kahdeksankymmentä vuotta, ja kuin se paras on ollut, niin se on tuska ja työ ollut. Ps. 90: 10.
Monella eri tavalla on kirkon suuria henkilöitä ja heidän työtänsä Jumalan valtakunnan palveluksessa usein arvosteltu, ja jos kukaan niin on se mies, jonka elämäkertaa nyt lähdemme silmäilemään, antanut aihetta mitä ristiriitaisimpiin keskusteluihin ja lausuntoihin. Niin katoamattoman selvästi on hän piirtänyt nimensä kirkkohistorian lehdille, niin tuntuva, merkillinen on hänen vaikutuksensa ollut, että tulevien vuosisatain monet oppiriidat ja taistelut uskonopin alalla suureksi osaksi riippuvat siitä, miten hänen oppiansa selitettiin ja arvosteltiin. Tämä mies on Origines. Älköön kuitenkaan kukaan tästä päättäkö hänen uskonoppinsa olleen kirkon edellisten opettajain mielipiteitä selvemmän, oikeamman; päinvastoin tapaamme juuri hänen kirjoituksissaan usein raamatusta poikkeavia, varsin eksyttäviä ajatuksia. Origineksen merkitys on hänen jättiläisneronsa ja tavattoman tietonsa synnyttämä, ja jos häntä ainoastaan tältä kannalta arvostellaan, ei kukaan kiellä hänen olleen marttyyriaikakauden suurimman kirkkoisän, olkootpa mielipiteet hänen kristillisestä kannastaan kuinka erinkaltaiset tahansa.
Origineksen rikkaat luonnonlahjat kehittyivät ja kypsyivät alituisten koetusten ja vaarojen ohessa. Jo nuorena harjaantui hän käsittämään kristittyjen elämää ristin tieksi, jo pienenä poikana tutustui hän noihin hirmuisiin verinäytelmiin, jotka tuon tuostakin kohtasivat Jesuksen tunnustajia. Hänen isänsä Leonidas, joka oli oppinut mies ja uskollinen kristitty, opetti poikaansa inhimillisen tiedon ja viisauden aarteita kokoamaan, vaan hänen hartain toivonsa, hellin huolensa oli kuitenkin saada jumalallisen totuuden siemeniä itämään lapsen sydämmessä. Leonidaan työ ei ollut turhaa, hänen toivonsa ei pettynyt. Verrattoman nopeasti edistyi Origines tieteissä ja ylönluonnollisen valon valaisemina välkkyivät hänen kirkkaat silmänsä ijankaikkisten totuuksien voittaessa yhä suurempaa alaa hänen sielussaan. Hän ei viihtynyt ikäistensä leikkipaikoilla, hän oleskeli aatteiden yli-ilmoissa, tyydyttäen mielikuvitustansa ja harjoittaen voimiaan kaukana tämän maallisen elämän lapsellisista ja turhista oloista. Usein nuhteli Leonidas poikaansa tämän osottaessa mitä vastustamattominta halua päästä syvimpiäkin hengellisiä salaisuuksia käsittämään sekä kehotti häntä tyytymään raamatun yksinkertaiseen tajuntaan, vaan salaa kiitti hän Jumalaa Origineksensä hämmästyttävästä edistymisestä. Huolellisesti koettaen poistaa kaikki ylpeät ajatukset nuorukaisen sydämmestä, salasi hän häneltä ilonsa; — vasta päivän työn loputtua, kun Origines enkelein vartioimana nukkui viattomuuden unta, kuulematta, näkemättä maailman viettelyksiä, uskalsi isä suudellen poikansa rintaa, tuota "P. Hengen temppeliä" ilmaista miten suuret hänen toiveensa lemmittynsä tulevaisuudesta olivat.
Vanhemmaksi tultuaan pääsi Origines kotikaupunkinsa Aleksandrian mainioon katekeetikouluun, jonka opettajana kuuluisa Clemens silloin oli. Täällä hän päivä päivältä saavutti yhä suurempaa mainetta, vaikka hän tähän aikaan vielä oli varsin nuori. Mutta rauhaton oli aika, ja niiden jotka silloin uhrasivat elämänsä kristillisen tieteen edistämiselle täytyi usein keskeyttää lukunsa lohduttaaksensa vankilaan vietyjä tahi kuolemaan tuomituita sukulaisiaan ja ystäviään, tietämättä, milloinka heidän oma elämänsä oli vereen sammutettava. V. 202 kohtasi Septimius Severuksen vaino, josta ennen on kerrottu, Aleksandrian kristityltä. Origines oli siihen aikaan 17 vuoden ikäinen. Saatuansa tietää, että hänen isänsäkin oli heitetty vankilaan, tahtoi hän heti rientää hänen luoksensa, vaan kun hänen äitinsä piilotti häneltä vaatteet, täytyi Origineksen tyytyä kirjoittamaan isällensä. Kehottaen häntä urhoollisuuteen lausui hän hartaamman toivonsa olevan saada marttyyrinä uhrata nuoren elämänsä Kristuksen kunniaksi. Kiittäen Herraa sai Leonidas marttyyrikruunun, jota hänen mainio poikansa ei milloinkaan voittanut, vaikka hän toivoen, hakien sitä etsi! — Hellällä rakkaudella piti Origines huolta turvattomasta äidistänsä ja kuudesta orvoksi jääneestä sisarestansa hankkien heille elatusta opettamalla nuorukaisia. Lujalla tahdollaan kesti hän nämäkin vastukset, kunnes hänelle koitti parempi aika aineellisen toimeentulon suhteen. Peläten vainoa oli näet katekeetikoulun johtaja Clemens paennut kaupungista, ja Aleksandrian piispa Demetrius, joka tajusi Origineksen loistavan neron ja suuret tiedot, nimitti hänen tähän virkaan (203). Nuorukainen rupesi nyt innokkaasti lukemaan ja opettamaan ja hänen maineensa levisi kaukaisiin maihin. Häntä ei suotta sanottu "timanttimieheksi", sillä ääretön oli hänen työkykynsä eikä mikään kysymys, kuinka vaikeata laatua se sitten olikin, voinut lannistuttaa hänen voimiansa taikka rakentaa salpoja hänen väsymättömälle tietohalullensa. Ainoastaan ruumiillisissa nautinnoissa noudatti hän kohtuutta ollen tässä suhteessa kovin ankara itseänsä kohtaan. Tällä tavoin kului muutamia vuosia, joiden vieriessä Origineksen nero kypsyi yhä aaterikkaammaksi ja valtavammaksi. Tuon tuostakin sattuneiden vainojen raivotessa hän kyllä etsi marttyyrikuolemaa, jonka ylevyyttä ei suurinkaan tieteellinen maine ja kunnia voinut häneltä himmentää; — vaan turhaan hän pelkäämättä kävi kristityitä vankiloissa tervehtimässä ja lohduttamassa, turhaan puhui hän mestauspaikoilla rohkeita kehotussanoja kuolemaan tuomituille uskonveljilleen: ristiinnaulittu kuningas ei asettanut häntä veritodistajain valittuun joukkoon!
Keisari Caracallan vainotessa Aleksandrian koulua meni Origines Palestinan Caesareaan, missä hän perusti samankaltaisen oppilaitoksen, joka veti vertoja itse tuolle mainiolle Niilin rannalla olevalle mallikoululle. Paitsi tiedemiehenä ja opettajana vaikutti Origines uudessa isänmaassaan paljon saarnaajana: läheltä ja kaukaa tulvasi ihmisiä ihailemaan ja ihmettelemään hänen loistavaa ja syvää esitelmäänsä.
Origineksen jumaluusoppi on siksi monipuolinen ja eri tahoille haaraantuva, ettei hänen uskonnollista kantaansa käy yhdessä jaksossa täydellisesti esittäminen. Mainitsemme tässä ainoastaan muutamia hänen uskonoppinsa pääkohtia:
P. raamatussa, jonka jumalista alkuperää Origines innostuksella puolustaa, sanoo hän löytyvän kolmenkaltaisen merkityksen: kirjaimellisen merkityksen, jota hän nimittää raamatun ruumiiksi, siveellisen totuuden eli sen sielun sekä raamatun hengen eli sen mystilliset, salaiset totuudet. Raamatun selittäjän velvollisuus on ruumiista tunkeutua sieluun ja siitä pyrkiä itse ytimeen s.o. henkeen. Ei kukaan kieltäne tätä ajatusta pääasiallisesti yhtä oikeaksi kuin se on syvä ja (ainakin tässä muodossa) ajan kehkeymiskantaa korkeampi, mutta valitettavasti johdatti se ajattelijan arveluttaville poluille. Origines vieraantui yksinkertaisesta kansasta, arvellen ainoastaan oppineita kykeneviksi Jumalan sanaa käsittämään, hän unohti että taivaan valtakunta on hengellisesti köyhäin ja mieltyi liiallisesti raamatun tieteelliseen selittämiseen. On kyllä totta, että hän juuri raamatun tutkimisen alalla on suuria toimittanut kokoamalla aineksia tulevien aikojen tutkijoille ja rakentamalla heille monessa kohden hyvän perustuksen, mutta tästä hänen työstänsä ovat myös hänen monet erehdyksensä juuret etsittävät. Mielikuvituksensa pettämänä selittää Origines usein Jumalan sanaa mielivaltaisesti ja aivan väärin ja näihin vääriin selityksiin perustuvat hänen jumaluusoppinsa virheet. Mitä vaikeampi kysymys, sitä rohkeammin pyrkii hän päästä sen perille, silloinkin kun Jumalan sana selvästi vaatii häntä luopumaan yrityksestä.
Jumalasta puhuessaan koettaa Origines tarkasti poistaa kaikki, joka voisi alentaa ja supistaa korkeimman olennon äärellisyyden ahtaiden näköpiirien mukaiseksi. "Yhtä vähän kuin ihmissilmä, joka sietää ainoastaan lampun himmeätä valoa, saattaa katseellansa käsittää auringon kirkkauden, yhtä vähän voi ihmisjärki muodostaa Jumalan olentoa ilmaisevan käsitteen" lausuu Origines, väittäen niitä raamatunpaikkoja, jotka puhuvat Jumalasta rajoitetun inhimillisen käsitysky'yn mukaan, vertauksen tapaisiksi lauseparsiksi, joiden kirjaimellisesta käsityksestä meidän tulee koettaa mielemme vapauttaa. Ajatus on syvä ja itsessään varsin oikea, mutta kun Origines ryhtyy Jumalan ilmoituksia p. raamatussa tältä kannalta selittämään, viepi hän meidät usein aavalle, sumujen peittämälle merelle, missä yksinkertainen lapsellinen usko kadottaa ankkurinsa. Vaan vieläkin arveluttavampi on se väite, johon hän johtuu, koettaessaan selittää kolminaisuuden, tuon ihmisjärjelle selittämättömän salaisuuden syvyyttä, kun hän opettaa jumaluuden toisen persoonan, Sanan, olevan Isää alhaisemman. Miten suuri hänen ansionsa tämän vaikean kysymyksen suhteen ylimalkaan onkin, missä määrässä hän nerokkailla ajatuksillaan johdattikin myöhempiä opettajia tuota kirkon tunnustuksessa välttämättömän tarpeellista oppikaavaa Jumalan kolminaisuudesta valmistamaan, varmaa on toiselta puolen, että juuri hänen eksyttävä käsityksensä Pojan suhteesta Isään on ihmisten sydämmiin kylvänyt niitä harhaoppisuuden siemeniä, joiden myrkyllisiä vaikutuksia me sittemmin vuosisatojen kuluessa tapaamme kristikunnassa.
Ajatellessaan Jumalan luomistyötä johtuu Origines käsittämään sitä ijankaikkisuudesta tapahtuvaksi, sillä "Jumala ei ole milloinkaan saattanut olla vaikuttamatta". Perustuen tähän väitökseen edellyttää hän jokaisen ihmissielun olleen olemassa yli-ilmoissa ennenkuin ruumis, jonka vankilaan se langettuaan sortui, luotiin. [Origineksen vastakohtana tämän lopullisesti ratkaisemattoman kysymyksen suhteen on Tertullianus, jonka opin mukaan ihminen siitessänsä perii vanhemmiltaan sekä ruumiin että sielun.] Ken ei tässä huomaa gnostisismin vaikutusta Origineksen ajatusjuoksuun, jospa kohta hän onkin vapaa sen liiallisuuksista. Kirkon oppia ruumiin ylösnousemisesta hän ei vastusta, vaikkei hän toiselta puolen tämänkään kysymyksen suhteen kiellä aatteellisen kantansa johdonmukaisuutta, jyrkästi kun vastustaa toisten kirkonopettajain käsitystä kirkastetun ruumiin sukulaisuudesta aineellisuuden kanssa. Yhtä vähän kuin Origines pelkää luoda silmänsä ijankaikkisuuden syvyyteen jommoisena se oli ennen kaikkea aikaa, yhtä vähän hänen sielunsa kammoksuu lähteä järjen mitalla arvostelemaan niitäkin salaisuuksia, jotka ovat tuolla puolen viimmeisen päivän rajaa. Vaan kun hänen rohkea mielikuvituksensa häneltä sammuttaa Jumalan sanan kynttilän, eksyvät hänen jalkansa outoja teitä vaeltamaan. Ja kun hän palajaa tältä matkaltansa, luulee hän äärettömästä etäisyydestä nähneensä, miten Jumalasta luopuneet, ijankaikkiseen kadotukseen tuomitut ihmissielut, vieläpä perkelekin ja hänen enkelinsä lopullisesti palajavat Jumalan luokse, niin että Hän sanan täydellisimmässä merkityksessä on "kaikki kaikissa." Tämä Origineksen opin kohta soveltuu hyvin hänen käsitykseensä synnistä, joka käsitys, sanottakoon hänen syvälle pyrkivästä nerostaan mitä tahansa, on arveluttavan pintapuolinen. Saatamme sanoa koko tämän tärkeän kysymyksen, jonka oikeasta käsityksestä jokaisen ihmisen uskonnollinen kanta lopullisesti riippuu, kokonaan jääneen syrjälle mainion kirkkoisän oppineesta järjestelmästä.
Kyllä niitä aina löytyy, jotka rohkeasti arvostelevat suurempienkin henkilöiden elämän-työtä, ylpeästi tuomiten heitä silläkin tuomiolla, jota Jumala ei luovuta muille, ja Origineksen suhteen on tämä tuomio usein mitä ankarimmassa muodossa lausuttu. Mutta ajatellessamme miten uskollisesti hän kantoi ristiänsä aikana, jolloin Herran tunnustamiseen vaadittiin sydämmen koko rakkaus, kääntyvät ajatuksemme toisaalle, kuinka sydäntä masentavaisilta Origineksen erehdykset sitten kuuluvatkin. Kirkkohistorian todistaessa hänen oppinsa olleen himmentämättä hänen kristillisen elämänsä kaunista todistusta, käännymme lohdutettuina silmäilemään hänen vanhuutensa päiviä. Ja nämä muistuttavat meitä taas tuosta innostuneesta aleksandrialaisesta nuorukaisesta, joka Septimius Severuksen vainon aikana toivoi saavansa kuolla Kristuksen kunniaksi, muistuttavat meitä siitä Origineksesta, jonka hartain halu sittemmin aina oli marttyyrikuoleman kautta päästä Herran iloon. Deciuksen vainon aikana — niin kertoo meille kirkkohistoria — pantiin Origines muiden kristittyjen kera Caesarean vankilaan, niissä häntä kovien kidutusten kautta koetettiin saada kristinuskosta luopumaan. Miehuullisesti hän kesti kaikki tuskat ja ainoastaan Deciuksen kuolema pelasti hänen marttyyrikuolemasta. Muutamia vuosia myöhemmin (254) kuoli hän 70 vuoden vanhana Tyroksessa niiden kovien kidutusten seurauksista, joita hän vainon aikana oli kärsinyt, — Origineksen oli tapana sanoa: "kärsiä on rakastaa," ja arvostellessamme hänen pitkää väsymätöntä työtänsä Jumalan seurakunnan palveluksessa, jätämme lopullisen tuomion sille Herralle, joka lausui: "sentähden että hänelle paljo syntiä anteeksi annettiin, niin hän paljon rakasti."