II.
Neljännentoista vuosisadan etevimmät Mystikot.
— halajatkaat sitä terveellistä sanan rieskaa, niinkuin äskensyntyneet lapsukaiset, että te sen kautta kasvaisitte. 1 Piet. 2: 2.
Turhaan olivat skolastikot koettaneet virittää eloa elävältä kuolleesen kristikuntaan. Jo neljännellätoista vuosisadalla alkoi koko se tieteellinen menetystapa, jota he noudattivat, vähitellen joutua huonoon maineesen, kun skolastisuuden heikot puolet vuosi vuodelta yhä selvemmin ilmaantuivat. Sitä suurempaa huomioa herättää sitä vastoin mystisyys. Kirkon kurja tila, sen veltostunut kuri, tuo yhä pintapuolisemmaksi käynyt oppi hyvistä töistä, tyhjiä loruja sisältävät saarnat, pappien karttuva turmelus ja seurakuntien kasvava siveettömyys — kaikki kehottikin jokaista ajattelevaa ihmistä rukouksen ja hurskaan miettimisen hiljaisina hetkinä etsimään sitä sydämmen pyhyyttä, jota paitse ei kukaan saa Jumalaa nähdä, ja sitä rauhaa, jota Hän yksin voi antaa. Eipä kummallista, että mystisyyden varsinainen kukoistus juuri tähän aikaan alkaa. Saksalaisten taipumus syvään miettimiseen, vaan ennen kaikkea ajanhengen vaatimus loi neljännellätoista vuosisadalla monta jaloa mystikkoa, joiden syvät, Jumalaan pyrkivät mietteet kaikkien erehdyksiensä uhallakin ovat ajan turmeluksen ja kevytmielisyyden virkistyttävänä vastakohtana.
Ensimmäisenä saksalaisista mystikoista vetää Eckart huomiomme puoleensa. Hän syntyi luultavasti Thüringissä noin v. 1260. Saksalaiset Dominikanit, jotka eivät yleensä, niinkuin heidän romaanisissa maissa asuvat veljensä, antauneet kirkon opin jyrkiksi puolustajiksi ja inkvisitsioonin välikappaleiksi, vaan olivat taipuvaiset mystilliseen elämään, miellyttivät Eckartia, ja hän päätti ruveta heidän munkkikuntansa jäseneksi. Hän oleskeli sittemmin monessa paikassa, milloin toimittaen jonkun luostarin priiorin virkaa, milloin vaikuttaen opettajana Pariisissa, Strassburgissa, Kölnissä y.m., saavuttaen kaikkialla rakkautta ja kunnioitusta. Ja epäilemättä hän monesta syystä tämän ansaitsikin. Hän oli erinomaisen syvämietteinen mies; aatteiden yli-ilmoissa liikkui hänen totuutta etsivä henkensä, ja sinne tahtoi hän muitakin maan tomusta nostaa.
Eckartin uskonopillista kantaa, jota semminkin hänen saarnansa kuvaavat, on arvosteltu eri tavalla. Toiset ovat väittäneet hänen edustaneen mitä jyrkintä panteismia, toiset sitävastoin arvostelleet häntä kirkon opille uskollisena mystikkona, jonka ainoana silmämääränä on itse päästä ja johdattaa muita tosi kristityn elävään yhteyteen Jumalan kanssa. Jos olisimmekin alttiit asettumaan viimmemainittujen kannalle, ei meidän kuitenkaan sovi heidän kanssaan sanoa Eckartin panteismin esiintyvän vain muutamissa liiallisissa sanoissa, joita hän ei tarkoin punninnut, sillä epäilemättä oli juuri siihen suuntaan tähtäävä erehdys hyvin syvään juurtunut koko hänen katsantotapaansa. Mutta kaikessa tapauksessa tapaamme hänen teoksissaan, joita vasta viimme aikoina on koottu ja tarkemmin tutkittu, paljon hyvääkin. Niin lausuu hän esim. Rakkaudesta: "ei millään koeta Jumala meitä niin puoleensa vetää, kuin rakkaudellaan. Rakkaus on kuin kalastajan onki. Ei saa kalastaja kalaa, ennenkuin se on tarttunut onkeen. Mutta kun se on kiinni koukussa, niin tietää kalastaja sen omistavansa, miten se sitten ponnistaakin vastaan. Semmoinen on rakkauskin. Jonka se on vanginnut, hän kantaa kestävää, vaan samalla suloista ijestä. Ei mikään niin tee sinua Jumalan omaksi eikä Jumalaa sinun omaksesi, kuin tämä suloinen kahle. Joka on tämän tien löytänyt, hän ei toista etsi; joka on kiinni siinä koukussa, hänen jalkansa, kätensä, suunsa ja sydämmensä, sanalla sanoen koko hänen olemuksensa on Jumalan oma. Tässä rakkaudessa lepääminen tuottaa enemmän autuutta ja on Jumalalle otollisempaa, kuin kaikki hyvät työt ja kaikki hurskaat toimitukset, jotka eivät valu rakkauden elävästä lähteestä".
Jos näistä ja muista Eckartin saarnoissa tuon tuostakin esiintyvistä samankaltaisista sanoista päättäisimme hänen olleen kokonaan välinpitämättömän kristinuskon käytännöllisille kysymyksille, niin suuresti erehtyisimme. Hän päinvastoin teroitti niitäkin, etenkin armeliaisuutta köyhiä kohtaan sanankuulijoilleen. Niinpä lausuu hän esim.: "jos joku saisi kokea pyhää innostusta, vaikka semmoista, jonka valtaamana Paavali oli, kun hän temmattiin kolmanteen taivaasen, ja hän tietäisi jonkun köyhän tarvitsevan ruokaa, niin palvelisi hän Jumalaa paremmin luopumalla innostuksestaan ja auttamalla tuota köyhää, kuin viihtymällä autuaallisissa näyissä". Ei — Eckart tahtoi noudattaa kristinuskon vaatimuksia jokapäiväisissäkin oloissa ja toimissa. Mutta niin usein kuin Herra sen hänelle soi etsi hän yksinäisyyttä, miettiäksensä hengellisen elämän salaisuuksia ja nähdäksensä noita autuaallisia unia, joita hänen tavattoman rikas mielikuvituksensa, milloinkaan väsymättä, aina oli altis luomaan.
Olemme viitanneet Eckartin uskonnollisen katsantotavan varjopuoliin. Tunteittensa viehättämänä eksyi hän monesti luulojen sumuiseen ilmaan, missä hän ei enää nähnyt tuota ääretöntä pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välistä erotusta. Siinä suhteessa edustaa hän mystisyyden arveluttavinta erehdystä. Ja juuri tämä seikka esti häntä näkemästä ajan kipeintä tarvetta ja häntä itseä halajamasta ennen kaikkea Jumalan "sanan terveellistä rieskaa".
Eckartin mielipiteet herättivät monessa paikassa epäluuloakin, jos kohta hänen ihailijaansa luku olikin suuri. Juhana XXII tuomitsi 17 hänen mietteistään harhaoppisiksi. Ennenkuin tämä paavin päätös tuli hänen tiedokseen, kuoli Eckart v. 1327.
Ennen pitkää syntyi uskonnollisia yhdistyksiäkin, jotka niinikään pyrkivät tuohon salattuun, välittömään yhteyteen Jumalan kanssa, jonka etsiminen on mystisyyden varsinainen tuntomerkki Kuuluisin näistä yhdistyksistä on neljännellätoista vuosisadalla ilmaantuva "Jumalan ystäväin" liitto. Ankaran itsensäkieltämisen tiellä pyrkivät he maistamaan, kuinka suloinen Herra on. Turvaten Pyhän Hengen valistukseen ja Herran välittömiin ilmoituksiin enemmän kuin Jumalan sanaan, eksyivät he monesti haaveilun sumuisille teille, mutta ijankaikkisuus oli silmämääränä, ja "Jumalan rakkaus, joka kaiken ymmärryksen ylitse käy", elähytti heitä. "Luovu kaikesta omastasi ja vaivu Jumalan pohjattomaan armahtavaisuuteen, niin olet löytävä mitä etsit" oli heidän tapansa sanoa Itä-Franskassa, Pohjois-Italiassa, Schweitzissä y.m. Löytyi heitä paljo. Yleensä pitivät he liittoaan salassa, mutta heidän vaikutuksensa ulottui kuitenkin kauas yhdistyksen rajojen ulkopuolellekin, "Jumalan ystävät" saarnasivat nim. Kansalle, ollen monelle rasitetulle ja totuutta etsivälle sielulle jumalallisen armon välikappaleina! Sitä paitse vaikuttivat he paljon hyvää levittämällä hengellisiä kirjoja kuolleitten paimenten unohtamissa seurakunnissa. Yhdistyksen johtajana oli tuo kuuluisa mystikko Nikolaus Baselista. Paljon olisi hänestä kertomista, jos historia olisi lehdillänsä säilyttänyt mitä hän pitkillä matkoillansa Saksassa, Italiassa, Franskassa, Unkarissa y.m. Vaikutti Jumalan valtakunnan palveluksessa, mutta hänen työnsä oli ainakin suureksi osaksi tuota maailmalta salattua työtä, jonka suurimmat voitot ovat historialle tuntemattomat. Nikolaus kyllä monesti puhui herätyksen sanoja suurille ihmisjoukoille, vaan enimmiten työskenteli hän kaukana julkisuudesta, puhuen elämän sanaa sairasten kuolinvuoteen ääressä, luostarein hiljaisissa kammioissa ja yksityisten kodeissa.
Nikolaus ei ollut noita pintapuolisia, omaa kunniaansa etsiviä saarnaajia, jotka heti tahtovat nähdä työnsä hedelmän. Hän tyytyi odottamaan, uskoi, vaikkei hän suuria nähdä saanut, rukoili ja teki työtä, jättäen myötä- ja vastoinkäymiset, tappiot ja voitot sen Herran haltuun, jonka palveluksessa hän oli.
Semmoinen mies, kuin "Jumalan ystävä" Nikolaus oli, ei saattanut olla näkemättä kirkon turmelusta. Haikein sydämmin huomasi hän, miten paavikunta vuosi vuodelta yhä syvempään uupui lokaan, ja kristikunnan surkea tila koski kipeästi hänen hellään, Pyhän Hengen koulussa valistuneesen sydämmeensä. Vaan ei hän silti epätoivoon sortunut. Hänen tarkka silmänsä näki ijankaikkisen elämän valon säteilevän monesta silmästä, ja se todisti, ettei pelastuksen Jumala vieläkään ollut seurakuntaansa hyljännyt. Nikolaus jatkoi työtään. Yhä valtaavammaksi kävi hauen saarnansa, yhä voimallisempana kaikui hänen herätyshuutonsa. Köyhäin mökeissä kuului hänen äänensä, kehottaen ihmisiä Kristuksen seuraamiseen, ruhtinasten loistavissa saleissa puhui hän vakavia sanoja tämän elämän turhuudesta ja ijankaikkisuuden painavasta todellisuudesta. Ihmissydämmen salaisimpiinkin koteroihin loi hän tarkan, ylönluonnollisen valon valaiseman silmänsä, ja ihmeellisesti olivat henget hänelle alamaiset. Viisaan sielunpaimenen tavoin älysi hän mitä kukin paraiten tarvitsi, sovittaen taitavasti sanansa ihmisten erinkaltaisen tilan mukaan.
Kauan tarvitsi Herra Nikolausta viinimäkensä työssä, mutta jota vanhemmaksi tämä uskollinen palvelija tuli, sitä innokkaammin hän vain jatkoi työtään. Mystisyyden haaveksivat mietteet, jotka neuvoivat häntä uskomaan noita mielikuvituksensa kauniita unelmia Jumalan hänelle suomiksi välittömiksi ilmoituksiksi, eksyttivät hänen epäilemättä monesti harhateille, mutta että Herran armo tuki hänen työtään, sen todistavat monessa paikassa tapahtuneet herätykset, joiden siunauksesta rikasta vaikutusta tulevien aikojen suureen tehtävään ei kukaan arvaa. Paras todistus on kuitenkin Nikolauksen kuolema. Vähän siitä, etteivät aikakirjat varmuudella tiedä mainita hänen kuolinvuottaan. Pääasia on, että hän totuuden tunnustuksen tähden, jota eivät kirkon suruttomat johtajat ajanpitkään kestäneet kuulla, inkvisitsioonin tuomitsemana poltettiin. Nikolaus on siis luettava niiden joukkoon, joiden marttyyrikuoleman kautta Herra valmisti uskonpuhdistuksen suurta aikaa.
Saksalaisen mystisyyden etevin edustaja oli Tauler (k. 1361). Samoinkuin Eckart, kuului hänkin Dominikanein munkkikuntaan. Jo monta vuotta oli hän hämmästyttänyt maailmaa voimallisella saarnallaan, kun hän v. 1346 tutustui Nikolaus Baselilaisen kanssa. Tauler oli siihen aikaan 50 vuoden ikäinen. Tuo kuuluisa "Jumalan ystävä" oli kuullut paljon puhuttavan hänestä ja saapui hänen luoksensa Strassburgiin, kuullaksensa "mainion mestarin" saarnaa. Tauler saarnasi, vaan Nikolaus, joka ei tyytynyt tavallisten ihmisten vaatimuksiin, lausui suoraan, ettei saarna miellyttänyt häntä. Ei häntä viehättänyt tuon ylistetyn puhujan loistava esitystapa eikä hänen verraton taitonsa saksankielen käyttämisessä saarnasta puuttui hänestä henkeä, jota paitse kauniimmatkin sanat ovat tyhjää ihmispuhetta vain. Tauler pyysi vierastansa viipymään luonansa, lausuen sen toivon, että hän pitemmän ajan kuluessa saisi kuulla ainakin jonkun saarnan, johon hän mieltyisi. Nikolaus vastasi: "te olette kyllä kunnon pappi ja oppinut mies, vaan te ette elä, niinkuin saarnaatte. Ette ole vielä maistaneet Pyhän Hengen suloisuutta, te riiputte lain puustavista ja olette farisealainen". Nämä sanat, joiden painavaa, sydämmen sisimpään tähtäävää totuutta puhujan ankaran vakaa käytös tuki. Tekivät syvän vaikutuksen Tauleriin. Suuri muutos tapahtui hänessä: hän nöyrtyi totuuden tuomittavaksi. Hengellinen köyhyys, se köyhyys, joka on Herran mielen mukaan, oli tämän nöyrtymisen seuraus, uusi elämä Jesuksessa Kristuksessa sen hedelmä. Kahteen vuoteen ei Tauler uskaltanut saarnata, ja kun hän vihdoin sanankuulijoittensa suureksi iloksi astui saarnatuoliin, niin ei hän saanut mitään sanotuksi: kyynelet tukehuttivat hänen äänensä.
Dominikanit suuttuivat kovasti, kun heidän etevin puhujansa kykenemättömyys yhtäkkiä tuli yleiseksi puheenaineeksi koko kaupungissa, ja pilkkaavia huhuja levitettiin Taulerista kaikkialle. Mutta tämä ei masentanut häntä, eikä hän ehtinyt kuunnella maailman ivaa, sillä hän oli alituisesti sen Herran seurassa, joka hänen oli kutsunut "pimeydestä ihmeelliseen valoonsa". Ja jos vanhat ystävät hänen ylenkatseellisesti hylkäsivätkin, niin olipa sama Herra pitänyt huolta siitäkin, että hänellä nyt oli ystävä, joka paremmin kuin muut ihmiset ymmärsi hänen surunsa ja hänen ilonsa: tuo jalo totuuden puolustaja Nikolaus Baselista. Hänelle uskoi Tauler luottamuksella kaikki huolensa, hänen kauttansa sai hän monen taistelun helteessä kokea Herran armoa syntisiä kohtaan.
Jota todellisempaa Taulerin kääntyminen oli, sitä parempia hedelmiä oli se ennen pitkää vaikuttava muissakin, sillä sen ytimenä oli Herran voima. Tauler astui jälleen saarnatuoliin, ja nyt täytyi suruttomimpainkin ihmisten myöntää, ettei hän milloinkaan ennen ollut niin valtaavan voimallisesti saarnannut. Tekstinä oli Math. 25:nen luvun 6 värssy: "katso ylkä tulee, menkäät ulos häntä vastaan". Tauler puhui uskovaisen likeisestä yhteydestä Herran kanssa ja siitä vuotavasta riemusta, joka saa ihmisen kaikki unohtamaan. "Se on totta" kuului liikutuksesta vapisevan äänen todistus, ja lausuja, eräs mies, kaatui tainnoksissa lattialle. Tauler vain jatkoi saarnaansa. "Lakkaa, lakkaa" huudettiin väkijoukosta, "sillä hän kuolee käsiimme". Mutta saarnaaja vastasi: "jos ylkä tahtoo viedä morsiamensa kotia, niin tahdomme kernaasti siihen suostua". — Voimallinen oli tämä saarna, ja yhtä valtaavasti saarnasi Tauler monesti sittemminkin, herättäen lukemattomia synnin, unesta ja vuodattaen lohdutuksen öljyä moneen särjettyyn sydämmeen.
Tauler oli syvämielinen mies sanan oikeassa merkityksessä. Hänessä pääsi evankeliumin valo, joka keski-ajan pimeinä vuosina oli useimmilta hurskailtakin ihmisiltä miltei kokonaan salattu, suuria, vaikuttamaan. Sillä jos meidän täytyykin myöntää, että tuo painava totuus "Kristus meidän edestämme" ei pääse täyteen oikeuteensa hänen uskonnollisessa katsantotavassaan, on tämä katsantotapa, epäilemättä monessa suhteessa raamatun mukainen ja ihmeteltävän syvä. Etenkin, tutki Tauler Herran kärsimisen historiaa. Se oli hänen "yliopistonsa", jonka rinnalla kaikki muut opinahjot olivat verrattoman köyhät. "Synti ja sen viettelykset katoavat Herramme haavoissa. — Niinkuin lumi sulaa tulen ääressä, niin sulaa syntikin Jesuksen rakkautta hehkuvissa haavoissa. Rakkaus nielee ne kaikki" niin kuuluu hänen todistuksensa, ja se on saavutettu kokemuksen kautta, rukouksissa ja kilvoittelevan uskon kapealla tiellä. Kirkon määräämiä n.s. hyviä töitä ei hän saarnoissaan teroittanut ihmisiin; päinvastoin puhui hän vakavia, uskonpuhdistuksen aamukoiton valaisemia sanoja tekopyhyyttä ja itsevanhurskautta vastaan. Eipä kummallista, että myöhempien aikojen jaloimmat henkilöt, niinkuin Arndt, Spener, Luther y.m. ovat pitäneet tätä keski-ajan mystikkoa mitä suurimmassa arvossa, monesti kertoen hänen syviä, sisälliseen uskonelämään perehtyneitä mietteitään. Taulerin kuuluisimmat teokset ovat hänen saksankielellä pitämänsä saarnat sekä "Jesuksen köyhän elämän seuraamisesta" niminen kirja. Lainaamme tähän otteen viimmemainitusta kirjasta:
"Suurten kiusausten hetkinä ottaa Jumala ihmiseltä kaikki mitä Hän ennen hänelle on antanut. Hän vaatii silloin ihmistä syvään miettimään, millainen hänen tilansa on, jotta ihminen itse näkisi ja tunnustaisi, mitä hänellä itsellä on ja mitä hän oman voimansa turviin jätettynä voipi. Silloin jää ihminen aivan yksinään, niin ettei hän Jumalasta mitään tiedä, ei tunne armoa ensinkään, ei lohdutusta eikä mitään, jota hänellä ennen on ollut. Sillä kaiken tämän salaa Jumala meiltä, niin ettemme tiedä, minne kääntyä. Semmoisina hetkinä on tärkeätä, että ihminen käyttäytyy Jumalan tarkoituksen mukaan, kuuliaisena antautuen Hänen vapaalle tahdolleen ja tuomiolleen. Suuri oli pyhien veritodistajain uhri, kun antoivat henkensä totuuden puolesta, vaan heillä oli kuitenkin Jumalan sisällinen lohdutus, niin että tuskia pilkaten iloisina kärsivät kuoleman, mutta ei mikään kärsiminen ole verrattava sen ihmisen tuskaan, jonka koetusten hetkinä täytyy kaivata Jumalan lohdutusta. Se tuska on kaikista tuskista suurin. Sillä silloin heräävät sydämmessä kaikenkaltaiset onnettomat ajatukset, kaikki synnit ja kiusaukset, jotka ihminen jo ennen on voittanut; ne ahdistavat häntä uudelleen paljoa kovemmin kuin konsanaan ennen, paljoa kiivaammin kuin siihen aikaan, jolloin hän vielä synneissään makasi. Tämmöisinä hetkinä tulee ihmisen kärsivällisesti odottaen antautua Jumalan tahdolle niin kauan kuin Hän tahtoo".
Samaan suuntaan kuin Tauler puhui ja kirjoitti Henrik Suso. Mutta hän ei ollut läheskään niin syvä ja lahjakas eikä hän ole luonut paljo itsenäistä. Jo lapsena rupesi hän Dominikanein munkkikunnan jäseneksi, tutkien innostuksella etenkin Salomonin kirjoja. Suso vaikutti pääasiallisesti naisiin, jotka rakastivat hänen lempeää, sydämmen hellimpiin tunteisin tähtäävää, vertauksista rikasta saarnaansa. Mutta ei häntä silti lihan evankeliumin pintapuoliseksi julistajaksi saa sanoa. Päinvastoin. Ristin tien osottajana hänkin esiintyi, parannuksesta ja elävästä uskosta hänkin puhui. Suso kuoli v. 1365. — Suson elämäkerran kirjoitti hänen ystävänsä Elisabet Stagel, joka oli nunnana Toessin luostarissa. Monta kaunista kertomusta sisältää hänen kirjansa. Tekijä kertoo muun ohessa, että Suso kielsi nunnia antaumasta tuon rajattoman itsensäkidutuksen uhriksi, joka siihen aikaan etenkin naisluostareissa oli hyvin yleistä. "Rakas Vapahtaja" niin oli Suso lausunut "ei sanonut: ottakaat minun ristini päällenne, vaan Hän sanoi: jokainen ottakoon ristinsä päällensä".
Saksalaisista mystikoista puhuessamme, emme saa unohtaa erästä kirjaa, joka on tunnettu nimellä "Saksalainen Teologia". Se sisältää paljon hyvää ja on vaikuttanut suuria Jumalan valtakunnan palveluksessa. Luther piti sitä erinomaisen suuressa arvossa ja luki sitä ahkeraan. — Kirjan tekijä on tuntematon.
Likeisesti sukua näiden saksalaisten mystikkojen kanssa oli alamaalainen Juhana Ruysbrock (k. 1381). Yksinäisyydessä vietti tämä haaveksivaan uskonnolliseen elämään mieltynyt, luultujen ylönluonnollisten ilmoitusten viehättämä mystikko onnellisimmat hetkensä. Käytännölliselle kristinuskolle hän vieraantumistaan vieraantui. Messuakin toimittaessaan saattoi hän niihin määrin joutua tunteittensa valtaan, että hän tainnoksissa kannettiin pois kirkosta. — Ruysbrockin paras kirja on "Hengellisten häitten kunnia".
Paljon olisi sanomista näistä keski-ajan syvän miettimisen merkillisistä edustajista. Se siemen, jonka he kylvivät ihmisten sydämmiin, iti ja kantoi rikkaita hedelmiä kristikunnassa. Mutta valitettavasti he eivät päässeet käsittämään p. Raamatun ääretöntä arvoa, sillä he eivät ymmärtäneet, että totuus löytyy ehdottomasti puhtaana ainoastaan tässä elävässä lähteessä, "isällinen sana" eli "valo", johon he luottivat, johdatti heitä sitä vastoin monesti väärälle tielle. Mutta älkäämme unohtako, minkä ajan lapsia he olivat, jotta emme eksyisi heihin sovittamaan meidän aikamme katsantotapaa, jota he rukouksissa taistellen ja uskossa kilvoitellen ovat valmistaneet.