III.
Juhana Vikleff.
— älkäät antako missään peljättää teitänne vastaanseisojilta. Joka tosin heille kadotuksen merkki on, mutta teille autuudeksi ja se on Jumalalta.
Sillä teille, on lahjaksi annettu Kristuksen puolesta, ei ainoasti että te hänen päällensä uskotte, mutta myös kärsitte hänen tähtensä. Filipp. 1: 28-29.
Ylpeästi oli Innocentius III laskenut Englannin paavikunnan valtaistuimen juureen, vastaanottaen sen kuninkaalta vasallivalan. Mutta jo siihen aikaan ilmaantui, kuten ennen on mainittu, tuon syvään nöyryytetyn kansan riveissä heräjävän vapauden vastarintaa, joka aikojen kuluessa oli kasvava vastustamattomaksi voimaksi. Kovan sorron alaisena oli Englanti kuitenkin vielä kauan. Paavit kiskoivat suuria veroja, kerjäläismunkkien vaatimukset kasvoivat kasvamistaan, ja taitavasti sammuttelivat papit siellä täällä syttyvää valoa, masentaen vastarintaa. Yhä edelleen koettivat he nukuttaa kansaa kuolleella, raamatusta poikkeavalla saarnallaan, yhä rohkeammin turmelivat he sanankuulijoitaan ylöllisellä ja epäsiveellisellä elämällään. Niin — keski-ajan yön pimeässä nukkuu vielä Britanniankin kansa, mutta joka tarkkaan katselee sen maita, hän huomaa, että Pyhän Hengen tuulahdus alkaa poistaa sumut tuon kuuluisan saariston rannoilta, ja näkee, miten taivaan reunalla päivä jo vähän ruskottaa. Siellä täällä heräävät ihmiset, ja väleen kuuluu sorretun Siionin muureilta vartijan ääni, jonka vertaista ei keskiaika konsanaan ennen ole kuullut. Raamattu kädessään astuu Herran voiman tukemana taistelutantereelle alkavan uskonpuhdistuksen ensimmäinen varsinainen edustaja Juhana Vikleff.
Vähän tiedämme tämän merkillisen miehen aikuisemmista elämänvaiheista. Kun hän noin v. 1360 alkoi julkisesti esiintyä, oli hän jo 36 vuoden ikäinen. Hirmukuolema oli syvämieliseen nuorukaiseen tehnyt valtaavan vaikutuksen. Nöyrtyen pyhän Jumalan edessä, rukoili hän hartaasti viisautta ja valoa ylhäältä, jotta hän löytäisi elämän tien. Sen rukouksen kuuli Herra. Raamatusta, jota Vikleff siitä alkaen ahkeraan luki, löysi hän mitä hänen totuutta etsivä henkensä kaipasi. Jota enemmän hän viljeli tätä kirjojen kirjaa, sitä selvemmin hän huomasi, kuinka kauas katolinen kirkko oli poikennut totuuden tieltä. Yhä paremmin älysi hän jokaisen kristityn vastuunalaisuuden Jumalan edessä ja yhä selvemmin kuuli hän Hengen kehottavan vaatimuksen: ryhdy taisteluun valheen ja pimeyden valtoja vastaan. Vaan Vikleff ei ollut noita pintapuolisia, omaan voimaansa luottavia profeetoja, jotka heti luulevat kaikki tietävänsä ja kaikkeen pystyvänsä. Hän kävi Pyhän Hengen koulua, jossa ei silmänräpäyksessä valmistuta. Hän kasvoi viisaudessa ja varttui hengessä totuuden suurta taistelua taistelemaan.
Harjoitettuaan opintoja Oxfordissa, pääsi Vikleff Baliolin kollegion esimieheksi v. 1361. Kaksi vuotta myöhemmin sai hän teologian tohtorin arvon, joka oikeutti häntä pitämään luentoja uskonopissa. Päästyään Kanterburyn kollegion esimieheksi (1365), alkoi Vikleff yhä rohkeammin Jumalan sanan valossa kateederista julistaa uskonnon totuuksia, jonka ohessa hän monesti saarnatuolistakin kylvi totuuden siemeniä kansalaistensa sydämmiin. Hänen esityksensä oli valtaavan voimallista, opettavaa ja syvää, ja kauas kuului hänen sanojensa kaiku, sillä niitä kannatti totuuden oma sisällinen voima.
Vikleffin julistamat mielipiteet paavikunnan mielivaltaisista, vaatimuksista, joita jo ennen hänen aikojaan Englannissa oli vastustettu, juurtuivat juurtumistaan tuohon itsetietoisuuteen heräjävään kansaan. Valtion johtavat henkilöt asettuivat hänen puolelleen, valmistautuen vastarintaan. Kun Urbanus V v. 1365 yhä jyrkemmin alkoi vaatia tuon ennen suostutun veron maksamista paavikunnalle, kieltäytyi kuningas Edvard III parlamenttinsa tukemana yhtä jyrkästi sitä maksamasta. Vikleff puolusti kateederista parlamentin päätöstä. Turhaan raivosivat Rooman ystävät, turhaan koettivat he näyttää toteen, että paavi, joka muka oli Englannin läänitysherra, kanoonisen lain mukaan olisi oikeutettu vaatimaan jos mitä. Heitä ei enää uskottu, sillä uusi aika oli jo koittanut, ja koko paavikunnan perikatoa ennustivat Vikleffin sanat: "kanooninen laki ei merkitse mitään, jos se Jumalan sanaa vastustaa". Urbanuksen täytyi luopua läänitysveroa Englannilta vaatimasta, eikä koko kysymystä sittemmin kukaan hänen jälkeisistäänkään ainakaan julkisesti ottanut puheeksi.
Vikleffin herätyshuutojen innostuttamana alkoi Englannin hallitus ja kansa yhä jyrkemmin vastustaa katolista kirkkoa. V. 1375 lausuttiin alahuoneessa: "Rooman lähettämät hengelliset miehet ovat kuningaskunnalle vaarallisemmat kuin Juutalaiset ja Sarasenit. Jokainen paavin lähettiläs, joka Englannissa oleskelee, ja jokainen Englantilainen, joka Rooman hovissa oleskelee, on kuolemalla rangaistava". Samaan aikaan saarnasi Vikleff: "evankeliumi on uskonnon ainoa lähde. Rooman paavi on varas, eikä hänellä suinkaan ole oikeutta koko maailmaa rangaista, vaan päinvastoin saavat alhaisemmat papit, jopa maallikotkin, häntä nuhdella". Huonoja enteitä katolisen kirkon tulevaisuudelle Englannissa!
V. 1375 sai Vikleff Lutterworthin kirkkoherrakunnan. Siellä asui hän siitä alkaen enimmiten, ahkeraan saarnaten ja muutenkin uskollisesti hoitaen paimenvirkaansa, pitäen sen ohessa yhä edelleen luentoja Oxfordissa, missä hän ajottain oleskeli. Herättääksensä tietämättömyyteen ja hengelliseen välinpitämättömyyteen uupunutta kansaa, päätti Vikleff lähettää saarnaajia maan kaikkiin osiin julistamaan evankeliumia ihmisille. "Jos munkit" sanoi hän "kulkevat pitkin maata, kaikkialla saarnaten pyhimysten taruja ja Trojan sodan seikkailuja, niin tulee meidän Jumalan kunniaksi tehdä mitä he säkkiensä täyttämiseksi tekevät. Meidän tulee panna toimeen laaja ja matkustava evankeliumin saarnaaminen sielujen kääntämiseksi Jesuksen Kristuksen tykö". "Köyhät papit", joiksi Vikleffin lähettämiä saarnaajia nimitettiin, vaikuttivat monissa paikoin suuria Englannin kansassa. Heillä olikin tämä opettajansa terottama jalo käsky: "lähtekäät saarnaamaan! Tämä on kaikkein korkein työ; mutta älkäät tehkö niinkuin papit, jotka saarnattuansa istuvat ravintoloihin ja pelipöydän ympärille tahi kuluttavat aikansa metsästykseen. Kun olette saarnanne päättäneet, niin käykäät sairasten, vanhusten, köyhien, sokeiden ja ontuvien luona ja auttakaat heitä kykynne mukaan". — Mutta ennen kaikkea tahtoi Vikleff kaikkien luettavaksi avata kirjojen kirjan, jotta jokainen itse saisi tutkia, mikä Jumalan hyvä ja täydellinen tahto on. Hän ei osannut raamatun alkukieliä, mutta hän hankki itselleen versio vulgatan (katso I osa) paraat käsikirjoitukset, joita hän alkoi kääntää kansansa kielelle.
Ei saattanut katolinen kirkko tyyneenä katsella tätä uskonpuhdistuksen yhä kirkastuvaa aamukoittoa. Papit ja munkit olivat raivoissaan: tavalla tahi toisella oli Vikleff pakotettava vaikenemaan. Se oli heidän voimaton tuumansa — Herra oli päättänyt toisin.
Toukokuun 30 p:nä 1377 julisti Gregorius XI, jolle Englannin papit ja munkit olivat toimittaneet otteita tuon rauhanhäiritsijän luennoista ja saarnoista, hänen kerettiläiseksi. Hän määräsi niinikään, että Vikleff heti oli vangittava ja oikeuden edessä tutkittava. Väkivaltaisiin toimiin eivät asianomaiset kuitenkaan saattaneet ryhtyä, kun, valtio ja kansa kannatti tuota suurta opettajaa. Uskonpuhdistaja kirjoitti kirjan puolustuksekseen ja saapui Lontooseen vastaamaan sanoistansa (1378). Kokous oli meluinen ja keskustelu kiivasta. Molemmin puolin lausuttiin uhkaavia, intohimojen synnyttämiä sanoja. Vikleff yksin pysyi maltillisena ja tyyneenä, mutta samalla horjumattoman vakaana. Kokous ei voinut mitään aikaansaada, kun näet hallitus vaati piispoja lakkauttamaan kaikki hankkeet uskonpuhdistajaa vastaan. Uhkaavia sanoja kyllä kuului katolisen kirkon puolustajain joukosta, vaan ei siitä apua ollut: Vikleff poistui kokouksesta voittajana.
Yhä rohkeammin vain jatkoi uskonpuhdistaja työtään. Raamatun erehtymätön sana johdatti häntä kirkkaudesta toiseen, opettaen häntä vakavin askelin kulkemaan eteenpäin. Vikleff tiesi, että Herra oli hänen kanssansa. Sentähden hän ei horjunut, vaikka tulevaisuus monesti näytti hyvinkin pimeältä. Kun hän esim. kerran kovasti sairastui, ja kerjäläismunkit, joita vastaan hän usein ankarasti oli puhunut, saapuivat hänen luoksensa, vaatien häntä ainakin ijankaikkisuus silmien edessä, peruuttamaan oppinsa, vastasi sairas ylönluonnollista vakuutusta säteilevin silmin: "minä en kuole, vaan elän ja olen munkkien pahoja tekoja ilmi tuova". Niin kävikin. Vikleff parani ja väleen kaikui hänen valtaava äänensä vielä voimallisemmin kuin ennen kauhistukseksi kaikille niille, jotka, vihaten valkeutta, koettivat karttaa hengen miekkaa, joka kirkkaana välkkyi uskonpuhdistajan kädessä.
Vuosi 1380 on tärkeä vuosi koko kristikunnan ja etenkin Englannin kansan historiassa. Silloin valmistui nim. Vikleffin raamatunkäännös. Munkit valittivat: "evankeliumin helmeä heitetään kaikkialle, ja siat tallaavat sitä", ja moni uskonpuhdistajan ystävistäkin piti raamatun kääntämistä kansan kielelle rohkeana, miltei turmioa tuottavana tekona. Mutta Vikleff ei epäillyt, vaikka häntä yhä kiivaammin ahdistettiin ja kerettiläisyydestä syytettiin. "Tahdotteko kerettiläiseksi tuomita Jumalan pyhää Henkeä, joka antoi apostoleille evankeliumin kaikilla kielillä?" kysyi hän totuuden valistuneen puolustajan vakaalla luottamuksella. Selvänä on hänellä jo se horjumaton totuus, että Jumalan sana on ihmisten ainoa erehtymätön ohje, ja tätä totuutta, johon koko uskonpuhdistuksen aate perustuu, aikoo hän puolustaa viimmeiseen hengenvetoonsa asti. Ja saman sanan valossa näkee hän yhä selvemmin, miten väärin katolinen kirkko käsittää etenkin synnin ja armon painavan kysymyksen, ja hänen sydämmessään vakaantuu vakaantumistaan uskonpuhdistuksen toinenkin suuri perusaate, se nim., että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon, eikä lain töiden kautta. Hän on päässyt sille kalliolle, jonka nimi on Jesus Kristus, eivätkä helvetin voimat voi häntä temmata alas.
Pintapuolisesti me Vikleffin tehtävää arvostelisimme, jos sitä kummastelisimme, että hän muutamissa opinkappaleissa erehtyi. Keski-ajan yö loi pimeät varjonsa hänen kirjoituspöydälleen, himmentäen häneltä joskus Jumalan sanan valon, jonka ääressä hän työskenteli. Niin kävi esim. Hänen tutkiessaan ehtoollisopin syvää salaisuutta. Hyläten muuttumisopin, eksyi hän näet siihen katsantotapaan, etteivät ehtoollisvieraat nauti kuin kirkastetusta Vapahtajasta valuvaa voimaa ja että leipä ja viini siis ainoastaan kuvaavat Kristuksen ruumista ja verta. Sanan valossa älyten, miten mielivaltaisesti katolinen kirkko oli käsitellyt pyhän ehtoollisen asetussanoja, eksyi Vikleff vastakkaiseen erehdykseen, jota jo Berengarius Toursilainen y.m. vallanhimoisen katolisen kirkon sortamat vastustajat erehtyivät puolustamaan. Niinikään kannatti hän Augustinuksen armonvalitsemissoppia sekä piti kirkkoa ainoastaan valittujen yhdistyksenä. "Kuinka voi häntä (paavia) pitää päänä, joka voipi tulla perkeleeksi helvetissä, mitenkä kirkkona sitä, joka on luopunut, harhaoppinen ja täynnä Jumalan pilkkaa?" kysyi Vikleff. Oudoksuisimmeko että hän taistelun helteessä, katolisen kirkon turmeluksen ympäröimänä ja totuuden rikollisten väijymättä, joskus oli liika rohkea hävittäessään kristikunnan turmeltunutta opinjärjestelmää ja rakentaessaan uutta?
Vikleff oli lausunut niin rohkeita sanoja ja hänen suuri työnsä uhkasi siksi selvästi keski-ajan koko katsantotapaa perikadolla, ettei kirkko saattanut jättää häntä rauhaan. Uskonpuhdistajan mainetta ei saavuta kukaan kokematta oman aikansa vihaa. Semmoiset miehet ovat vihityt taisteluun, ja tämä taistelu on samassa määrässä kovaa, kuin he, ihmisiä pelkäämättä, puhuvat totuuden vakaata kieltä. Vikleff ei ole poikkeuksena tästä historian muuttumattomasta todistuksesta.
Kiivain kaikista Vikleffin vastustajista oli Kanterburyn arkkipiispa Villiam Kourtenay. Jo kauan oli hän koettanut rakentaa salpoja uskonpuhdistuksen kasvavalle virralle, jonka kohoavat aallot uhkasivat Englannin katolista kirkkoa perikadolla. Toukokuun 17 p. 1382 kokoontuivat valtakunnan piispat ja muut mahtavat henkilöt Lontooseen tutkimaan Vikleffin "harhaoppisia" kirjoja ja tuomitsemaan niiden tekijää. Kymmenen Vikleffin väitteistä, joista etenkin hänen ehtoollisoppinsa herätti suurta melua, julistettiin harhaoppisiksi. "Jos tämä kerettiläinen" lausui arkkipiispa, "alati saa vedota kansan intohimoihin, niin on perikatomme varma", vaatien hallitusta ryhtymään tehokkaisin toimiin Vikleffiä vastaan. Kuningaskin liittyi vastustajiin, antaen luvan heittää vankeuteen jokaisen, joka uskaltaisi tuomituita väitteitä puolustaa.
Ihmeellisesti hoitaa Herra omiansa täällä muukalaisuuden maassa. Etenkin on Hänen merkillinen kuljetuksensa nähtävänä noiden suurten uskonsankarien elämänvaiheissa, jotka Hän asetti totuuden puolustajain eturiviin. Yksi niitä oli Vikleff. Jota likemmäksi hänen elämänsä lähestyi loppuansa, sitä kovemmaksi kiihtyi taistelu. Jo Lontoon kokouksessa täytyi hänen kokea, että ystävä toisen perästä luopui hänestä juuri silloin, kuin hän ihmisten käsityksen mukaan olisi ystäviä tarvinnut. Kalpeat ovat hänen kasvonsa, taisteluista ja väsymättömästä työstä riutuneet hänen voimansa, mutta voimallisempana kuin ennen, jolloin lukuisat ystävät häntä innostuksella puolustivat, seisoo hän nyt yksin Herran tukemana kokouksen edessä. Vakaana korottaa hän valkosta päätään, lausuen tyyneesti: "evankeliumin oppi ei ole koskaan hukkuva".
Vaikka kuningas ja lordit olivat piispojen puolella, ei Vikleffin sortamisesta kuitenkaan sillä kertaa mitään tullut, sillä parlamentin alahuone, johon hän vetosi, kannatti häntä. Viekas Kourtenay ei kuitenkaan siitä masentunut. Hän lähti heti Oxfordiin saadaksensa yliopistoa puolelleen. Yritys onnistui. Vikleffin täytyi kokea, että sama opinahjo, jossa hän niin ahkeraan oli virittänyt uuden ajan valoa maailmalle, asettui totuuden vastustajain puolelle. Sitä urhoollisempana vain odotti vanhus lähestyvää myrskyä. Vaikka hänen ruumiinvoimansa jo olivat hyvin masentuneet, saapui hän Kourtenayn Marraskuussa samana vuonna toimeenpanemaan kokoukseen Lontooseen. Siellä hän piti ankaran puheen katolisen kirkon turmeluksesta. Se päättyi näillä sanoilla: "totuus on voittava". Ikäänkuin aavistaen, että lukematon, vaikka näkymätön vartijajoukko suojeli Vikleffiä, ei kukaan läsnäolijoista koettanutkaan häntä estää, kun hän, päätettyään puheensa, tyyneenä poistui kokouksesta. — Hän palasi Lutterworthiin jatkamaan keskeytettyä työtään.
Ennen pitkää ryhtyi paavikin taisteluun. Hän kutsui Vikleffin Roomaan, vaan uskonpuhdistaja ei noudattanut käskyä. Ei ihmispelko häntä estänyt lähtemästä — Vikleff ei pelännyt ihmisiä! — vaan hänen yhä heikommaksi käynyt terveytensä teki matkan mahdottomaksi. Mutta kyllä paavi silti sai kuulla Vikleffin puolustuksen. Lutterworthista kirjoitti uskonsankari: "Minä uskon, että Rooman paavi ennen kaikkia muita on velvollinen rupeamaan Kristuksen evankeliumin alamaiseksi, sillä suurin ei ole se, joka itsellensä kokoo korkeimpia maallisia arvonasteita, vaan se, joka uskollisimmin Herraa seuraa. Ei kenenkään uskovaisen pidä paavia seurata, jos ei paavi Jesusta Kristusta seuraa. Paavin täytyy Jesuksen Kristuksen esimerkin mukaan valtiolle antaa takaisin maallinen valtansa ja voimakkaasti kehottaa papistoansa tekemään samaa. Jos oman tahtoni mukaan saattaisin ruumistani käskeä, niin tulisin todellakin Rooman paavin luokse, mutta Herran kuritukset ovat minulle muuta osottaneet ja opettaneet minua enemmän tottelemaan Jumalaa kuin ihmisiä".
Jos kenenkään elämänvaiheissa, niin toteutuvat Vikleffin taistelussa totuuden puolesta Herran sanat: "Eikö kaksi varpuista yhteen ropoon myydä? ja yksi heistä ei putoa maan päälle ilman teidän Isättänne. — — — Älkäät siis peljätkö: te olette paremmat kuin monta varpuista". Ken on voimallisemmin iskenyt paavikunnan paheisin, ken säälimättömimmin paljastanut katolisen kirkon turmeluksen, sen papiston synnit, jumalanpalveluksen maailmalliset, ihmissääntöihin perustuvat turhamieliset menot ja opin suuret erehdykset, kuin hän — ja kuitenkin: ei yksikään koskenut häneen! On kyllä totta, että hänen täytyi paljon kärsiä, että marttyyrikuoleman kauhut tuon tuostakin, etenkin hänen elämänsä viimme vuosina uhaten likenivät Lutterworthin pappilaa, missä uskonpuhdistaja kirjoituspöytänsä ääressä viritti evankeliumin valoa kristikunnalle, mutta Herra poisti kaikki vaarat. Pimeyden vallat eivät voineet estää Vikleffiä valmistamasta tuota jaloa teosta, johon hän elämänsä illalla oli ryhtynyt ja jonka kautta hän vielä kauan kuolemansa jälkeen oli saarnaava uskonpuhdistuksen suurta aatetta maailmalle. Sen nimi on Trialogus. Käyttäen puheenvaihdon kuvaavaa muotoa, asettaa Vikleff "totuuden" kysymyksiä esittämään, "valheen" vastaväitteitä tekemään sekä "ymmärryksen" edustamaan puhdasta oppia. Valtaava nero, tosi kristityn valistus ja totuuden puolustajan urhoollisuus tukee tämän mainion, Herran armon turvissa syntyneen kirjan sanoja.
Mutta jo lähestyi se hetki, jona Herra oli kutsuva tuon uskollisen palvelijansa lepoon. Oli Joulukuun 29 päivä 1384. Vikleff oli kirkossa, missä vietettiin "viattomain lasten juhlaa". Hän oli juuri nauttinut Herran pyhää ehtoollista, kun hän halvattuna vaipui alttarin kivipermannolle. Haikein sydämmin kantoivat muutamat seurakuntalaiset tuon kunnioitetun, hellästi rakastetun paimenen kotia. Vielä pari päivää viipyi väsynyt matkamies ystäväinsä luona, odottaen lopullisen pelastuksensa autuaallista päivää. Uudenvuoden-aattona muutti hän sen Herran luokse, josta hän pyhitetyllä elämällään ja voimallisilla sanoillaan loppuun asti uskollisesti oli todistanut.