IV.
Suomen kirkko Avignonin paavikunnan aikana.
Minä annoin heidän vetää ihmisen ijestä, ja käydä rakkauden ohjissa, ja minä autin heitä, otin ikeen heidän kaulastansa ja annoin heille elatuksen. Hos. 11: 4.
Myöhään oli Suomen kansa päässyt kristinuskon osallisuuteen, ja myöhemmin kuin muissa katoliseen kirkkoon kuuluvissa maissa juurtui keski-ajan uskonnollinen katsantotapa esi-isiemme sydämmiin. Kun uskonpuhdistuksen edelläkävijät jo hämmästyttivät Euroopan emämaita herätyssaarnallaan, varttui ja edistyi katolisuus vielä syrjäisessä Suomessa. Tämä tulee meidän muistaa, kun noiden suurten sivistysmaiden oloista käännymme silmäilemään Suomen kirkon samanaikuisia vaiheita.
Maunu I:sen kuoltua kokoontuivat Turun tuomiokapitulin jäsenet piispanvaalia toimittamaan. Piispaksi valittiin Ragvald II (1309-1321), joka oli kotosin Ahvenanmaalta ja siihen aikaan oli Turun tuomiokirkon kaniikina. Eräs kirje mainitsee, että kaniiki Laurentius, mahdollisesti sama mies, jonka ehdotuksesta Maunu I määrättiin Suomen piispaksi, heti ilmoitti vaalin päätöksen Ruotsin arkkipiispalle. Sama kirje kertoo myöskin, että Upsalasta saapuneen käskyn johdosta Ragvaldin valitseminen julkisesti ilmoitettiin Turussa, sekä tuomiokirkossa että Dominikanein luostarikirkossa, jotta jokainen, jolla oli muistuttamista sitä vastaan, voisi valittaa arkkipiispalle, ennenkuin tämä oli vahvistanut vaalin. Nähtävästi muistutuksia ei tehty, sillä Ragvald astui virkaansa heti tämän jälkeen.
Vähän tiedämme Ragvald II:sen vaikutuksesta Suomen kirkon johtajana. Sen vain huomaamme, että hän koetti Turunkin piispanistuimelle hankkia niitä maallisia tukeita, joiden turvissa keski-ajan piispat miltei kaikkialla pääsivät mahtaviksi herroiksi. Hän näet ryhtyi rakentamaan Kuusiston linnaa (1317) samannimisen kartanon maalla, joka jo ennen oli Turun hiippakunnan oma. Hän aikoi sitä Turun piispojen rauhalliseksi asunnoksi, johon he, milloin vain tahtoivat, saattaisivat vetäytyä julkisuuden rasittavista oloista virvoitusta etsimään, sekä turvaksi sodan aikoina. Mutta linna oli puusta eikä semmoisena voinut ainakaan viimmemainittua tarkoitusta vastata. Se nähtiin jo seuraavana vuonna, jolloin Venäläiset sen polttivat. Tuomiokirkkokin joutui silloin vihollisten raa'an ryöstön alaiseksi. Ragvaldin paimenvirka ei siis ollut koetuksia vailla, miten vähän me sitten hänestä tiedämmekin.
Kuinka suureen mahtavuuteen katolinen kirkko jo siihen aikaan oli Suomessa kohonnut, todistaa sekin seikka, että maamme valtiolliset rajat ulottuivat juuri niin pitkälle, kuin Turun hiippakunta. Missä vain Suomen piispan käskyjä noudatettiin, nimitettiin asujamia "Itämaalaisiksi". Tältä ajalta alkaa Suomen kansan historia; sitä ennen ei voi puhua kuin eri suomalaisista heimokunnista. Turun hiippakuntaan kuuluivat silloin Varsinais-Suomi, Satakunta, Uusmaa, Häme, läntinen Karjala ja läntinen Savo. Milloinka Ahvenanmaata, joka alkuansa oli yhdistettynä Upsalan hiippakuntaan, ruvettiin pitämään Suomen kirkon alueena, ei voi tarkemmin määrätä. Muutos lienee tapahtunut neljännentoista vuosisadan alussa. Mahdollisesti sai jo Ragvald II, joka oli kotosin Ahvenanmaalta, sen aikaan. Pohjaan päin levisi Turun hiippakunta Pohjanmaalla.
Vaikka siis Turun piispan ala oli hyvin laaja, ei hän varallisuuden suhteen millään tavoin voinut vetää vertoja muiden maiden piispoille. Kirkon ja papiston tuloja koetettiin vähitellen tarkemmin määrätä, ja siitäkin syystä jaettiin maa pitäjiin, jotka olivat velvolliset papeillensa suorittamaan kymmenykset ja "ruokalisät", kukin seutu pääelinkeinonsa tuotteista. Monesti syntyi rettelöitä ja riitoja papiston ja kirkon saatavien johdosta. Niinpä mainitsevat aikakirjat esim. Ragvald II:sen työskennelleen saadaksensa Uusmaalaisia taipumaan papistolle maksamaan määrättyä "ruokalisää", josta kauan oli kiistelty. Hän sai tämän riidan asetetuksi. Kymmenysten suorittaminen järjestettiin kuitenkin vakavalle kannalle vasta seuraavan piispan, Benediktuksen, aikana.
Tämä mies, joka oli Ruotsista kotosin ja ennen oli ollut kaniikina Upsalassa, näkyy omistaneen tiluksia Suomessa ja siitä syystä tulleen Turun tuomiokapitulin jäsenten tuttavuuteen. Päästyään Turun piispaksi, ryhtyi Benediktus lujittamaan katolisuuden valtaa maassamme. Hän oli tarkka järjestyksen mies ja hänen silmämääränään oli Suomen kirkon korottaminen etenkin aineellisen toimeentulon puolesta. Kymmenysmaksujen suhteen tehtiin eri maakuntain kanssa eri sopimukset. V. 1329 vahvisti hallitus Karjalaisten, Savolaisten sekä Kemin ja Salon kirkollismaksujen perustukset, v. 1331 Uusmaalaisten ja v. 1334 Hämäläisten. Ei sovi kummastella että näiden määräysten toimeenpaneminen ainakin alussa herätti tyytymättömyyttä ja vastarintaa kansassa. Niinpä tiedetään, että Hauhon pitäjän asukkaat jonkun aikaa olivat kirkon pannan alaisina, he kun eivät olleet taipuneet kirkollisverokaan suorittamaan. Jäntevästi valvoi Benediktus kirkon maallisia etuja. Kun esim. Hämäläiset vastustivat tuon "neljännen oravannahan" maksamista, josta, kuten ennen on kerrottu, Maunu piispa köyhän ajan vuoksi oli heidät vapauttanut, pakotti hän hallituksen avulla uppiniskaiset taipumaan. Vuosi vuodelta yhä kuuluvammin saarnattiin Suomessakin sitä oppia, että hengellinen valta on maallista valtaa korkeampi, että maallikkojen ehdottomasti täytyisi totella "hengellisten", etenkin piispan käskyjä. Niinpä kirjoitti jo Benediktus esim. Ahvenanmaan asukkaille: "vaikka maallikot olkoot jos kuinka hurskaita, eivät he saa mitään määrätä kirkollisissa asioissa, sillä heidän tulee totella eikä ole heillä valtaa käskeä, niin tahdomme kuitenkin kernaammin lempeydellä kuin ankaruudella kehottaa alamaisiamme noudattamaan oikeutta". "Ihmisten ijes" on laskettu Suomalaisten niskoille, vaan se on Jumalalta, jonka "rakkauden ohjissa he käyvät". Kun Hänen viisaat aikomuksensa täytetään, ottaa hän ikeen pois.
Kaikin tavoin koetti Benediktus järjestäen vahvistaa kirkon asemaa. Hän perusti kaksi uutta kaniikivirkaa niiden neljän lisäksi, jotka Katillus oli asettanut, sekä piti vuosittain pappeinkokouksia Turussa. Ryöstetyn tuomiokirkon kuntoonsaamista varten teki hän ahkeraan työtä, kehottaen hiippakunnan asukkaita, varojen keräyksillä yritystä auttamaan. Tämän piispan toimista katoolisen kirkon hyväksi ansaitsee huomioa sekin, että Turun luostariin hänen aikanaan asetettiin johtajan- eli priiorinvirka. Benediktus kuoli v. 1338.
Suomen kirkon etevin piispa neljännellätoista vuosisadalla oli epäilemättä Hemming (1338-1366). Hänkin oli kotosin Ruotsista. Turun tuomiokapitulin jäsenenä oli hän ainakin jossain määrin ehtinyt perehtyä maamme oloihin, kun hän Benediktuksen kuoltua yksimielisesti valittiin Turun piispaksi. Siitä hetkestä alkaen uhrasi hän kaikki voimansa katolisen kirkon edistämiseksi Suomessa.
Heti piispaksi päästyään alkoi Hemming tuumia tuomiorovastin viran asettamista Turkuun. Jo v. 1340 oli hän ehtinyt niin pitkälle, että uuteen virkaan asetettiin kaniiki Elavus. Tuomiorovastin palkaksi määrättiin muutamain läheisyydessä olevain pitäjäin kirkollisverot. Asetuskirje kuvaa, miten arka Hemming oli piispallisen arvonsa suhteen. Se säätää nim. muun ohessa, että "tuomiorovastin tulee olla piispan korvana ja piispan ratkaistaviksi lykätä kaikki asiat sekä ettei hän saa ryhtyä mihinkään piispaa vastustavaan toimeen, vaan hänen tulee totella kaikkia hänen käskyjään". Samaan tapaan puhuu Hemming niissä kirkollissäännöissäkin, jotka hänen toimestaan saatiin aikaan v. 1352. Ne ovat Suomessa ensimmäiset laatuaan ja siitäkin syystä tärkeät.
Pääkohdat ovat seuraavat:
Pyhäpäivinä tulee jokaisen papin, pyhään pukuun puettuna, siunata pyhä suola ja vesi [Tätä vihittyä suolaa annettiin kastetta toimitettaessa lapsille suuhun, jota paitse sitä tarjottiin niille, joita valmistettiin Herran ehtoollista ensi kerran nauttimaan. Kummassakin tapauksessa käytettiin sitä korvauksena niille, jotka eivät saaneet nauttia siunattua leipää ja viiniä. Siunattua vettä taasen tarvittiin kasteesen, priiskotuksiin jumalanpalveluksen aikoina y.m. kirkollisiin toimituksiin.] Kirkon sakramentit ovat toimitettavat suurimmalla tarkkuudella; siunattua leipää ei saa säilyttää kuin korkeintaan 15 päivää sitä varten tehdyssä rasiassa, vaan tämän määräajan kuluttua ovat jäännökset hävitettävät ja niiden sijaan toiset ehtoollisleivät hankittavat ja siunattavat. Ehtoollisaineita ja alttarinvaatteita pidettäköön puhtaina ja kiiltävinä. Eri rippi-isää älköön kukaan piispan luvatta käyttäkö, ja älköön yksikään pappi ripittäkö toisen seurakuntaan kuuluvaa henkilöä, jollei tämän oma pastori siihen suostumustaan anna. Älköön kukaan piispan luvatta kerätkö almuja seurakunnissa. Jokaisen kirkkoherran tulee piispalle toimittaa luettelo kirkkonsa omistamista maista, kirjoista, vaatteista ja koristuksista. Ei kukaan piispan suostumuksetta saa vaihtaa kirkon maita, taloja ja rakennuksia muihin. Ainoastaan 23 vuoden ikäiset ovat velvolliset öisinä paastonaikoina olla nauttimatta muuta kuin leipää ja vettä. Pienempinä juhlapäivinä olkoon kylväminen ja leikkuu luvallista, vaan ei milloinkaan pyhä- eikä suurempina juhlapäivinä. Vihkimättömille alttareille asetettakoon piispan siunaama kivi, joka on oleva niin suuri, että nekin ehtoollisleivät, jotka Pääsiäisenä siunataan, sen päälle mahtuvat. — Piispan käskyttä älköön ketään suljettako seurakunnan yhteydestä eikä Herran ehtoollisen nauttimisesta. Jokainen pappi, joka laiminlyö kirkon omistamain maiden hoidon, on erotettava virastaan, kunnes hän on vahingon korvannut. Piispan kirjeet ovat pian toimitettavat seurakunnasta toiseen. Jokaisen papin tulee vuosittain pidettäviin kirkolliskokouksiin tuoda kirkkonsa piispalle suoritettava maksu. Pappi on velvollinen omalla kustannuksella käymään köyhäin sairasten luona; älköön hän myöskään köyhien hautaamisesta maksua vaatiko. Jokaisen papin tulee niin varhain saapua kirkolliskokoukseen, että hän voi olla saapuvilla kokouksen alussa pidettävässä messussa.
Pintapuolisilta kuuluvat meistä nämä Hemmingin toimittamat säännöt. Mutta muistakaamme, että ne laadittiin aikana, jolloin kirkkomme ulkonainen järjestyskin vielä oli aivan epävakaisella kannalla. Pakanuudesta myöhään käännetyn kansamme sivistyttämiseksi ja kasvattamiseksi olivat ne epäilemättä suuresta arvosta, jos kohta moni määräys olikin omiansa ohjaamaan esi-isiemme uskonnollista käsitystä väärälle uralle. Mutta erehdykset ovat noita samoja aikakauden varjopuolia, joiden pimittämällä koko kristikunta huokaelee. Arvostellessamme esim. Hemmingin vallanhimoista ylpeyttä, tulee meidän muistaa, minkä ajan lapsi hän oli.
Senaikuisen Suomen papiston siveellisyys ei näy olleen juuri kiitettävällä kannalla. Etenkin oli sen käsitys kuudennen käskyn pyhyydestä hyvinkin löyhä. Skenningen kokouksen ajoilta oli Suomessakin koetettu noudattaa sitä lakia, joka kielsi pappeja menemästä avioliittoon. Sen sijaan tulivat luvattomat yhteydet hyvinkin yleisiksi. Eräässä kirjeessä vuodelta 1350 kieltää Hemming pannankirouksen uhalla pappeja pitämästä lapsiaan kotona. Hän ei tarkoittanutkaan asian siveellistä puolta, sillä siihen kirje tuskin sanallakaan viittaa, vaan sitä aineellista tappioa, jota kirkko tulisi kärsimään, jos sen tuloja käytettäisiin suurten perheiden ylläpitämiseen. Kirkkoruhtinaan vallanhimo pimittää hänen silmänsä.
Turun tuomiokirkkoa koetti Hemming koristaa kaikin tavoin, ja jumalanpalveluksen menot tulivat entistä loistavammiksi. Hän kyllä v. 1353 valittaa paaville, että hänen tuomiokirkossaan vielä näkyi 1318 vuoden hävityksen jälkiä, mutta varmaan tiedetään kirkossa jo siihen aikaan löytyneen monta alttaria ja kuoria, jotka todistavat, että jumalanpalvelus oli järjestetty kristikunnan suurten kirkkojen loistavan tavan mukaan. Hemming lahjoitti Turun piispanistuimelle hiipan ja piispansauvan sekä kirkolle kirjaston, jossa oli 40 eri teosta, niiden joukossa raamattu, virsikirja, Vanhan ja Uuden Testamentin tekstiä käsitteleviä postilloja y.m. Sitä paitse toimitti uuttera piispa paavilta synninaneita niille, jotka olivat alttiit koristamaan Turun tuomiokirkkoa. Kaksi Avignonissa kirjoitettua bullaa, toinen vuodelta 1342, toinen annettu yhdeksän vuotta myöhemmin, sisältävät semmoisia määräyksiä. Hemmingin aikana ja hänen piispanistuimensa turvissa syntyi myöskin Suomen ensimmäinen koulu. Nämäkin toimet todistavat, miten väsymättömästi hän työskenteli katolisuuden palveluksessa.
Hemmingin valta Suomessa oli tavattoman suuri. Onneton se, joka ei totellut hänen käskyjään. Ruotsin kuninkaankin täytyi vaieten kokea, miten Turun mahtava piispa kumosi hänen määräyksiään, esim. kun oli kysymys kirkon saatavista. Ainoastaan kymmeneen pitäjään sai kuningas määrätä papin; muiden seurakuntien opettajat asetti piispa heidän virkoihinsa. Tämä sopimus tehtiin vuonna 1352. Ainoastaan yhdessä kirkkonsa etua koskevassa kysymyksessä osotti Hemming liiaksikin suurta myöntyväisyyttä. Hän suostui nim. siihen kuningas Maunu Eerikinpojan määräykseen, että Räävelin hiippakunnan Paadisten Cistersiensiluostarille luovutettiin koko Porvoon pitäjä ja sen kappelit. Täten irroitettiin melkoinen osa maatamme Turun hiippakunnasta vieraan maan luostaria rikastuttamaan. Korvaukseksi perusti mainittu kuningas kaksi uutta kaniikivirkaa Turun tuomiokirkkoon, määräten niiden omistajille muutamia kruunun tiluksia. Vaan jos Hemming olisi käsittänyt, miten riittämätön tuo korvaus rahallisessakin suhteessa oli, niin ei olisi hän varmaankaan koko asiaan suostunut.
Kaikkialla koko maassa koetti Hemming pitää silmällä seurakuntien tilaa. Tuon tuostakin kävi hän tarkastusmatkoilla, saapuen kerran Tornioon asti, missä hän erään vanhan kertomuksen mukaan muun ohessa vihki hautausmaankin. Samalla matkalla kerrotaan hänen Ruotsin puolisella rannalla kohdanneen Upsalan arkkipiispan, jonka nimi myöskin oli Hemming, sekä sopineen hänen kanssaan heidän hiippakuntien välisistä rajoista. — Hemmingin väsymättömän työn hedelmiä olivat myöskin nuo monet uudet kirkot, jotka hänen aikanaan rakennettiin maan eri osissa.
Keski-ajan vaatimusten mukaan oli Hemming hurskas mies. Jo hänen oma aikansa piti häntä erinomaisessa arvossa. Niinpä oli hän esim. likeisessä ystävyydessä Ruotsin kuuluisan pyhimyksen Birgittan kanssa. Muun ohessa löytyy Birgittan n.s. "Ilmestyksissä" seuraava kertomus [Biografinen Nimikirja siv. 287.]: "Kerran Kristuksen morsian (Birgitta) istui pidoissa Turun piispan Hemmingin kanssa ja söi Jumalan kunniaksi esiintuotuja herkkuja, jolloin piispa ajatteli sydämmessään: miksi tämä rouva, jolla on Pyhän Hengen lahja, ei pidätä itseään herkullisia ruokia syömästä. Birgitta ei silloin mitään tiennyt hänen ajatuksistaan; vaan illalla rukouksissa ollessa hän kuuli hengessä äänen, joka hänelle ne ilmoitti, ja nyt hän heti piispalle kertoi tämän ilmestyksen. Mutta kun piispa tämän kuuli, tunnusti hän niin pöydässä ajatelleensa, jonka tähden hän nöyrtyneenä ja anteeksi anoen pyysi Birgittaa rukoilemaan edestänsä. Kolmantena päivänä, kun sama Birgitta rouva rukoili, ilmestyi pyhä neitsy Maria hänelle, lausuen: sano piispalle, koska hänen on tapana alottaa kaikki saarnansa minua ylistämällä, ja koska se tuomio, jonka hän sinusta pöydän ääressä lausui, ei lähtenyt kateudesta, vaan rakkaudesta, ja rakkaus ansaitsee lohdutusta — sano hänelle siis, että minä tahdon olla hänelle äitinä ja esittää hänen sielunsa Jumalalle ja olen hänelle selvittävä, että hän itse on seitsemäs eläin niistä eläimistä, jotka ennen olen sinulle osottanut, ja että hänen pitää tuoman Jumalan sanoja kuningasten ja paavien eteen". Semmoista oli ajan uskonnollinen katsantotapa. Mielikuvituksen kiihottamana liikkui se rohkeasti luulojen maailmassa, ymmärtämättä sitä sanaa, joka on "meidän jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellä".
Kaikki voimansa uhrasi Hemming piispa saadaksensa legendain uskontoa juurtumaan Suomalaisten sydämmiin, koettaen sen ohessa, kuten olemme nähneet, kaikin tavoin mahtavuuteen korottaa sitä kirkkoa, jonka aistillisen, loistavaan ulkomuotoon pukeutuneen jumalanpalveluksen turvissa ihmiset olivat alttiit jos mitä uskomaan. Kuoltuaan saavutti Hemming, kuten vasta saamme nähdä, vielä suuremmassa määrässä kuin eläessään, eksyneen keski-ajan kunnioituksen. Historia on vähentänyt tätä liiallista kunnioitusta, mutta se todistaa kuitenkin, että Hemming eksyneen katsantotapansa uhallakin on vaikuttanut paljon hyvääkin Suomen kirkollisten asiain järjestäjänä, aikana, jolloin kansamme ulkonaisten sääntöjen kautta oli kasvatettava tulevaisuudessa käsittämään kristinuskon hengellistä, uudestasynnyttävää voimaa.
Hemmingin jälkeinen piispa oli Henrik Hartmanninpoika. Epäilemättä on tämä mies sama Henrik Hartmanninpoika, joka v. 1340 valittaa paaville, että Turun dominikanimunkit kulkivat pitäjästä toiseen, pitäen jumalanpalvelusta ja messuja kannettavien alttarien ääressä ja kiskoen kansalta rahaa, siten ryöstäen itselleen papeille maksettavat palkat. Hän oli siihen aikaan kirkkoherrana Sääksmäellä. Viisi vuotta myöhemmin tavataan hän tuomiorovastina Turussa. Piispaksi päästyään matkusti Henrik Avignoniin. Matkan tarkoituksena oli silminnähtävästi rahalla saada paavia suostumaan Turun tuomiokapitulin vaaliin. Urbanus V oli nim. jo ennen Hemmingin kuolemaa pidättänyt itselleen oikeuden yksin määrätä hänen jälkeisensä. Paavikunta tarvitsi rahoja, ja köyhä Suomikin oli kartuttava sen äärettömiä tuloja! Henrik kuoli kotimatkalla Avignonista (1368), ostettuaan piispanvirkansa paavilta. Muuta hänestä ei tiedetä.
Saatuansa tiedon Henrik Hartmanninpojan kuolemasta, kokoontuivat Turun tuomiokapitulin jäsenet uutta piispaa valitsemaan. Useimmat äänet sai Johannes II Pietarinpoika. Hän oli kotosin Ruotsista ja oleskeli siihen aikaan Franskassa, harjoittaen opintoja Pariisin yliopistossa, jonka rehtoriksikin hän samaan aikaan kolmeksi kuukaudeksi oli valittu. Paavi julisti nytkin Turun tuomiokapitulin vaalin mitättömäksi, vaan Johannes kiiruhti Roomaan, missä paavi silloin oleskeli, ja sai häneltä Turun piispanviran.
Johannes Pietarinpoika oli jäntevä mies, joka vielä jyrkemmin kuin Hemming puolusti kirkon oikeuksia maallista valtaa vastaan. Paavikunnan silloinen kurjuus ei näkynyt kaukaiseen Suomeen, eivätkä tänne kuuluneet Vikleffin y.m. herätyshuudot: "Pietarin istuimen" vanhojen muistojen turvissa hallitsivat Turun piispat vastustusta tuskin kokemattakaan katolisen kirkon vallanhimoisen papiston ohjeiden mukaan. Kun esim. Viipurin linnan päällikkö Sune Hakoninpoika ei taipunut kirkolle luovuttamaan muutamia tiluksia, julisti piispa hänen kirkonkiroukseen. Muillakin keinoilla kartutti Johannes Pietarinpoika kirkon tuloja ja papiston etuja, lisäten jumalanpalveluksen loistoa perustamalla muun ohessa kaksi uutta alttaria tuomiokirkkoon. Nousiaistenkin kirkkoa koristeli hän, etenkin sitä paikkaa, jossa "pyhän" Henrikin maallisia jäännöksiä oli säilytetty, ennenkuin ne muutettiin Turkuun. — Johannes Pietarinpoika kuoli v. 1370.
Ihmeteltävällä sitkeydellä koetti kurja paavikunta yhä edelleen vain valvoa etujaan Suomessakin. Kun Turun tuomiokapituli v. 1370 valitsi uuden piispan, julisti paavi vaalin mitättömäksi. Luultavasti käytettiin jälleen rahoja, koska valittu, Johannes III Westfal (1370-1384), kuitenkin jäi virkaansa. — Uusi piispa, joka oli suomalainen syntyperältään ja sitä ennen oli ollut kaniikina, myöhemmin tuomiorovastina Turussa, astui edeltäjäinsä jälkiä. Kirkon ulkonainen mahtavuus ja papiston maalliset edut ovat hänen silmämääränään. Tuomiokirkon kuoreja ja tiluksia lisätään, papiston saatavat turvataan, piispanistuimen loisto karttuu, vaan Jumalan sana on kansalle yhtä tuntematon kuin ennen, Suomen kansa vain harjaantumistaan harjaantuu katolisen kirkon ijestä kantamaan. Milloin on aamu vihdoinkin koittava, koska Suomessakin herätyshuuto kaikuva? "Minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja teidän tienne ei ole minun tieni, sanoo Herra".
Piispa Johannes Westfalin ajoilta on kuitenkin säilynyt yksi kertomus, joka ansaitsee suurempaa huomioa. Olemme maininneet miten Hemming sopi Ruotsin silloisen arkkipiispan kanssa Turun ja Upsalan hiippakuntien välisistä rajoista. Johannes Westfalin aikana syntyi riita saman kysymyksen johdosta. Arkkipiispa hänen nimensä oli Birger — väitti Upsalan hiippakunnan ulottuvan Oulujokeen ja samannimiseen järveen asti, vaan, perustuen vanhojen ihmisten todistukseen ja omaan varmaan tietoonsa, näytti Johannes Westfal toteen, että Kemin, Iin, Oulujoen y.m. niillä seuduin löytyvät seurakunnat aina olivat kuuluneet hänen hiippakuntaansa. Mahtavan Bo Joninpojan Gripin avulla sai hän asian niin ajetuksi, että Kaakamajoki määrättiin rajaksi. — — Jo oli siis ristinmerkki pystytetty Suomen pohjoisimmissakin osissa! Hän, jonka armosta se tänne tuotiin, oli myös opettava pohjolan asukkaita sen merkitystä uskossa käsittämään.