III.
Ensimmäinen ristiretki.
Jesus sanoi —; — — se aika tulee ettette tällä vuorella eikä
Jerusalemissa Isää rukoile.
— — — totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja
totuudessa. Joh. 4: 21, 23.
Gregorius VII:nen tuuma korottaa kirkko maailman mahtavimmaksi valtakunnaksi näytti olevan tuomittu kuolemaan tuon rohkean edustajansa kera. Hänen seuraajansa Viktor III:tta ahdisti keisarin asettama vastapaavi Klemens III, ja tämän valta tuntui vielä seuraavan paavin Urbanus II:sen (1088-1099) hallituksen alussa hyvinkin haitalliselta. Mutta juuri siihen aikaan sattui tapahtuma, joka arvaamattoman suuressa määrässä oli tukeva Gregoriuksen aatetta. Alkamaisillaan on nim. ristiretkien aikakausi, tuo merkillinen, keski-ajan omituista luonnetta niin selvään ilmaiseva aika uskonnollisine innostuksineen, rohkeine toiveineen, urhoollisine sankareineen, voittoineen ja tappioineen. Kaikkialla kristikunnassa kaikuu huuto: "Jumala tahtoo." Se kokoo lukemattomat joukot ristin lippujen alle, ja johdattaa heidän askeleensa pyhään maahan, joka on vapauttettava pakanain vallasta. "Kristuksen sijainen" elähyttää näitä "pyhiä retkiä" siunauksillaan, lupauksillaan, ja paavikunnan arvo kasvaa kasvamistaan kansojen silmissä.
Niinkuin tiedämme, harjaantuivat kristityt jo varhain vaeltamaan niille seuduille, joihin kristinuskon kalliimmat muistot ovat kiinnitetyt. Nämä pyhiinvaellukset eivät lakanneet, vaikka pyhä maa joutui muhammedilaisten käsiin ja pakanalliset menot ennen pitkää solvaten havittelivat itse Jerusalemiakin. Päinvastoin on juuri keski-ajan rohkea, näkyväisiin juurtunut mielikuvitus ja eksynyt uskonnollinen innostus omiansa pitämään niitä vireellä, vieläpä kartuttamaan niitä ennen arvaamattomassa määrässä. Mutta jo Arabialaisten omistaessa nämä seudut, oli pyhiinvaeltajain asema monesti hyvinkin vaikea ja vaarallinen. Ei siinä kylliksi, että heidän täytyi kokea, miten pakanuuden kauhistus oli rakentanut majansa noiden kallisten muistojen pyhimpiin paikkoihin: lukemattomilta ryöstivät maan saaliinhimoiset omistajat kaiken omaisuuden, toisia kidutettiin tahi surmattiin mitä julmimmalla tavalla. Vielä vaikeimmiksi kävivät nämä pyhiinvaellukset, kun ennen tuntemattomat, Keski-Aasiasta historian näyttämölle astuneet Islamin uskoon kääntyneet kansanheimot alkoivat taistella Arabialaisten jo sitä ennen eri osiin hajonneen vallan kanssa Länsi-Aasian omistamisesta. Alituisten sotien julmuudet täyttivät kristinuskon emämaat kauhuillaan, uhaten surmalla niitä, jotka uskalsivat lähestyä pyhää maata. Voimaton bysantinolainen keisarikunta ei yrittänytkään suojella kristittyjen pyhiinvaelluksia, vaikka sen oma turvallisuus nyt, jos milloinkaan, vaati sitä ryhtymään tehokkaisin toimiin rajoiltaan poistaakseen tuota uhkaavaa vaaraa. Etenkin kun seldscukkilais-turkkilaiset alkoivat levittää valtaansa Länsi-Aasiassa, kävi heikon keisarikunnan tila hyvinkin turvattomaksi. Hädässään kääntyi Konstantinopolin keisari Aleksius Komnenus länsimaiden puoleen, rukoillen apua pakanain uhkaamalle valtakunnalleen, jonka kuuluisa pääkaupunki komeine kirkkoineen ja kalliine pyhäinjäännöksineen oli joutua uskottomain käsiin. Samaan aikaan kertoi eräs Palestinasta palannut munkki Pietari Amiensilainen, kulkien aasin selässä maasta toiseen, kaupungista kaupunkiin, siitä kauheasta väkivallasta ja häväistyksestä, jonka alaisina pyhiinvaeltajat olivat, kehottaen innostuttavilla puheillaan länsimaiden kristityitä vapauttamaan Jerusalemia ja turvaamaan niitä, jotka uskonnollisen innostuksensa vaatimina halasivat vaeltaa muistojen pyhään maahan.
Kun yön varjot peittävät maan, miten oudon kauniilta ja ihmeen viehättävältä näyttää kaikki kuutamon himmeässä valossa! Hengellisen yön pimittämänä, jota eksynyt kristinusko osittain vain valaisee, luulee keski-aika näkevänsä jos minkälaisia ihmeitä tuolla kaukana lupauksen pyhässä maassa. Pietari Amiensilaisen sanat kehottavat vastustamattomalla voimalla sen sotaisiin urotöihin ja rohkeisin seikkailuretkiin alttiita lapsia taisteluun kristinuskon sortajia vastaan. Läheltä ja kaukaa kokoontui ihmisiä hänen ympärillensä, ja jo v. 1096 johti hän innostunutta väkijoukkoa itäänpäin vapauttamaan pyhää maata pakanain käsistä. Aseet olivat huonot, eväät samoin, järjestys kehno, useimmat eivät tienneet matkan suuntaakaan, mutta hartautensa tahi oikeammin hehkuvan kiihkonsa innostuttamana kulki tuo kirjava joukko, johon kuului jos jonkinlaista väkeä, eteenpäin, karttuen matkalla päivä päivältä yhä lukuisammaksi. Rukous oli sille muka kaikki tarpeet hankkiva, innostus poistava kaikki esteet sen tieltä! Mutta joka olettaa näiden ihmisten kulkeneen eteenpäin nimenomaan kristinuskon turvissa, hän suuresti erehtyy. Varain puute sai heidät ennen pitkää kerjäämään, varastamaan ja ryöstämään; eripuraisuus, alituiset riidat ja kaikenkaltaiset paheet, joihin he yhä julkisemmin antautuivat, paljastavat mitä surkeimmalla tavalla sen totuuden, etteivät nämä ihmiset vaeltaneet valkeudessa Jumalan kasvoin edessä, vaikka heidän matkansa kulki Herran haudalle. Luonnollisena seurauksena oli, että ne kansat, joiden maiden kautta he matkustivat, tarttuivat aseisin heitä vastustaaksensa ja surmasivat heitä joukottain. Vähitellen ehtivät kuitenkin eri laumojen jäännökset toinen toisensa perästä Konstantinopoliin, minne samaan aikaan meritse tulleita joukkoja Pohjois-Italiasta saapui. Kaikkiastaan oli heidän lukunsa noin 100,000 henkeä. Keisari, jolle nämä ryöstönhimoiset vieraat; pian alkoivat käydä hyvinkin vaivaloisiksi, sai heidät siirtymään salmen toiselle puolelle, vaan täällä heidän asemansa tuli hyvin tukalaksi. Kateus ja riita, puutteet, taudit ja kaikenlaiset muut rasitukset, joita kotoa lähdettäissä ei oltu ehditty lukuun ottaa, heikonsivat heidän jo ennen järjestyksettömiä rivejään. Sitä paitse ahdistivat heitä Seldscukkilaiset päivä päivältä yhä kauheammin. Turhaan korotti Pietari Amiensilainen äänensä, kuvaten seuralaisilleen matkan suurta tarkoitusta ja kehottaen heitä luottamaan Jumalan ihmeitä tekevään voimaan: ei kukaan häntä enää uskonut, todellisuuden ankaruus karkoitti mielikuvituksen luomat kauniit unelmat. Toivotonna vetäytyi vanhus Konstantinopoliin, ja ristijoukko hajosi ennen pitkää kokonaan. Ainoastaan muutamat kokivat yksitellen pyrkiä Jerusalemiin.
Näiden vaiheiden ohessa ja kaikkien noiden surkeiden uutisten uhallakin, joita näiden etujoukkojen kurjalta matkalta palanneet, kotia saavuttuaan, kertoivat vaivoistaan ja kärsimisistään, oli kuitenkin järjestetty ristijoukko kokoontunut lippujen alle ja seisoi jo valmiina lähtemään matkalle. Sitä eivät tukeneet ainoastaan Pietari Amiensilaisen innostuttavat puheet ja lupaukset, se oli hyvästi varustettu, päällikköjen johtama sotajoukko, joka miekka kädessä aikoi taistella ja voittaa. Vaan että sekin lähti matkalle kristinuskon nimessä, todisti tuo sotilasten oikeaan olkapäähän ommeltu punainen ristinmerkki ja heidän uskonnollista innostusta säteilevät silmänsä. Paavi Urbanus II on pitänyt kirkolliskokouksia Piacenzassa ja Klermontissa v. 1095 — kirkon korkein johtaja on itse kauniilla puheilla kehottanut kristikuntaa valloittamaan nuo pyhät paikat, luvaten syntien-anteeksiantamista ja siunausta tässä ja tulevassa elämässä kaikille, jotka, noudattaen Herran sanoja, "ottivat ristin päällensä." Väärin on väitetty Pietari Amiensilaisen koonneen ensimmäisen ristiretken osanottajat lippujen alle: paavin sanat vaikuttivat verrattoman paljon enemmän. Kun "Kristuksen sijainen," jonka tahtoa kristikunta jo kauan oli harjaantunut kunnioittaen tottelemaan, itse puolusti yritystä ja kehotti siihen, silloin ei kukaan enää epäillyt, että "se oli Jumalan tahto." Ruhtinasten taistelunhalu ja maineenhimo innostui hillitsemättömäksi, ja kaikki nuo lukemattomat yksityiset edut, joita ajan rohkea mielikuvitus kuvasi jos kuinka suuriksi, sai tuo yleinen uskonnollinen hurmaus sopimaan yhteen kristinuskon kanssa.
Eri osissa lähestyivät ristijoukot Konstantinopolia. Niiden johtajista mainittakoot Ala-Lotringin herttua Gottfrid Bouillonilainen ja veljensä Balduin, Franskan kuninkaan veli Hugo Vermandoista, Flanderin kreivi Robert, Tarentumin ruhtinas Bohemund, Robert Guiskardin poika, hänen serkkunsa Tankred sekä Toulousen kreivi Raimund. Yhteensä oli varsinainen sotajoukko noin 300,000 miehen suuruinen; jos vaimot ja lapsetkin, jotka useat olivat ottaneet mukaansa, lasketaan, karttuu ensimmäiseen ristiretkeen osanottajain luku tavattoman suureksi. Kun kaikki nämä 1096 vuoden lopussa ja seuraavana keväänä lähestyivät Konstantinopolia, hämmästyi keisari Aleksius. Sopisi olettaa hänen koettaneen ristiretkeläisiä kaikin tavoin auttaa, vaan sitä hän ei suinkaan tehnyt. Päinvastoin viivytteli hän ruhtinaita kaikenlaisilla estelemisillä ja vaatimuksilla, niin että vihdoin joutui ilmi sotaan Gottfrid Bouillonilaisen kanssa. Vaan jota kurjemmin mädännyt keisarikunta etujansa valvoi, sitä rohkeammin kulkivat ristijoukot eteenpäin. Monet vaivat ja taistelut Seldscukkilaisia vastaan hidastuttivat kyllä heidän matkaansa, vaan urhoollisuus ja tuo yleinen innostus, jonka monet muistorikkaat paikat ja nimet herättivät uuteen voimaan, avasivat ristijoukolle jo v. 1098 kuuluisan Antiokian portit. Mutta nyt vasta vastukset alkoivat. Tuskin olivat kristityt päässeet viimmemainittuun kaupunkiin, ennenkuin 300,000 miehen suuruinen vihollinen sotajoukko saapui paikalle ja rupesi heitä piirittämään. Sen johtajana oli Mosulin sulttaani Kerbog, johon Alepon, Damaskuksen ja Jerusalemin ruhtinaat olivat liittyneet. Kristittyjen urhoollisuus horjui: oliko Jumala heidät hyljännyt? Yhtäkkiä kuului huuto: "pyhä keihäs on löydetty," ja katumuksen kyyneleitä vuodattaen katselivat piiritetyt retkeläiset sitä keihästä, jonka terä muka kerta oli tunkeunut Kristuksen pyhään kylkeen. Hätä oli keksinyt keinon, ja taikausko uskoi. Kaikki nauttivat Herran ehtoollista, ja vastustamattoman innostuksen valtaamina tekivät kristityt rynnäkön vihollista vastaan. Piispa Ademar ja muut papit kulkivat edellä huutaen: "Jumala tahtoo sen," ja Turkkilaisten rivit, jotka eivät voineet aavistaakaan tätä äkkiarvaamatonta ja ylön rohkeata hyökkäystä, murtuivat. Kristityt voittivat äärettömät saaliit, ja heidän uskalluksensa varmeni jälleen, jota vastoin muhammedilaiset antautuivat toivottomuuteen. Kerrotaanpa, että 300 Kerbogan sotamiestä kääntyi kristinuskoon tämän Jesuksen tunnustajain ihmeellisen voiton jälkeen. Vaan kovia vastuksia oli kristityillä vieläkin. Suurin näistä oli epäilemättä ruhtinasten eripuraisuus, joka oli saanut heitä perustamaan valtakuntia valloitetuissa seuduissa ja nyt uhkasi tehdä lopun koko ristiretkestä, ennenkuin sotajoukko oli saapunutkaan matkansa perille. Mutta retkeläisten palava into kehotti eteenpäin, kunnes vihdoin saavuttiin Emauksen kukkuloille. Nyt ei riemastuksella enää ollut rajoja. Tuolla näkyi pyhä kaupunki, tuolla nuo pyhistä pyhimmät paikat! Kristityt lankesivat maahan, kiittäen ja ylistäen Jumalaa. Kaikkien silmät vuodattivat kyyneleitä, ja "Jerusalem, Jerusalem" oli ainoa sana, joka kuului sotilasten huulilta. Pieneksi oli sotajoukko supistunut — se ei lukenut kuin 22,000 miestä — ja puolikuun merkki kaupungin muureilla, muhammedilaiset moskeat niiden sisäpuolella sekä etenkin nuo sotaiset varustukset kaikkialla puhuivat todellisuuden ankaraa kieltä, mutta pyhän kaupungin kalliit muistot, joita uskottomat solvaten tallasivat jalkojensa alla, kehottivat vielä vastustamattomammalla voimalla taisteluun. Heti ryhdyttiin piiritykseen, ja Heinäkuun 15 p. 1099, eräänä perjantaina, kello 3 i.p. eli samana hetkenä, jolloin Herra kuoli ristillä, ryntäsi ristijoukko kaupunkiin. Kristittyjen voitto-riemu antautui ennen pitkää mitä säälimättömimmän kostonhimon hirmutöihin: 70,000 muhammedilaisen, suurimmaksi osaksi naisten ja lasten veri juoksi tulvana kaduilla! Vasta kun tämä julma toimi oli lopetettu, laskivat voittajat aseensa pois ja vaelsivat hartaina ylösnousemisen kirkkoon, missä he itkivät katumuksen kyyneleitä ja kiittivät Jumalaa.
Jerusalemin kristityn valtakunnan ensimmäiseksi kuninkaaksi valittiin Toulousen Raimund, mutta kun hän ei suostunut ruhtinaan kruunua kantamaan siinä kaupungissa, jossa Herra orjantappurakruunun seppelöimänä oli kärsinyt kuoleman, tarjottiin hallitus Gottfrid Bouillonilaiselle, joka otti arvonimekseen "pyhän haudan suojelija." Vasta veljensä Balduin, joka hänen kuolemansa jälkeen v. 1100 pääsi valtakunnan hallitsijaksi, otti itselleen kuninkaan nimen.
Vapaasti halveksikoot meidän realistisen aikakautemme orjat, jotka ovat niin alttiit käsittämään historian urotöitä hyödyn, markan ja pennin määräämän arvon mukaan, tätä yritystä: joka pystyy asettumaan menneiden aikojen kannalle, hän arvostelee asiaa toisin. Ainoastaan pintapuolisuus ja oppimattomuus pysyvät välinpitämättöminä aatteiden suurelle taistelulle ja niiden ihmisten uhrauksille, jotka tässä taistelussa ovat panneet kaikki alttiiksi. Ja jos se aate, jonka innostuttamina Balduin, Tankred, Gottfrid sekä lukemattomat muut sankarit lähtivät uskottomain käsistä Jerusalemia miekan terällä valloittamaan, onkin ristiriidassa kristinuskon vaatimusten kanssa, niin emme silti saa halveksien unohtaa tämän merkillisen retken vaiheita, sillä ne opettavat meille paljon. Haikein sydämmin näemme, miten kristikunta maailman kanssa solmimansa liiton raskaan ikeen alla on uupunut näihin maallisiin. Sielulliset tunteet ja maalliset toiveet himmentävät siltä henkimaailman salaisuudet, eksyttäen sitä etsimään taivaan valtakunnan aarteita maan päältä. Ja tämä on sitä surkeampaa, jota enemmän keski-aika uhraa löytääksensä mitä se kaivaten hakee. Turhaan se Jerusalemissa vuodattaa katumuksen kyyneleitä, turhaan se siellä huokaa Jumalan puoleen, sillä eivät kelpaa senkaltaiset uhrit Hänelle, joka on "henki" ja jota tulee lähestyä "hengessä ja totuudessa." Mikä varoittava esimerkki meidän aikamme kristityille, jotka niin kernaasti antautuvat sielullisten tunteiden ja luulouskon pettäväin unelmain helmaan! Erotus on vain se, että keski-aika oli altis uhraamaan paljon uskonsa edestä, jota vastoin meidän aikamme luulokristityt suurimmaksi osaksi kammoksuvat kaikenkaltaista itsensäkieltämistä. Kummanko velka on oleva suurempi sen Herran tuomioistuimen edessä, joka tutkii sydämmet ja munaskuut?