II.
Riitaa pyhästä ehtoollisesta. Berengarius Toursilainen.
Joka pelkää ihmisiä, hän tulee lankeemukseen; mutta joka luottaa itsensä Herraan, hän tulee pidetyksi ylös. San. l. 29: 25.
Muistaessamme Herran sanoja: "ottakaat, syökäät: tämä on minun ruumiini, — — juokaat tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, sen uuden testamentin, joka monen tähden vuodatetaan syntein anteeksi antamiseksi," ja ajatellessamme sitä tilaisuutta, jossa Hän ne lausui, on meistä kuin olisimme turvallisessa satamassa, jonka taivaallista rauhaa tämän elämän riehuvat taistelut paeten karttavat. Ja kuitenkin — kuinka monesti ovat ihmiset mitä katkerimman vihan valtaamina taistellen väitelleet näistä sanoista, epäuskonsa eksytyksillä häiriten sitä rakkautta ja rauhaa, jota Herra semminkin pyhän ehtoollispöytänsä ääressä tahtoo suojella. Keski-aikakin, joka niin kauan pysyi vieraana uskonopillisille kysymyksille, rupesi, kuten tiedämme, jo varhain kiistellen väittelemään Herran ehtoollisen salaisuudesta. Radbertuksen eksyttävät mielipiteet pääsivät voitolle, merkiten että kirkon ehtoollisoppi alusta alkaen oli suistunut väärälle uralle. Vastaväitökset olivat laimeat ja vaikenivat ennen pitkää kokonaan, osottaen että aika kannatti tuota aineellismielistä katsantotapaa, joka on Radbertuksen ehtoollisopin huomattavimpana tuntomerkkinä. Vaan että kuitenkin totuuden Henki tämänkin opin suhteen teki työtä Herran seurakunnassa, sen todistaa muiden esimerkkein ohessa Berengarius Toursilaisen esiintyminen, jota nyt lähdemme silmäilemään.
Tämä mies syntyi Toursissa yhdennentoista vuosisadan alkupuolella. Jo varhain perehtyi hän Augustinuksen syviin mietteisin, jota paitse hän vuosi vuodelta osotti yhä suurempaa itsenäisyyttä ja rohkeuttakin kirkossa vallitsevien mielipiteiden suhteen. Luettuaan Ratramnuksen Radbertusta vastaan kirjoittaman kirjan, alkoi hän vastustaa aikansa käsitystä Herran ehtoollisesta. Hän kirjoitti Bek nimisen luostarin silloiselle abbotille Langfrankille, jonka kanssa hän ennen oli ollut ystävyydessä, kirjeen moittien häntä siitä, että hän kannatti Radbertuksen kehnoa ja väärää oppia. Tämä kirje tuli pian yleisesti tunnetuksi, ja kammoksuen puhuttiin monessa paikoin Berengariuksen "harhaoppisuudesta." Roomassa v. 1050 pidetty kirkolliskokous kirosi hänen, samoinkuin Vercelliin samana vuonna kokoontuneet Piemontin piispat. Berengarius ei ollut saapuvilla kummassakaan tilaisuudessa. Neljä vuotta myöhemmin kävi Hildebrand paavin lähettiläänä Toursissa. Hän piti siellä kirkolliskokouksen, jonka tarkoituksena muun ohessa oli tutkia Berengariuksen oppia. Keskustelu kävi alussa niin kiivaaksi, että riitakysymyksen puolueton arvosteleminen näytti miltei mahdottomalta, vaan Hildebrandin onnistui kuitenkin saada Berengariuksen kiivaammatkin vastustajat niihin määrin tyytymään, että tämä sai mielipiteitään puolustaa. Silminnähtävästi oli paavikunnan mahtava johtaja mieltynyt Berengariukseen, vaikka hän esiintyi hyvin varovasti, sovittaen mielipiteensä valtioviisauden vaatimusten mukaan. Vedettiin esille latinalaisen kirkon kuuluisimpain kirkkoisäin, Ambrosiuksen, Hieronymuksen ja Augustinuksen teokset, jotka eivät suinkaan antaneet tuetta Radbertuksen käsitykselle. Vastustajat vaikenivat, ja kun Berengarius lisäksi myönsi Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon Herran ehtoollisessa, jätettiin hän sillä kertaa rauhaan. Ellei olisi tyydytty ainoastaan yleisiin viittauksiin, ei hän suinkaan näin helpolla olisi päässyt.
Jota syvempään Berengarius tunkeutui pyhän ehtoollisen salaisuuteen, sitä selvemmin hän näki, miten arveluttavan väärälle tielle kirkon oppi tämän tärkeän kysymyksen suhteen oli eksynyt. Siihen väitteesen, että leipä ja viini papin siunauksen kautta muka muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, ei löytänyt hän mistään pätevää perustusta; sen oli selvään pintapuolinen mielikuvitus keksinyt ja aineellismielinen ajanhenki, joka ei jaksanut kohota uskon hengellisyyteen, oikeaksi olettanut. Berengariuksen käsityksen mukaan pyhittää papin siunaus leivän ja viinin Herran kärsimisen ja kuoleman hedelmän säilyttimiksi; uskovaiset vastaanottavat näiden välikappalten kautta Kristuksen ruumiin ja veren, jonka kalliin lahjan hengellinen nauttiminen heille pyhässä ehtoollisessa on tarjona. Jos vertaamme hänen lauseitaan Langfrankin vastaväitteisin ja aikakauden yleiseen käsitykseen, täytyy meidän myöntää hänen edustavan jaloja mielipiteitä, jos kohta hän selvästi kallistuu siihen erehdykseen, johon sittemmin reformeerattu kirkko yleensä ja etenkin Kalvin eksyi. Vaan toinen kysymys on, onko Berengarius myöskin urhoollisesti puolustava oppiansa yhä suvaitsemattomammaksi käynyttä kirkkoa vastaan, Päivä päivältä herättävät hänen väittelynsä vastapuolueen lukuisain edustajain kanssa yhä suurempaa huomiota, riita kiihtyy kiihtymistään — onko Berengarius kestävä taistelussa?
V. 1059 matkusti Berengarius Roomaan saadaksensa puolustusta paavilta ja Hildebrandilta. Hän luotti semminkin viimmemainittuun, joka oli osottanut hänelle ystävyyttä ja silminnähtävästi ystävällisessä tarkoituksessa oli kehottanut häntä luonansa käymään. Silloinen paavi Nikolaus II kutsui heti kokoon kirkolliskokouksen, joka oli tutkiva Berengariuksen oppia. Hildebrandin tarkka silmä älysi heti, että yleinen mielipide oli hänen ystäväänsä vastaan. Hän seisoo tähän aikaan paavinistuimen portailla, odottaen vain tilaisuutta, jolloin hän yksin saisi hallitusohjat käsiinsä: hän on kyllä vakuutettu siitä, että Berengarius on oikeassa, vaan ei lausu hän ainoatakaan sanaa tämän puolustukseksi. Kardinaali Humbert astuu esille, esittäen mitä jyrkimmässä opinkaavassa katoolisen kirkon ehtoollisopin: "leipä ja viini alttarilla ei papin siunauksen jälkeen enää ole kuin ainoastaan Herran ruumista ja verta, jota ehtoollisvieras hampaillaan pureskelee ja nielee." Berengariusta uhattiin tuskallisella kuolemalla, ellei hän heti peruuttaisi oppiansa ja valalla vakuuttaisi tunnustavansa Humbertin esittämää oppia oikeaksi. Hän hämmästyi — paljon maksoi totuuden puolustus! Toisella puolella Herran kysymys: oletko altis uhraamaan kaikki minun tähteni, toisella marttyyrikuoleman kauhut! Berengarius horjui hetkisen ja — vannoi!
Palattuaan Franskaan, peruutti hän katkerain omantunnon nuhteiden rasittamana onnettoman tekonsa ja kirjoitti Humbertiä vastaan ankaria sanoja, kutsuen häntä muun ohessa antikristuksen jäseneksi. Sitä paitse kehitteli hän oppiansa muutamissa kirjoissa, osottaen mitä selvimmillä todistuksilla, kuinka väärät kirkon edustamat mielipiteet olivat. Vastustajat kiivastumistaan kiivastuivat, niin että Berengarius töin tuskin pääsi Poit'ersissä v. 1075 pidetyn kokouksen käsistä.
Näiden vaiheiden ohessa oli Hildebrand, kuten tiedämme, astunut paavinistuimelle. Säälien Berengariusta koetti hän välittää. Tässä tarkoituksessa kutsui hän kokoon uuden kirkolliskokouksen Roomaan v. 1079. Muutamia päiviä ennenkuin Berengariuksen kristikunnan pääkaupungissa uudelleen tuli esiintyä, sai hän paavilta näin kuuluvan kirjeen: "en epäile, että käsität Kristuksen uhrin oikein, vaan koska minun tapani on kysyä neuvoa neitsy Marialla, niin olen kehottanut erästä munkkia rukouksilla ja paastoomisilla koettaa Marialta saada tietää, miten minun tässä asiassa tulee käyttäytyä." Huonoja enteitä Berengariukselle! Mutta Herra itse tarjoutui häntä auttamaan, hänen horjuvaa uskoansa tukemaan! Onko ihmispelko tälläkin kertaa sortava hänen lankeemukseen, vai onko hän luottaen Herraan marttyyrin verellä piirtävä muistonsa kirkkohistorian lehdille? — Turhaan koetti Berengarius puolustaa mielipiteitään, turhaan vetosi hän Gregoriuksen entisiin lupauksiin: mahtavan paavin ankaruudella vaati tämä häntä luopumaan mielipiteistään ja vannomalla vakuuttamaan aina pysyvänsä kokouksen määräämässä opissa. Lisäksi kiellettiin häntä milloinkaan enään kirjoittamasta tahi muulla tavoin väittelemästä tästä kysymyksestä. Paavikunnan loisto painoi hänen uskonsa maahan: hän vannoi ja lupasi totella.
Ja hän tottelikin. Ei enää kuulu hänen ääntänsä kokouksissa ja kynänsä on hän ainaiseksi laskenut pois. Ainoastaan hänen rauhattomassa sydämmessään riehuu taistelu, vaatien häntä usein vuodattamaan katumuksen katkeria kyyneleitä. Còme saarella lähellä Toursia, minne hän on vetäytynyt karttaaksensa ihmisten seuraa, taistelee hän kovaa taisteluaan yksinänsä. Maailma ei siitä tiedä, eikä historiakaan meille siitä mitään kerro, vaikka se päättyi vasta v. 1088, jolloin taistelijan riutuneet voimat uupuivat.
Berengariuksen esiintyminen olisi voinut virittää kirkasta valoa keski-ajan pimeässä, jos hän ihmisiä pelkäämättä olisi taistellut sen totuuden puolesta, jota hän oli kutsuttu julistamaan ja Jesuksen veritodistajana puolustamaan; — mutta lopullinen tuomio on sen Herran, joka ei ansion mukaan tuomitse katuvaisia syntisiä.