Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika

by Mauno Rosendal

I.

Paavi Gregorius VII.

Sinun ylpeytes ja sinun sydämmes koreus on sinun pettänyt, että sinä asut vuorten raoissa, ja vallitset korkeat vuoret. Jos sinä tekisit pesäs niin korkiaksi kuin kotka, niin minä kuitenkin sieltä sinun kukistan, sanoo Herra. Jer. 49: 16.

Huhtikuun 22 p. 1073 kokoontui papisto Lateraani-kirkkoon siunaamaan paavi Aleksanteri II:sen ruumista haudan rauhaan. Suuri kansanpaljous oli saapunut juhlallisuutta katsomaan. Hildebrand luki messun. Kun hän oli päättänyt toimituksen, kuului yhtäkkiä väkijoukosta ääni: "Hildebrand olkoon paavina, pyhä Pietari valitsee hänen." Hämmästyneenä vetäysi Hildebrand syrjään, koettaen silminnähtävästi estää äkkiarvaamatonta ja säännötöntä vaalia, vaan kardinaali Hugo korotti äänensä, julistaen hänen kardinaalikunnan nimessä paaviksi nimellä Gregorius VII. Kaikki kardinaalit kannattivat esitystä, huutaen innostuneina: "me olemme valinneet hänen, tahdotteko häntä?" "Tahdomme" kaikui riemastuneen kansan joukosta, Hildebrand puettiin heti paavinviittaan, kruunu pantiin hänen päähänsä ja hän asetettiin paavien istuimelle. Kyyneleet valuvat Hildebrandin silmistä, hän näyttää uupuvan arvonsa painon alle. Valtioviisauttako tämä on, teeskentelyäkö vain? Väärin häntä arvostelisimme, jos niin päättäisimme. Jos kukaan, on Gregorius VII kyllä järjen mies, jonka käytöstä valtioviisauden vaatimukset mitä johdonmukaisimmalla tavalla ohjaavat, vaan sydämmensä tunteita ei hänkään aina voi salata. Noissa hänen kyyneleissään kuvastuvat vielä munkkielämän koruttomat päivät rukouksineen, lupauksineen, toiveineen, ja monet ristiriitaiset ajatukset taistelevat tällä hetkellä hänen sydämmessään, vaatien häntä tunnustamaan ihmisvoimaa mitättömäksi, ihmiskunniaa turhaksi. Ja tuolle perustukselle on hän kuitenkin rakentava tulevaisuutensa. Onko rakennus seisova?

"Jumalan kunniaa ei yksikään ruhtinas rakasta; Roomalaiset, Lombardialaiset, Normannilaiset ovat Juutalaisia ja pakanoita pahemmat, ja minua itseä painaa synteini taakka enkä näe pelastusta missään muualla kuin Jesuksen armossa." Nämä sanat, jotka tapaamme paavi Gregorius VII ensimmäisessä kirjeessä, ilmaisevat, ettei kirkon uusi ylipaimen ole välinpitämätön kirkon turmeluksen suhteen. Hän ryhtyykin heti työhön, mutta valitettavasti pukeutuu hän oman voimansa heikkoon asepukuun, suistaen taistelun jo alusta alkaen väärälle uralle.

Yhä julkisemmaksi oli moite papiston turmeluksesta ja maailmallisesta mielestä tullut, yhä kuuluvammin vaati ajanhenki kirkon johtavia henkilöitä lyhtyinään tehokkaisin toimiin tämän paheen poistamiseksi. Vaan millä tavoin olivat papit irroitettavat tämän maailman turhista menoista, joissa miltei kaikki tuhlasivat aikansa ja vieraantumistaan vieraantuivat kalliin virkansa vaatimuksille? Gregorius tiesi, että yleinen mielipide jo aikoja sitten vaatimalla oli vaatinut kirkon opettajia luopumaan avio- ja perhe-elämän huolista, jotta he esteettömästi voisivat uhrata kaiken aikansa seurakuutansa palvelukseen. Jo monta vuotta oli hän ankaran munkin innolla kannattanut tätä käsitystä ja työskennellyt sen eduksi, mutta vasta paaviksi päästyään saattoi hän pukea tuumansa ehdottomasti noudatettavan lain muotoon. Ajanhenki, jonka palvelukseen hän on antautunut, estää häntä kysymästä neuvoa Jumalan sanalta ja säälimästä lukemattomien ihmisten hellimpiä tunteita. V. 1074 kutsui Gregorius kokoon kirkolliskokouksen Roomaan. Täällä vahvistettiin kirkon jo monesti ennen laatimat päätökset pappien naimattomuudesta. Ei siinä kylliksi, että papiksi pyrkiväin tuli sitoutua naimattomuuteen, — jokaisen naineen papin täytyi heti luopua vaimostaan. Joka ei siihen suostunut, oli virastaan erotettava. Tämä laki julistettiin koko kristikunnassa. Monessa paikoin herätti se mitä katkerinta mielipahaa, kaikkialla levottomuutta. Etenkin oli vastarinta ankara Saksassa. Monen sikäläisen piispan keskeytti kansa huudoilla ja kivien heittämisillä, hänen julistaessaan paavin käskyä. Mutta Gregorius pysyi jäykästi vaatimuksissaan. Turhaan uhkasivat kapinalliset hankkeet hänen tuumaansa — hän ei horjunut; turhaan vedottiin järjellisiin syihin ja raamatun todistukseen — hän ei luopunut mielipiteestään eikä peruuttanut sanojaan. Rukouksiin, selityksiin, uhkauksiin vastasi hän käskemällä, vaatimalla. Gregoriuksen vastuunalaisuus on sitä suurempi, kuin hän monesti sai kuulla vastaväitteitä, joiden pätevyyttä hänen omatuntonsa ei saattanut kieltää. Niinpä lausuivat esim. Saksan papit eräässä tilaisuudessa: "koska paavi unohtaa Herran Math. 19: 12 lausuman sanan, 'jota eivät kaikki käsitä, mutta ne, joille se annettu on', koska paavi kokonaan unohtaa sekä tämän sanan että Paavalin todistuksen (1 Kor. 7: 9), niin tahtoo hän tirannin kovuudella pakottaa ihmisiä elämään enkelein tavoin. Lyödessään tuuleen luonnonlakienkin selvät opetukset, avaa hän irstaisuudelle oven selki seljälleen. Ellei paavi suostu peruuttamaan näitä päätöksiä, on hän kokeva, että papit kernaammin luopuvat virastaan kuin vainioistaan, ja silloin hän koettakoon ihmisten sijaan, joita hän pitää liika syntisinä hoitamaan papinvirkaa, saada enkeleitä seurakuntia johtamaan." — Vaikka Gregoriuksen rohkeus ja hänen luottamuksensa itseensä monesti täytyi kokea mitä jyrkintä vastustusta, kävi pappien naimattomuus vuosi vuodelta yhä yleisemmäksi tavaksi kristikunnassa.

Tuskin oli naineiden pappien vastarinta vähän alkanut lannistua, ennenkuin Gregorius antautui toiseen vielä vaarallisempaan taisteluun. Hän ryhtyi nim. mitä jyrkimpiin toimiin poistaaksensa simonian turmiollista pahetta kristikunnasta. Ankarasti kiellettyään jokaista, ken tämä sitten olikaan, myymästä tahi ostamasta hengellisiä virkoja, kutsui hän v. 1075 kirkolliskokouksen Roomaan tutkiaksensa tuota ruhtinasten ja muiden mahtavain maallikkojen anastamaa oikeutta sauvan ja sormuksen lahjoittamalla tehdä kirkon palvelijoita maallisen vallan vasalleiksi. Gregoriuksen tarkoitus on vapauttaa kirkko tämän maailman mahtavain vaarallisesta orjuudesta, mutta kun hän aikoo heiltä riistää investiturioikeuden, unohtaa hän, mistä tämä kirkolle niin vahingollinen tapa on alkunsa saanut. Se perustuu pappien vallanhimoon ja maailmalliseen mieleen, joka jo satoja vuosia on harjoittanut heitä etsimään tämän maailman kunniaa ja rikkautta. Ensimmäisenä heistä on paavi pyrkinyt maalliseen valtaan, ja muut ovat noudattaneet hänen esimerkkiään. Siten on papisto takertunut keski-ajan monimutkaisten yhteiskunnallisten olojen pauloihin. Valtiolliselta kannalta oli aivan luonnollista, että papit omistivat maansa samojen periaatteiden mukaan kuin kaikki muutkin; kun he kerta olivat maailmaan eksyneet, tuli heidän myös tyytyä niihin sääntöihin, joiden mukaan tämän maailman aarteita siihen aikaan koottiin ja säilytettiin. Jos he kieltäen itsensä olisivat maistaan luopuneet, niin he samalla olisivat riistäneet maallisen vallan ikeen niskoiltansa ja päässeet vapaiksi loukkaamatta valtion oikeuksia. Vaan tähän he eivät suinkaan olleet alttiit, ja viimmeisenä kaikista olisi paavi siihen suostunut. Kun Gregorius pyrki vapaaksi maallisen vallan herruudesta ja koetti saada kirkkoa ja papistoa riippumattomiksi läänityslaitoksen säännöistä luovuttamatta vähintäkään niistä eduista, joita kristikunnan hengelliset palvelijat maailman liittolaisina nauttivat, syöksi hän kirkon pitkälliseen taisteluun, jonka vaiheet usein mitä selvimmällä tavalla osottavat, miten kauas Herran seurakunta on eksynyt elämän kapealta tieltä.

Ennen pitkää sai kristikunta kokea, mitä Rooman kokous oli päättänyt. Kaikissa maissa antoi Gregorius julistaa, ettei yksikään piispa eikä abboti vastedes saisi sitoutua keisarin, kuninkaan, herttuan tahi kenenkään muun maallisen herran vasalliksi eikä siis heiltä myöskään vastaanottaa sauvaa ja sormusta. Aluksi näytti uusi laki kerrassaan voimattomalta: kaikkialla harjoitettiin simoniaa ja investituria niinkuin ennenkin. Gregoriuksen valtioviisaus älysi, missä taistelu oli alotettava. Tyyneesti jättäen Franskan kuninkaan Filipin rauhassa toimimaan esi-isiensä tavoin ja tyytyen äänetönnä siihenkin, että Wilhelm Walloittaja yhtä vähän huoli coelibatisäännöstä kuin simonia- ja investiturilaista, loi hän silmänsä Saksaan, aikoen ensin taivuttaa kuuliaisuuteen sen nuorta ruhtinasta Henrik IV:ttä, joka, päästyään täysi-ikäiseksi, v. 1065 oli saanut hallitusohjat käsiinsä. Tämä ruhtinas omisti kyllä hyviäkin ominaisuuksia, vaan oli jo varhain vallanhimoisen Hannon y.m. huonon kasvatuksen alaisena harjaantunut maltittomuuteen, huikentelevaisuuteen, irstaisuuteen ynnä muihin paheisin, jotka ennustivat monta estettä Gregoriuksen tuumille. Lisäksi sai tämä kokea, että Henrik, joka vasta voitollisesti oli masentanut Saksilaisten kapinan, Saksan tyytymättömän papiston tukemana röyhkeästi tallasi paavin julistamat lait jalkojensa alle sekä että hän, liittyen Lombardilaisten kapinallisiin hankkeisin Roomaa vastaan, pyrki anastamaan itsellensä loistavamman keisarinkruunun kuin kukaan ennen häntä oli kantanut. Taistelu oli välttämätön. Lähettilästen kautta uhkasi Gregorius sulkea Henrikin kirkon yhteydestä, ellei tämä selvästi näyttäisi muuttaneensa mieltään, sovittaisi niitä rikoksia, joista häntä yleisesti syytettiin, sekä karkoittaisi luotaan kirkonkiroukseen julistetut piispat ja neuvonantajat. Ja tähän toimeen ryhtyi Gregorius, normannilaisherttuan Robert Guiskardin, jonka hän, levittäessään valtaansa Etelä-Italiassa, oli pannaan julistanut, häntä ahdistaessa — siihen aikaan, jolloin Henrik oli kunniansa kukkuloilla, ja Lombardialaisten kiihko paavin kasvavaa valtaa vastaan kiivaimmallaan. Näin huonojen enteiden uhkaamana ei olisi moni rohjennut taisteluun antautua.

Henrik suuttui silmittömästi. Hän kutsui kokouksen Wormsiin. Se avattiin Tammikuun 24 p. 1076. Kardinaali Hugo — sama mies, joka oli julistanut Gregoriuksen paaviksi, vaan sittemmin, kun ei saanut toivottua palkintoa, luopunut hänestä — ehdotti nyt, että hän oli virastaan erotettava, "koska hän käytti valtaansa mielivaltaisesti, ryhtyen yhä vahingollisimpiin uudistustoimiin". Kaikkien läsnäolevien piispojen allekirjoittamana lähetettiin päätös Roomaan. Siihen liitti Henrik omakätisen kirjeen, jossa Gregoriuksen "laiton paaviksi-valitseminen", hänen "huono elämänsä ja omavaltainen hallituksensa" todistettiin vielä ankarammilla ja valheellisemmilla syytöksillä kuin itse pääkirjoituksessa. Kokouksen lähetystö saapui Roomaan paastonaikana, Gregoriuksen paraikaa johtaessa suurta kokousta lateraani-palatsissa. Tyyneenä kuunteli paavi keisarin kirjettä, joka alkoi tähän tapaan: "Henrik Jumalan armosta Hildebrandille, joka ei enää ole paavi, vaan petollinen munkki! Tämmöisen tervehdyksen olet sinä ansainnut. Sinä olet polkenut piispoja ja pappeja jalkasi alla ja siten päässyt rahvaan suosioon." Töin tuskin sai Gregorius kansan estetyksi surmaamasta keisarillista lähettilästä, jonka kädestä hän nyt otti kirjeen lukien sen maltillisesti loppuun. Se päättyi seuraavilla sanoilla: "Sentähden, astu alas istuimeltasi sinä, jonka tämä meidän käskymme ja piispojen tuomio on tuominnut, ja luovuta apostolinen istuin toiselle, joka ei väkivaltaisilla toimilla solvaa uskonnon pyhyyttä ja joka julistaa Pietarin puhdasta oppia. Minä, kuningas Henrik Jumalan armosta, ja kaikki meidän piispamme vaatien käskemme: astu alas, alas." Gregorius ei säikähtynyt, Hän ryhtyi heti arvaamattoman rohkeisin keinoihin. Julistaen kuninkaan sekä ne, jotka tavalla tahi toisella olivat ottaneet osaa tähän tuumaan, pannaan, vapautti hän lisäksi Henrikin alamaiset heidän uskollisuudenvalastaan. Monessa kohden merkillinen on se Gregoriuksen kirje, joka oli maailmalle ilmaiseva tämän päätöksen. Se kuuluu:

"Autuas Pietari, sinä apostolein ruhtinas, kallista hurskaat korvasi meidän puoleemme ja kuule minua, sinun palvelijaasi, jota hänen lapsuudestaan tähän päivään asti olet ravinnut sekä vapahtanut pahojen vallasta, jotka ovat vihanneet ja vieläkin vihaavat minua uskollisuuteni tähden sinua kohtaan. Sinä sekä minun hallitsijattareui, Jumalan äiti, sinun veljesi autuas Paavali ja kaikki pyhimykset ovat minun todistajinani, että pyhä roomalainen kirkkosi vasten tahtoani on kutsunut minun hallitsemaan itseänsä, sekä etten ole lukenut saaliiksi astua sinun istuimellesi, että päinvastoin kernaammin olen halannut pyhiinvaeltajana päättää päiväni kuin maailmallisen kunnianhimon ohjaamana anastaa sinun paikkaasi. Minä uskon sentähden, että armosta eikä suinkaan minun hyvien tekojeni tähden on sinulle kelvannut ja vielä kelpaa, että se kristitty kansa, joka etenkin on minulle uskottu, myöskin etupäässä on minua totteleva sinun käskyläisenäsi ja että Jumala sinun tähtesi on uskonut minulle vallan sitoa ja päästää taivaassa ja maan päällä. Luottaen tähän ja suojellen kirkon kunniaa ja turvaa kiellän minä, kaikkivaltiaan Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä ja sinun valtasi ja arvosi voimalla, kuningas Henrikin, keisari Henrikin pojan, joka äärettömässä ylpeydessään on nostanut kapinan kirkkoa vastaan, hallitsemasta Saksan ja Italian valtakuntia ja vapautan kaikki kristityt heidän hänelle valalla vakuuttamastaan kuuliaisuudesta sekä kiellän heitä häntä koskaan kuninkaana palvelemasta, sillä se, joka koettaa alentaa kirkkosi kunniaa, hän ei ansaitse sitä kunniaa, joka hänellä näennäisesti on. Ja koskei hän kristityn tavoin ole tahtonut totella eikä ole palannut Jumalan tykö, jonka hän on hyljännyt, vaan päinvastoin seurustelee pannaan julistettujen kanssa, on vikapäänä moneen epärehelliseen tekoon, sekä ylönkatsoo niitä varoituksia, joita hänen pelastuksekseen ja sinun todistajana ollessasi olen hänelle kirjallisesti lähettänyt, ja on eronnut sinun kirkostasi kylvääksensä siihen eripuraisuutta, niin minä sinun sijaisenasi sidon hänen pannan siteillä, ja turvaten sinuun sidon hänen niin, että kansat saavat tietää ja kokea, että sinä olet Pietari, ja että elävän Jumalan Poika on rakentanut kirkkonsa niin, etteivät helvetin portit voi sitä voittaa."

Näin rohkeita sanoja ei kukaan paavi vielä ollut uskaltanut lausua. Gregoriuksen ystävätkin kysyivät eperöiden: "onko paavi oikeutettu vapauttamaan alamaisia heidän uskollisuudenvalastaan, kehottamaan kansoja kapinaan laillista esivaltaa vastaan?" Niinpä esim. Verdunin piispa Teoderik eräässä Gregoriukselle kirjoittamassaan kirjeessä huomautti Josuasta, joka ei vapauttanut Israelin lapsia heidän uskottomille Gibeonilaisille vannomastaan valasta (Jos. 9). Hildebrandilaisuuden jyrkimmät kannattajat viittasivat paavin valtaan sulkea kirkon yhteydestä jokaisen tottelemattoman, oli tämä sitten vaikka kuinka mahtava ruhtinas, sekä muistuttivat siitä, että koska kirkon lait estivät kaikkia seurustelemasta pannaan tuomitun kanssa, niin oli semmoista hallitsijaa totteleminen vielä ankarammin kielletty. Mutta ontuva oli tämä puolustus, eivätkä menneiden aikojen esimerkitkään, joilla sitä koetettiin tukea, olleet kylliksi pätevät. Kun esim. viitattiin Sakaria paaviin, joka erotti viimmeisen Merovingin hallituksesta, niin unohdettiin, ettei hän ollut oikeutettu sitä tekemään; ja kun koetettiin puolustaa Gregoriuksen tekoa Ambrosiuksen esimerkillä, niin ei otettu huomioon, että tämä mainio piispa kyllä sulki Teodosiuksen kirkon yhteydestä, vaan ei suinkaan syössyt häntä valtaistuimelta. Tällaisiin ristiriitaisuuksiin takertui paavikunta, koettaessaan anastaa kirkolle maallista valtaa. Miten onneton on sen maailman kanssa solmima liitto aina ollut!

Henrikistä luopuneet kapinalliset ruhtinaat alkoivat pitää paavia paraana liittolaisenaan ja iloitsivat kuninkaansa kohtalosta. Tämän täytyi nöyrtyä, miten ylpeästi hän vastikään olikin esiintynyt. Oppenheimiin Lokakuussa v. 1076 kokoontuneille ruhtinaille, jotka eivät kuitenkaan olleet uskaltaneet ryhtyä uuteen kuninkaanvaaliin, kun ei Klugnun luostarikaan tätä heidän tuumaansa kannattanut, täytyi hänen myöntää rikkoneensa apostolista istuinta vastaan, luvata julkisesti tehdä parannus sekä kaikissa asioissa alistua paavin vallan alaiseksi. Muut häntä vastaan tehdyt syytökset vakuutti kuningas todistavansa perättömiksi joko todistajain kautta tahi jumalan-tuomiolla; jos hänen ei onnistuisi tällä tavoin näyttää toteen viattomuuttaan, oli hän altis katumusteoilla korvaamaan kaikki. Synninpäästö, jonka ainoastaan paavi voi julistaa, oli tapahtuva viimmestään Helmikuun 22 p. v. 1077. Lisäksi päätettiin kutsua Gregorius Helmikuun 4 p. Augsburgissa pidettäviin herrain-päiviin ratkaisemaan ruhtinasten ja kuninkaan välistä riitaa sekä tuomitsemaan viimmemainitun rikosasiassa.

Kopeana voitostaan, vaan viisaan valtiomiehen varovaisuuden ohjaamana, jätti Gregorius Rooman matkustaaksensa Augsburgiin. Vaan myöskin Henrik oli lähtenyt matkalle. Pannan kirous painoi häntä, eikä hän jaksanut odottaa, kunnes paavi saapuisi Saksaan. Sydäntalvella oli turvaton ruhtinas puolisonsa ja pienen poikansa seurassa monen koetuksen ja vaaran kestettyään päässyt Alppien ylitse ja oli nyt Italiassa. Paavikunnan vihamiehet Lombardiassa liittyivät joukottain Henrikkiin, niin että varovaisuus kehotti Gregoriusta etsimään turvaa Kanossan vankassa linnassa Modenassa. Sen omisti hurskas kreivitär Mathilda, joka oli Gregoriuksen innokkaimpia puolustajia ja tehokkaasti kannatti hänen periaatteitansa. Turhaan tarjosivat Lombardian ylimykset, Henrikille apua: hän ei nyt tahtonut tietääkään muusta kuin miten pääsisi paavin armoihin jälleen. Tammikuun 25 p. 1077 nähtiin Kanossan linnanpihalla outo näky. Siellä seisoi katumuspukuun puettuna Saksanmaan vasta niin mahtava kuningas avojaloin talven kylmässä, rukoillen pienen seurueensa kera päästäksensä paavin puheille. Kolme päivää täytyi hänen odottaa, ennenkuin Gregorius vihdoin laski hänen luoksensa. Kyyneleet nousivat tuon ylpeän paavinkin silmiin, hänen katsellessaan jalkainsa juuressa polvistuvaa, armoa kerjäävää kuninkaallista perhettä. Valtasiko Gregoriuksen loistava voitto, jonka vertaista paavikunta tuskin on historiansa lehdille piirtänyt, niihin määrin hänen sydämmensä, ettei hän saattanut kyyneleitään hillitä, vai säälikö hän noita onnettomia? Miten jalomielisiksi moni kentiesi olisi altis olettamaan hänen tunteitaan tällä hetkellä: katumuksen kyyneleitä hän ei vuodata, sille rakkaudelle, joka ei käytä itseänsä sopimattomasti, ei omaansa etsi, ei vihaan syty, ei pahaa ajattele, ei hän sydäntänsä avaa!

Gregorius vei katuvaiset vieraansa kirkkoon, rukoili heidän puolestaan, suuteli heitä sekä luki messun. Sitten otti hän ehtoollisleivän käteensä, mursi sen ja lausui: "hyvin tiedän, että moni syyttää minua simoniasta, väittäen minun sillä tavoin päässeen paaviksi, mutta Jumala on todistajani, että olen syytön. Todistukseksi nautin nyt Herran ruumista, jotta kaikkivaltias Jumala minun päästäisi, jos syytön olen, taikka äkillisen kuoleman kautta tempaisi minun pois, jos olen syyllinen." Levollisesti nautittuaan sakramentin, kehotti hän Henrikkiä samanlaisen jumalan-tuomion kautta todistamaan viattomuuttaan, vaan tämä ei suostunut. Miten inhottavan vaikutuksen tekee tämä kertomus, kun muistamme, että Gregorius varmaan tiesi kuninkaan olleen vikapään moneen rikokseen! Kristikunnan ylipaimen rohkenee alttarilla siunattu leipä kädessään esiintyä valtioviisauden kujeiden mukaan!

Ennen pitkää muuttuivat olot. Saksan papiston ja Lombardialaisten yllyttämänä alkoi Henrik katua paavin kanssa tekemäänsä sopimusta ja tarttui aseisin. Mutta kun Saksan ruhtinaat valittivat Rudolf Schwabilaisen kuninkaaksi, palasi Henrik Saksaan, jonka verinen sisällinen sota ennen pitkää täytti kauhuillaan. Huolellisesti salasi Gregorius, kumpaako ruhtinasta hän oikeastaan kannatti. Valtioviisaus määrää nytkin hänen käytöksensä, hän odottaa, kunnes sodan ratkaiseva hetki on tullut. Täydellä syyllä lausui Neuburgin piispa Woltram, sodan hävittäessään hänen isänmaataan: "jos ruhtinaat olisivat pitäneet keisarille vannomansa valan, niin ei valtakunnan olisi tarvinnut kärsiä tätä eripuraisuutta, joka on tuottanut kirkolle ja valtiolle tämän turmiollisen sodan." Jo on voitto Rudolfin puolella, ja Gregorius julistaa Henrikin uudestaan pannaan, vaan ei aikaakaan ennenkuin Rudolf saa surmansa Merseburgin tappelussa v. 1080, ja paavin kostonhimoinen vastustaja seisoo voittajana taistelutantereella. Jo sitä ennen oli Henrik marssittanut sotajoukkonsa Italiaan, sekä Bresciassa pidetyssä kokouksessa erottanut Gregoriuksen hänen virastaan ja määrännyt Klemens III:nen paaviksi. Saatuansa täydellisen voiton vastustajistaan, lähestyi hän uhkaavana Roomaa. Kaksi vuotta raivosi sota Tiberin rannoilla sekä Etrurian ja Latiumin vuoristossa, kunnes pyhä kaupunki vihdoin antautui Henrikille (1083). Gregoriuksen täytyi paeta Enkelilinnan muurien turviin. Mutta turhaan tarjosi Henrik hänelle sovintoa, voittajana hän siihen olisi saattanut suostua, vaan voitettuna ei konsanaan. Periaatteellensa uskollisena aikoo hän elämänsä loppuun asti taistella nöyryyttääksensä valtioa kirkon kuuliaiseksi palvelijaksi. Tämmöinen tahdon lujuus, jota eivät kovimmatkaan iskut voi masentaa, olisi omiansa herättämään meissä mitä suurinta kunnioitusta, ellei Gregoriuksen aate olisi kirkon pyhälle tarkoitukselle ventovieras ja ellei hän, koettaessaan sitä toteuttaa, käyttäisi kiellettyjä välikappaleita. Niinpä turvaa hän nytkin maailmaan, vieraantumistaan vieraantuen sille totuudelle, ettei Jesuksen Kristuksen valtakunta, jonka puolesta hän luulee taistelevansa, ole tästä maailmasta. Hän näet kutsui avuksensa pannasta vapautetun normannilaisherttuan Robertin, jonka vallassa Etelä-Italia siihen aikaan oli. Tämä kyllä vaati mahdottoman suurta korvausta, vaan kun eivät muut keinot auttaneet, suostui Gregorius vallanhimoisen herttuan vaatimuksiin. Jo istui Klemens III "Pietarin istuimella," jo oli Henrik uudelta paavilta saanut keisarinkruunun ja varmana voitostaan lähtenyt pois Roomasta, kun Normannilaisten sotajoukot lähestyivät pyhää kaupunkia. Keisarin tänne jättämä sotajoukko lyötiin ja Gregorius vapautettiin Saksalaisten käsistä. Mutta ennenkuin voittajat lähtivät pois, hävittivät he Roomaa mitä kauheimmalla tavalla. Ken oli syypää verenvuodatukseen, kenen tähden nuo lukemattomat, jotka nyt vaikeroiden kodittomina kulkivat ryöstetyn kaupungin kaduilla, olivat sukulaisensa ja omaisuutensa menettäneet? Roomalaisten viha kääntyi paavia vastaan, ja tämän täytyi paeta Normannilaisten turviin (1084). Epäluotettava on maailman ystävyys, katoova sen kunnia!

Mitä mietti maanpakolainen tuolla syrjäisessä Salernon kaupungissa? Hänen ruumiin voimansa ovat riutuneet, hänen toiveensa joskus vielä päästä "pyhään kaupunkiin" peittyvät toivottomuuden sumuihin; hän viettää aikaansa rukouksilla ja lukemisella. Mutta viimmeiseen hetkeensä asti on hän sama murtumaton Gregorius VII kuin ennenkin, päästäen ja sitoen vielä kuolinpäivänänsä. Kun hänen viimeinen hetkensä Toukokuun 25 p. 1085 joutui, lausui hän nämä sanat: "minä olen rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä, sentähden kuolen maanpakolaisena."

"Korkeaksi niinkuin kotka oli hän pesänsä tehnyt," mutta Jumala "kukisti hänen." Gregoriuksen täytyi kuolla voitettuna. Jos edes hänen elämänsä viimmeiset kovat vuodet olisivat nöyryyttäneet hänen sydämmensä, niin kentiesi olisi Herran armo avannut hänen silmänsä näkemään, miten horjuva se perustus oli, jolle kirkko jo kauan oli tulevaisuutensa rakentanut. Kuinka jalon opetuksen olisi Gregorius siinä tapauksessa jättänyt perinnöksi tuleville sukupolville, jotka sen sijaan eksyivät yhä rohkeammin kannattamaan hänen turmiollista, epäkristillistä aatettaan. Hänen rohkeat toiveensa kyllä toteutuvat: keisarit ja kuninkaat polvistuvat ennen pitkää paavien valtaistuimen juuressa, mutta juuri tuon loistavan vaipan alla, johon Siionin muurein Herrasta luopuneiden vartijain kunnianhimo ja maailmallinen mieli kirkon pukevat, kärsii taivaan valtakunta vaarallisempaa ja kovempaa väkivaltaa kuin milloinkaan ennen.