XII.
Katsahdus keski-ajan ensimmäiseen aikakauteen.
Voi luopuvaisia lapsia! sanoo Herra: jotka ilman minua neuvoa pitävät, ja ilman minun henkeäni varjelusta, etsivät, kokoovat syntiä synnin päälle;
Ne jotka menevät alas Egyptiin ja ei kysy minun suultani,
varustaaksensa itsensä Faraon voimalla ja varjellaksensa heitänsä
Egyptin varjolla. Jes. 30: 1-2.
Raakuuden ja eksytysten sumuihin peittyvät ihmiskunnan vaiheet, kun vanha maailma luovuttaa valtansa kansainvaellusten sivistymättömille kansoille. Perinpohjainen muutos tapahtui silloin ihmiskunnan kehkeymisessä — käänne, jonka seuraukset ovat nähtävinä kaikkialla. Olemme nähneet, miten kirkonkin olot keski-ajan ensimmäisenä aikakautena muuttuivat kerrassaan toisiksi. Ei siinä kylliksi, että kansan oppimattomuus ja raakuus vuosisatojen kuluessa rakentaa miltei voittamattomia esteitä kristinuskon tehtävälle: kaikenkaltaiset erehdykset kristikunnan katsantotavassa suistavat kirkon opinkin alusta alkaen aivan väärälle tielle, estäen totuuden valoa valaisemasta ihmisten sydämmiä. Suurimmaksi osaksi oli keskiaika perinyt nämä erehdykset vanhalta kirkolta, vaikkei niiden turmelusta tuottava vaikutus vielä silloin selvään näkynyt. Kansainvaelluksen pakanallisissa kansoissa itivät eksytysten siemenet sitä nopeammin, jota vähemmän he voivat hyväksensä käyttää niitä syviä totuuksia, jotka estivät vanhan ajan kristityitä kokonaan unohtamasta noiden suurten uskonsankarein katsantotapaa ja opetusta. Sydämmessään kyllä kristityt jo vanhan ajan loppupuolella suurimmaksi osaksi ovat luopuneet esi-isiensä elävästä Jumalasta ja alkaneet epäjumalia palvella, vaan monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin he kaikkien nähden rohkenivat polvistua mykkäin epäjumalten edessä. Tämä tapahtuu vasta keski-ajan öisinä vuosisatoina, jolloin kristikunta jo on ehtinyt vieraantua sille totuudelle, että "Jumala on henki ja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa häntä rukoileman." Silloin uupuvat ihmisten ajatukset henkimaailman yli-ilmoista aistillisuuteen, ja heidän pakanallinen katsantotapansa pukee uskonnon totuudet mielikuvituksen ja taikauskon kutomiin kirjaviin vaatteisin. Eksyessään tälle uralle, vieraantuu kristikunta vieraantumistaan pelastuksen syvälle, ihmissydämmen salaisimpiin piilopaikkoihin tähtäävälle totuudelle, tyytyen noudattamaan ulkonaista tekopyhyyttä, joka on tosi parannuksen vaarallisin este. Yhä pintapuolisemmaksi käy käsitys synnistä ja Jumalan vanhurskaudesta, oikea Kristus on tuntematon ja Hänen välittäjä-asemalleen asettaa keski-aika lukemattomia pyhimyksiä, joiden esirukoukset ja pyhä vaellus muka riittävät korvaamaan mitä kristittyjen parannuksesta vielä puuttuu. Augustinuksen syvä oppi synnistä ja armosta unohtuu unohtumistaan: semipelagiukselaisuus juurtuu ihmisten sydämmiin. Jo varhain eksyi kristillinen opetus tälle uralle, nukuttaen kristikuntaa luulouskon uneen. Todistuksena on esim. eräs Noyonin yleisesti kunnioitetun piispan Elegiuksen (k. 659) saarna, joka päättyy seuraaviin neuvoihin: "Se on siis hyvä kristitty, joka ei usko pyhäinjäännösten ihmeitä tekevään vaikutukseen eikä perkeleen keksintöihin, joka pesee vieraansa jalat, usein käy kirkossa eikä nauti mitään maan hedelmistä, ennenkuin hän on uhrannut osan niitä; joka ei käytä vääriä rahoja ja mittoja eikä ota liikakorkoa, elää siveästi ja kehottaa poikiaan siveyteen ja jumalanpelkoon; joka oppii ulkoa apostolisen uskontunnustuksen ja 'Isä meidän' sekä opettaa ne lapsilleen. Joka tekee kaiken tämän, hän on totisesti hyvä kristitty. Veljeni, te olette kuulleet, kutka ovat hyviä kristityitä. Ahkeroitkaat siis, ettei Kristuksen nimi olisi hedelmättömänä teissä. Miettikäät aina Jumalan käskyjä ja täyttäkäät ne. Ostakaat sielunne vapaiksi rangaistuksista, niin kauan kuin teillä vielä on välikappaleita, joilla vapaiksi saatatte päästä. Antakaat almuja varojenne mukaan, säilyttäkäät keskinäinen rauha ja rakkaus, paetkaat valetta, kammoksukaat väärää valaa, älkäät lausuko väärää todistusta, älkäät varastako, maksakaat kymmenykset, lahjoittakaat varanne mukaan vaksikynttilöitä pyhille paikoille, kätkekäät muistiinne apostolinen uskontunnustus ja 'Isä meidän'. Tulkaat usein kirkkoon, anokaat nöyrinä pyhimysten esirukousta. Pyhittäkäät Herran päivää karttamalla työtä. Rakastakaat lähimmäistänne niinkuin itseänne. Jos olette kaiken tämän täyttäneet, niin saatatte kerta turvallisesti astua Jumalan tuomioistuimen eteen ja lausua Hänelle: Herra anna meille, sillä me olemme antaneet, armahda meitä, sillä me olemme lähimmäistämme armahtaneet. Me olemme tehneet sen, minkä Sinä olet käskenyt. Anna meille nyt mitä luvannut olet." — Kyllä niitäkin löytyi, jotka koettivat ohjata saarnaa oikeaan suuntaan, viitaten raamatun sanan muuttumattomiin ohjeisin ja kehottaen pappeja ahkeraan sitä viljelemään, jotta he voisivat johdattaa sanankuulijoitaan sen Herran tykö, joka on meidän ainoa turvamme elämässä ja kuolemassa, vaan ajan turmeltunut henki esti ihmisiä tätä hyvää neuvoa noudattamasta. Alkuinin jalot opetukset, Kaarle Suuren pyrinnöt y.m. senkaltaiset yritykset, joiden tarkoituksena oli saada kristikuntaa perehtymään kristinuskon todellisuuteen, unohtuivat ennen pitkää. Yhtä vieraat kuin keski-ajan ihmiset olivat sivistykselle ja henkiselle viljelylle yleensä, olivat he myös uskonnon syville salaisuuksille. Tyytyen ulkomuotojen noudantaan, liikkuu kristikunnan uskonnollinen katsantotapa pinnalla kykenemättä tunkeutua syvempään. Poikkeuksia kyllä löytyy, vaan harvassa. Keski-ajan ihmiset yleensä eivät suinkaan ole alttiit puhumaan siihen tapaan kuin esim. ennen mainittu Ratherius. Nuhdellen aikansa turmelusta, jota vastaan hän miehuullisesti taisteli, lausuu hän muun ohessa "joka uskoo Kristukseen, hän tekee ihmeitä oman parannuksensa suhteen. Niinkuin Kristus astui ylös taivaasen, niin tulee meidänkin uskossa kohota sinne. Syntimmekin saattavat meille muuttua taivaasen johtavien tikapuitten astuimiksi, jos ne poljemme jalkojemme alle. Ne korottavat meitä, jos ovat meidän allamme, ne alentavat meitä, jos me olemme niiden alla. Se, joka puolustaa syntejänsä ja jota imartelijat ylistävät, ei milloinkaan pääse itseänsä tuntemaan, ja se, joka ei koskaan tunne itseänsä kuolleeksi, ei konsanaan ole elävä. Jos tahdomme välttää ijankaikkista kuolemaa, niin älkäämme uskoko niitä, jotka meitä imarrellen kiittävät, vaan tuomitkaamme itseämme synneistämme ja älkäämme suuttuko, kun muut nuhtelevat meitä niistä." Näissä sanoissa ilmaantuu tosi parannuksen mieltä, samalla kuin ne viittaavat uskon salaisuuteen, osottaen keneltä syntinen ihminen saa voimaa taistella syntiä vastaan.
Se muuttumaton totuus, että tie taivaasen on ristin tie, ei kyllä tämänkään aikakauden ihmisiltä ollut kokonaan salattu, mutta kun ei totuuden Henki saanut heille tätä totuutta selittää, eksyivät he itse määräämään itsensäkieltämisen laadun ja mitan. Siitä nuo lukemattomat säännöt, jotka viitoittavat tämän aikakauden parannustyön mutkaiset polut. Ja kuinka rasittavaa tämä parannustyö monesti onkin, ei se kuitenkaan ole omiansa nöyryttämään kristikuntaa vanhurskaalta Jumalalta armoa kerjäämään, sillä se nukuttaa ihmisten omaatuntoa ja neuvoo heitä turvaamaan papistoon, joka sitoo ja päästää, sulkee taivaan oven ja avaa sen. Ei pappien epäsiveellisyys, joka monesti on aivan rajaton, ei paavinkaan jumalaton elämä, jonka vertaista turmelusta ei kristikunta milloinkaan ennen ole nähnyt, riitä vähentämään kansan kunnioitusta kirkkoa ja sen paimenia kohtaan. Joukottain vaeltavat ihmiset Roomaan, vaikka nämä pyhiinvaellukset ryöstävät lukemattomilta heidän siveytensä ja onnensa — kirkko vastaa kaikesta, ja papit antavat anteeksi!
Samoihin määrin kuin ihmiset laiminlöivät tuota kristittyjen kallista oikeutta "pitää kanssakäymistään taivaassa", minne nuo suuret uskonsankarit, kilvoiteltuaan täällä uskollisesti loppuun asti, olivat muuttaneet, tyytyivät he seurustelemaan näiden kanssa taikauskon neuvomalla tavalla. Yhä ahkerammin alettiin koota pyhäinjäännöksiä, joilla monesti harjoitettiin mitä petollisinta kauppaa. Kun tosi usko poistuu ihmisten sydämmistä, ovat he alttiit uskomaan jos minkälaisia hullutuksia. Niin näytettiin Mantuassa jo v. 804 Kristuksen verta, ja Saksan kuninkaan Henrik I:sen kerrottiin v. 935 saaneen sen keihään, jolla Kristuksen kylki avattiin, sekä naulat, joilla Herra kiinnitettiin ristin puuhun! Samaan aikaan syntyi uusi, menneille ajoille aivan tuntematon taikauskoinen tapa. Hurskasten ruumiit eivät enää saaneet rauhassa levätä haudoissa, vaan kaivettiin esille säilytettäviksi ja palveltaviksi. Usein joutuivat ihmiset kerrassaan raivoon, kootessaan itselleen tämmöistä omaisuutta. Oleskellessaan Ranskassa pelasti pyhä Romuald töin tuskin henkensä, kun sikäläiset ihmiset, peläten etteivät miehen kuoltua saisi hänen ruumistaan käsiinsä, aikoivat hänen surmata. Rooma ei suinkaan koeta estää tätä taikauskon yhä karttuvaa valtaa. Se tietää, miten tehokas välikappale kansojen raakuus ja tietämättömyys on paavikunnan mahtavaksi saattamiseen, ja koettaa sitä päinvastoin kehittää tarkoitustensa mukaan. Hävyttömämmin kuin missään muualla harjoitettiin kristikunnan pääkaupungissa petosta pyhäinjäännöksillä, ostettiin ja myytiin, niin että juuri tähän aikaan syntyi tuo sattuva lauseparsi: "Muinoin sinä Rooma hirmuisilla käsillä surmasit pyhät, nyt rikastut myymällä heidän luitaan." Harvat uskalsivat vastustaa tätä törkeätä väärinkäytöstä ja epäjumalanpalvelusta. Ne, jotka korottivat ääntänsä sitä vastaan, ansaitsevat sitä suurempaa kunnioitusta, jota harvemmassa heitä löytyy. Sentähden emme saa unohtaa Lyonin arkkipiispaa Agobardia, joka miehuullisesti vastusti aikansa taikauskoisia tapoja. Vielä kuuluisampi on Turinin piispa Klaudius. Perustuen Augustinukseen, jonka teoksista hän oli oppinut, että ihminen pelastetaan ainoastaan Jumalan armosta, saarnasi hän voimallisesti kaikkea tekopyhyyttä vastaan. Rohkeasti hän lausui paavista: "minä tunnustan paavin apostoliseksi, jos hän toimittaa apostolein töitä", ja pelkäämättä Roomaa poisti hän kirkostaan koristukset ja pyhäinjäännökset, jotta kansan ääretön taikausko edes jossain määrin asettuisi. Mutta ettei ollut toivomistakaan, että eksynyt kristikunta väleen luopuisi taikauskonsa erehdyksistä, sen näemme selvään siitäkin, että Klugnyn luostarissakin, joka niin monessa suhteessa on edellä aikaansa, harjoitettiin mitä kummallisimpia uskonnollisia tapoja. Niin esim. sikäläiset munkit valmistivat Herran-ehtoollisleipää seuraavalla tavalla. Kylvö toimitettiin suurilla juhlallisuuksilla, kellojen soidessa ja munkkien veisatessa. Kun elonaika joutui, poimivat hurskaimmat veljet sadon jyvä jyvältä. Ennen kuin jyvät jauhettiin, pestiin myllynkivet hyvin huolellisesti, jotta ei mitään saastuttavaa sekaantuisi tuohon pyhään leipään. Kun kivet olivat tarkkaan peitetyt, pukeutui se munkki, joka oli valittu jauhamaan jyviä, valkoisiin vaatteisin, ja hiljaa rukoillen toimitti hän sitten tehtävänsä. Samaa tarkkuutta noudatettiin jauhoja seisottaessa sekä sitten leivottaessa. — Ei päässyt Herran ehtoollisen suuri hengellinen salaisuus tällä tiellä kirkastumaan uskon omistettavaksi!
Yhtä höllä kuin kirkonkuri usein oli todellisten syntein suhteen, yhtä säälimättömästi rangaistiin kaikkia niitä, jotka eivät, ehdottomasti alistuneet kirkon vaatimusten alle, olivat nämä vaatimukset sitten miten erehdyttävät ja väärät tahansa. Gottschalkin kohtalo on kylliksi osottamaan, millä tavalla keski-aika on kohteleva niitä, jotka uskaltavat julki lausua yleisestä uskonnollisesta katsantotavasta poikkeavia mielipiteitä. Löytyi kahdenlainen pannaanjulistaminen eli kiroominen. Toinen oli lieveämpää laatua ja sen sai piispa langettaa. Se erotti syyllisen jumalanpalveluksesta ja Herran ehtoollisen nauttimisesta. Ankarampi panna, joka sulki rikoksellisen kaikkien kirkollisten, valtiollisten ja yhteiskunnallisten oikeuksien osallisuudesta, sai arkkipiispa yksissä kirkolliskokouksen kanssa julistaa. Vähitellen anasti paavi yksin itselleen tämänkin oikeuden. Metsäneläimiä turvattomampi oli se, joka sortui tämän pannan alle. Häneltä suljettiin joka ovi, häntä pakenivat kaikki niinkuin ruttoa. Joka häntä jollain tavoin armahti, oli vikapää samaan rangaistukseen. Että tuomio kohtasi kirkon paraita jäseniä, sitä ei tarvinne mainita. Ja kristikunta totteli uskaltamatta ja tahtomattakaan hiiskata sanaakaan papiston monesti aivan mielivaltaista menettelyä vastaan. Joskus sattui, että koko maakunta joutui kirouksen alaiseksi. Silloin vaikenivat kirkonkellot, jumalanpalvelus lakkautettiin, ruumiita ei siunattu hautaan, ei kastettu lapsia eikä vihitty avioliittoja, kunnes ihmiset olivat alttiit tekemään mitä tahansa päästäksensä kirkon armoihin jälleen.
Mutta kaiken pimeyden ja turmeluksen uhallakin, leviää Kristuksen evankeliumi kaukaisiin maihin, kukistaen epäjumalien alttarit, sivistyttäen tapoja ja virittäen ijankaikkisen elämän toivoa lukemattomissa sydämmissä. Miten mielivaltaiset kirkon määräykset usein olivatkin, tuottivat ne monesti arvaamattoman suurta siunausta keski-ajan raa'oille, puoli pakanallisille kansoille. Semmoinen oli esim. v. 1041 käytäntöön astunut sääntö "Jumalan rauhasta", joka määräsi, että "keskiviikkoillasta maanantaiaamuun auringon nousuun asti kaikkien kristittyjen, ystäväin ja vihollisten, naapurien ja vierasten kesken tulisi vallita pyhä ja loukkaamaton rauha, niin että jokainen niinä neljänä päivänä ja viitenä yönä saisi joka hetki nauttia täydellistä turvallisuutta ja vapaana kaikesta pelosta jumalallisen rauhan turvissa tehdä, mitä hänen tulee tehdä." Mutta valitettavasti kirkko "ilman Jumalatta pitää neuvoa," laatiessaan lakejaan. Se ei etsi "Hänen henkensä varjelusta", vaan hakee turvaa muualta. Juuri tuo onneton ystävyys maailman kanssa, joka vihdoin korottaa kristikunnan ylipaimenen puolijumalaksi, jota ihmiset sitten vuosisatojen kuluessa polvistuen palvelevat, on eksyttävä Herran seurakuntaa yhä kauemmas oikealta tieltä. Jo Konstantinus Suuren ajoista asti on kirkko harjaantunut "menemään alas Egyptiin" etsiäksensä puolustusta vaaroissa, apua hädässä. Keski-aika kulkee ahkeraan samaa kiellettyä tietä, se kun ei yön pimeässä enää löydä elävää Jumalaa, joka on meidän linnamme ja kalliomme. Hän "asuu korkeudessa ja pyhyydessä ja niiden tykönä, joilla särjetty ja nöyrä sydän on," vaan temppeleissä estävät kuvat ja koristukset, kuollut saarna ja lukemattomat erehdykset ihmisiä Häntä löytämästä, ja Pyhän Hengen särkemiä sydämmiä löytyy niin vähän. Sentähden ei keski-ajan kristikunta luo silmäänsä korkeuteen, turvaten yksin Häneen, joka siellä asuu. Se etsii neuvoa, valoa, lohdutusta ja rauhaa paavilta, joka on maailman kanssa liitossa silloinkin, kun hän taistelee kuninkaita vastaan. Sillä Jesuksen Kristuksen Henki, joka on nöyryyden ja itsensäkieltämisen henki, ei ohjaa häntä, vaan maailman henki, ylpeyden ja kunnianhimon henki. Orjuuteen, vaan ei vapauteen, hän johdattaa, "Egyptin varjojen" sumuihin, vaan ei lupauksen maahan.
Milloin on Herra jälleen herättävä kalliisti lunastettua seurakuntaansa tuosta pettävästä unesta? "En minä jätä teitä orvoiksi" kuuluu näinäkin pimeinä vuosisatoina Hänen lupauksensa, "jonka suussa ei petosta löytty."
Minun kansani on tullut kadonneeksi
laumaksi; heidän paimenensa ovat heidän vietelleet
ja antaneet heidän eksyksissä kävellä vuorilla, niin että
he ovat vuorilta menneet kukkuloille, ja
ovat unohtaneet majansa.
Jer. 50: 6.
Toinen aikakausi (1073-1309).