IV.
Kaarle Suuren aikakausi.
— Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta. Joh. 18: 36.
Keski-ajan kansoista vetävät etenkin Frankilaiset kirkkohistorian huomion puoleensa. Mutta surkea on heidän historiansa alku. Sisällinen eripuraisuus, alituiset ryöstö- ja valloitus-retket, mitä julmimmat ja kavalimmat salavehkeet ja murhat, joihin semminkin naiset tehokkaasti ottivat osaa, tahrasivat johtavien henkilöiden maineen; raakuus ja kerrassaan pakanallinen mieli vallitsi alamaisissa. Työläs on kristinuskon juurtua tässä kansassa! Valtakunnan mahtavat anastavat itselleen kaiken vallan. Merovingien suvun kelvottomat kuninkaat hallitsevat ainoastaan nimeksi. Etenkin kohosivat mahtaviksi n.s. majores domi s.o. kuninkaan hovimestarit, joiden käsissä hallitusohjat olivat. Yksi näitä oli ennen mainittu Kaarle Martel. Hän löi Arapialaiset, jotka, tultuaan Gibraltarin salmen ylitse, v. 711 olivat valloittaneet Espanjan ja nyt uhkasivat läntistäkin kristikuntaa perikadolla, seitsemän päivää kestäneessä kuuluisassa Poitiersin tappelussa (752) ja pakotti heidät peräytymään. Kaarlen kuoleman jälkeen (741) jakoivat hänen poikansa Karlman ja Pipin hovimestarin viran keskenänsä. Edellinen luopui kuitenkin "rakkaudesta Jumalaan ja taivaallisen isänmaan ikävästä" ennen pitkää maailmasta ja sulkeutui Monte-Kassinon luostariin, missä oleskeli elämänsä loppuun asti. Tällä tavoin peri Pipin, historiassa tunnettu liikanimellä "Pieni", yksin isänsä viran. Kuninkaana, vaan ainoastaan nimeksi, oli Kilderik III. Frankilaiset, jotka olivat väsyneet varjokuninkaisinsa, valitsivat Pipinin kuninkaaksi, ja valtakunnan piispat vihkivät ja voitelivat hänen vanhan testamentin tavan mukaan (752). Jo sitä ennen oli paavi Sakarias, jonka puoleen Pipin oli kääntynyt saadaksensa papistoa hyväksymään aiottua vallankumousta, vakuuttanut siihen suostuvansa. Paavia ahdistivat nimittäin Longobardilaiset, joita vastaan heikko itäinen keisarikunta ei voinut mitään, ja hän etsi maallista puolustusta heitä vastaan. Hänen jälkeisensä Stefanus II lähti Franskanmaalle ja voiteli itse p. Denysin tuomiokirkossa Pipinin "kuninkaaksi Jumalan armosta" (754). Juuri tähän aikaan alkoi Longobardilaisten valta käydä paaville yhä vaarallisemmaksi. Heidän sotaisa, saaliinhimoinen kuninkaansa Aistulf esiintyi suurella sotajoukolla Roomaan edustalla, uhaten pyhää kaupunkia perikadolla. Hädässään kirjoitti Stefanus Pietarin nimessä Pipinille: "Minä, apostoli Pietari, rukoilen Teitä, Pipin, Kaarle ja Karlman [Pipinin pojat.], kristillisimmät kuninkaat, sekä koko Franskan kansaa; Jumalan neitsyellisen äidin ja koko taivaallisen joukon nimessä rukoilen Teitä: pelastakaat kallis Rooman kaupunki! Jos kiirehditte, lupaan teille paraimmat ja loistavimmat asuinsijat taivaassa sekä paratiisin ilon. Älkäät erotko Rooman kansasta, jotta ei Teitä erotettaisi Jumalan valtakunnasta ja ijankaikkisesta elämästä. Enemmän kuin muita kansoja rakastan minä Frankilaisia. Kuulkaat, tulkaat, joutukaat, niin Herra Kristus minun rukoukseni tähden suo Teille pitkän ijän, voiton ja ijankaikkisen autuuden pyhimysten ja enkelein luona." Kun ei Pipin näistä rukouksista taipunut, lähti Stefanus häntä tapaamaan. Sydäntalvella 755 kulki hän p. Bernhardin ylitse. Valtakunnan rajalla tulivat häntä vastaanottamaan muutamat ylimykset. Pipinkin saapui paavia vastaan, astui alas ratsunsa selästä ja seurasi vähän matkaa Jalkasin ratsastavaa vierastansa. Erään toisen kertomuksen mukaan esiintyi paavi seuransa kera katumuspukuun puettuna seuraavana päivänä kuninkaan hovissa, heittäytyi hänen jalkainsa juureen, rukoillen Jumalan nimessä apua kirkon vihollisia vastaan. Tässä asemassa odotti hän, kunnes Pipin tarttui hänen käteensä, vaatien häntä nousemaan ylös. Oli miten olikaan: Frankilaisten kuningas johti sotajoukkonsa Pohjois-Italiaan, löi Aistulfin kahdessa tappelussa ja pakotti hänen luopumaan Longobardilaisten valloittamista alueista (755). N.s. eksarkatin sekä Rooman kaupungin lahjoitti Pipin paaville, mutta Itä-Rooman keisari oli kuitenkin vielä nimeksi kysymyksessä olevan alueen korkein suojelusherra. Tämä Itä-Rooman varjovalta katosi kuitenkin ennen pitkää nimeksikin.
Haikein sydämmin on kirkkohistoria lehdillensä piirtänyt kertomuksen näistä tapahtumista. Maalliseen mahtavuuteen pyrkii paavikunta, salaten itseltänsä ja kristikunnalta kirkon Herran sanat: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Surkea on kuulla, miten paavit, saadaksensa maallista valtaansa lisätyksi pienellä maanliuskalla, liehakoiden kohtelevat tämän maailman mahtavia unohtaen kokonaan Hänen, jolta ainoalta heidän tulisi armoa kerjätä. Ja kuitenkin sanovat he itseään Pietarin jälkeisiksi, vieläpä Jesukeen Kristuksen sijaisiksi maan päällä. Ken uskaltaa ajatella sitä tuomioa, jonka he tämän kautta vetivät päällensä?
Pipin pieni kuoli v. 768. Häntä seurasi valtaistuimella hänen poikansa Kaarle Suuri (k. 814), joka, veljensä Karlmanin eräässä sodassa kaaduttua (771), korotettiin Frankilaisten yksinvaltiaaksi kuninkaaksi. Jos kukaan, on Kaarle ansainnut nimen "Suuri", jonka historia on hänelle antanut. Ihmeteltävän syvään loi hän tarkan silmänsä aikansa tarpeisin; tavattomalla voimallaan ja nerollaan sai hän epäjärjestyksen ja sekasorron riehuvat aallot niihin määrin asettumaan, että läänityslaitos, tuo keski-ajan ainoa mahdollinen yhteiskunnallinen järjestys, pääsi juurtumaan Itä-Euroopassa; taitavalla kädellä ja tuolla jalolla uskalluksella, josta suuret henkilöt tunnetaan, kynti hän raakaan maahan syviä vakoja henkiselle viljelykselle, kylväen niihin rakkaudella ja valistuneella mielellä sivistyksen siemeniä. Kirkkaana valotornina, jota kuohuvat aallot turhaan koettavat kukistaa, kohoaa Kaarle aikansa myrskyisästä, sumujen peittämästä merestä niin valtaavan suurena, ettei hänen vertaistansa hallitsijaa monesti ole löytynyt. Tarkoituksemme ei voi olla koettaa kokonaisuudessaan kuvata tämän merkillisen miehen suurta elämäntyötä; tahdomme ainoastaan viitata Kaarle Suuren merkitykseen kirkkohistoriallisena henkilönä.
Frankilaisten koillisena naapurina oli Saksilaisten jo kansainvaelluksen ajoilta kuuluisa liitto, johon kuului monta Weserin ja Elben varrella asuvaa kansaa. Täällä vallitsi synkkä yö, pakanuuden ja pimeyden valta. Vapaina pakanoina olivat Saksilaiset tietysti frankilais-kristittyjen olojen mitä katkerimpia vihollisia. Turhaan olivat heikot Merovingit, turhaan heidän hoviherransa koettaneet kuuliaisuuteen taivuttaa tätä vihollista, joka yöllisellä vallallaan uhkasi heidän valtakuntaansa ja sen alkavaa, vielä kerrassaan voimatonta sivistystä. Tähän vaaraan loi Kaarle Suuri silmänsä. V. 772 johti hän sotajoukkonsa Saksilaisia vastaan, valloitti heidän vankan, vapaan pakanuuden rajalla olevan linnansa Erseburgin ja pakotti heidät rauhaan, jonka mukaan frankilaisten lähetyssaarnaajain vapaasti piti saaman julistaa evankeliumia heidän maassaan. Että Kaarle ryhtyi tähän sotaan valtiollisista syistä on silminnähtävä, mutta vaatipa häntä siihen myöskin hänen palava uskonnollinen innostuksensa. Tämä hänen luonteensa vaikutin on nim. hyvin tärkeä, se määrää miltei kaikkien hänen tuumiensa ja tekojensa suunnan ja laadun. Kristitty raamatun mielen mukaan hän ei ollut, sillä maallisiin kiinnitetty, pakanallisen ajatustavan varjostama ja sanan syvimmässä merkityksessä murtumaton oli silminnähtävästi hänen sydämmensä. Tähän arvosteluun ottamatta emme kuitenkaan saa jättää sitä tarkkaan huomattavaa seikkaa, että Kaarle eli ja vaikutti aikana, jolloin kristikunta maailman liittolaisena oli eksynyt kauas, kauas ijankaikkisen elämän viittaamalta tieltä. Jokainen henkilö on arvosteltava oman aikansa vaatimusten mukaan. Himmeänä loisti keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskon valo maailmassa, siihen kun liittyi niin paljo valevaloa maailman suurelta näyttämöltä. Kirkon päätehtävänä oli saarnata evankeliumia kaikille kansoille. Se avasi ovensa pakanamaailmalle, ja pimeys loi synkät varjonsa sen kaikkeinpyhimpään, kun eivät vartijat valvoneet Siionin muureilla. Jos milloinkaan, niin oli silloin vaikea tarkkaan erottaa Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa. Alkava sivistystyö, järjestykseen pyrkivät valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot, paavikunta, joka levittää valevaloansa Euroopan itsetietoisuuteen heräjäviin kansoihin — kaikki sulaa yhteen, vaatien itselleen kristityn nimen, joka sen erottaa tuosta raa'asta, kaikelle henkiselle viljelylle kokonaan vieraasta pakanamaailmasta. Heikkona, pimitettynä turvautuu näiden vuosisatojen kristillisyys maailmaan, jonka kanssa se voi ystävyydessä olla, se kun ei pysty sille totuuden puhdasta sanaa julistamaan, mutta pelastuksen Jumala varjelee sitä kuitenkin nytkin perikatoon joutumasta. Hän valvoo, kun muut vartijat nukkuvat, valmistaen kaikkivaltiaalla voimallaan vähitellen sitä aikaa, jolloin Hänen valtakuntansa maan päällä alkaa tuntea orjuutensa kahleiden raskaan painon ja Jumalan puhtaan sanan valaisemana särkee ne Hengen miekalla.
Kaarle Suuri ei saanut keskeymättömästi jatkaa valloitus- ja käännyttämistyötään Saksilaisten maassa, sillä hänen läsnäoloansa kaivattiin pian muualla. Longobardilasten kuningas Desiderius alkoi nim. jatkaa edeltäjäinsä hankkeita paavia vastaan. Tähän kehotti häntä sekin seikka, että Kaarle Suuri, paavikunnan suosija, oli luopunut avioliitostaan hänen tyttärensä kanssa. Kaarle marssi sotajoukkoineen Alppien ylitse, valloitti Longobardilaisten pääkaupungin ja teki koko heidän valtakunnastaan, jonka hän laski valtikkansa alle, lopun (774). Pääsiäisjuhlan vietti hän Roomassa, jossa uudisti liiton paavi Hadrianus I:sen kanssa ja vahvisti isänsä kirkolle antamat lahjoitukset, vieläpä lisäsikin niitä.
Maallisen vallan ja kirkon solmima liitto käy vuosi vuodelta yhä likeisemmäksi. Tähän viittaavat muun ohessa useat taideteokset, jotka juuri näinä aikoina syntyivät Roomassa. Niin kuvaa esim. eräs maalaus Pietaria, jonka istuimen juuressa paavi ja Kaarle Suuri polvistuvat; edelliselle antaa apostoli paavinpuvun hänen arvonsa merkiksi, viimmemainitulle lipun, joka kuvaa kristillisen maallisen vallan voimaa.
Hadrianus I kuoli v. 795, ja Pietarin istuimelle korotettiin Leo III. Heti ilmoitti tämä Kaarlelle edeltäjänsä kuolemasta ja omasta paaviksi valitsemisestaan. Myöskin kehotti hän kuningasta vaatimaan Roomalaisilta uskollisuudenvalaa. Kaarle lähetti muutamia ylimyksiä Roomaan, jotka ottivat kansalta valan sekä järjestelivät kirkon ja frankilaisvallan välistä liittoa. Monessa suhteessa merkillinen on se Kaarle Suuren paaville kirjoittama kirje, jonka nämä lähettiläät toivat muassaan Roomaan. Siinä tapaamme muiden kera nämäkin sanat: "meidän tehtävämme on jumalallisen rakkauden avulla miekalla puolustaa Kristuksen pyhää kirkkoa pakanoiden hyökkäyksiltä ja uskottomain hävityksiltä sekä suojella sitä katolisen uskon ylläpitämisellä. Teidän, pyhä isä, tulee kädet korotettuina Jumalan puoleen Mooseksen tavoin kannattaa yrityksiämme, jotta kristityt kansat Teidän välityksenne kautta Jumalan johtamina ja suojelemina kaikkialla ja aina saavuttaisivat voiton, ja Herramme Jesuksen nimi tulisi kirkastetuksi koko maailmassa." Ihmeellistä kristillistä aistia, suurta uskonnollista harrastusta, jaloa valtioviisautta, mutta ajanhengen tahraamaa, Jumalan valtakunnan salaisuuksille vieraantunutta puolitotuutta ilmaisevat nämä sanat.
Ei aikaakaan, ennenkuin Kaarle Suuri oli tilaisuudessa maailmalle osottamaan, että hän oli solminut ystävyyden liiton paavin kanssa. Eräs Hadrianuksen sukulainen Paskalis, joka oli nauttinut tämän mitä suurinta suosiota, ryhtyi kapinallisiin hankkeisin ja murhayrityksiin Leo III:tta vastaan, kun hänen ei onnistunut säilyttää entistä asemaansa paavillisessa hallituksessa. Vietettiin p. Markuksen juhlaa Huhtikuun 25 p. v. 799. Paavi ratsasti juhlasaatossa Rooman kadulla, kun yhtäkkiä kapinoitsijat hyökkäsivät häntä vastaan, tempasivat hänen alas hevosen selästä, riistivät vaatteet hänen yltään ja jättivät hänen rääkkäyksistä puolikuolleena kadulle. Ei ainoakaan ihminen korottanut kättänsä puolustaaksensa onnetonta. Hetken kuluttua veivät jumalattomat rauhanhäiritsijät paavin erääsen luostariin, missä he luultavasti aikoivat hänen surmata. Muutamien ystävien avulla onnistui Leon kuitenkin paeta. Hän lähti heti Kaarlelle valittamaan sitä väkivaltaa ja ääretöntä solvausta, jonka alaisena hän oli ollut. Kuningas, jonka sotajoukot juuri näinä vuosina taistelivat tuon tuostakin kapinoitsevia Saksilaisia vastaan, lupasi seuraavana vuonna saapua Roomaan. Leo oleskeli Frankilaisten turvissa syksyyn saakka. Sillävälin hallitsivat kapinalliset vallananastajat Roomassa, kirjoittaen Kaarlelle kirjeitä, joissa maanpakolaisuudessa olevaa paavia syytettiin jos minkälaisista rikoksista. Sitä kummallisempaa, että Leon palajaminen kotia muodostui täydelliseksi voittoretkeksi. Hän otettiin vastaan rajattomalla kunnioituksella ja riemulla.
Uteliaina ja levottomina odottivat Roomalaiset Kaarle Suuren tuloa. Hän saapui Roomaan syksyllä v. 800. Joulukuun 1 päiväksi kutsui hän papiston, aateliston ja porvarit suureen kokoukseen p. Pietarin kirkkoon, missä syytökset paavia vastaan olivat tutkittavat. Puettuna roomalaiseen aatelispukuun esiintyi Kaarle määrättynä päivänä kirkossa ja piti puheen äänettömälle väkijoukolle. Hän sanoi tulleensa asettamaan kirkon häirittyä rauhaa, rankaisemaan sen päämiestä kohtaan tehtyjä rikoksia sekä ratkaisemaan Roomalaisten ja paavin välistä riitaa. Viimmemainitun kysymyksen johdosta lausuivat saapuvilla olevat piispat yksimielisesti: "emme uskalla olla osallisina apostolisen istuimen tuomitsemisessa, sillä se on kaikkien kirkkojen pää; se ja sen sijainen tuomitsee kaikkia, vaan sitä ei kukaan tuomitse." Paavin syyttäjät eivät voineet mitään todistaa, ja vapaaehtoisesti tarjoutui Leo lisäksi valallakin vakuuttamaan viattomuutensa. Rauhanhäiritsijöitä kohtaan noudatti Kaarle valtiollisista syistä suurta lempeyttä.
Joulunpäivänä nähtiin samassa kirkossa vielä juhlallisempi toimitus. Kun Kaarle jamalanpalveluksen päätyttyä hetken oli polvistunut Pietarin kuvapatsaan edessä, lähestyi häntä paavi kultainen kruunu kädessä ja laski sen kuninkaan pään päälle. Riemastuneena huusi kansa, niinkuin muinoisille Rooman keisareille: "Kaarlelle, hurskaimmalle Augustukselle, Jumalan kruunaamalle suurelle, rauhaa suojelevalle roomalaiselle keisarille, ikää ja voittoa!" Nyt voiteli Leo Kaarlen Länsi-Rooman keisariksi, antoi hänelle kuuluisain keisarein puvun sekä suuteli häntä vanhan tavan mukaan. Tyhjää seremoniaako, roomalaisen ylpeyden hetkistä tyydyttämistäkö tämä vain oli ilman minkäänlaisia historiallisia seurauksia? Asiaa oli tuumittu ja valmistettu jo silloinkuin Leo III kävi Kaarlen luona, ja valtakunnan suuret samoinkuin Rooman ylhäiset tiesivät siitä silminnähtävästi jo ennenkuin itse tuo juhlallinen toimitus täytti koko Rooman riemulla. Mutta varma on, ettei yksikään siihen aikaan vielä käsittänyt tämän kruunauksen suurta merkitystä kristikunnan myöhemmille vaiheille, jos kohta muutamat aavistaen siihen suuntaan ajattelivatkin. Länsi-Rooman suuri maine herää kuolleista, sen keisarinkruunun loisto ei ole himmentynyt, vaikka tämä kruunu kauan on ollut kätkettynä tuon kuuluisan keisarikunnan raunioiden alla. Kansat luovat ihaillen silmänsä siihen, kunnioittaen sen omistajaa kristikunnan Jumalan voitelemana hallitsijana. Rooma kohoaa uudelleen maailman pääkaupungiksi, jonka hengellistä, keisarin tukemaa valtaa kaikki ovat alttiit kumartaen palvelemaan. Ihmisten keksimä maallinen Kristus-valta salaa, rasittaa, onpa monesti kokonaan tukehuttaa Herran tosi valtakunnan, joka "ei ole tästä maailmasta." Mutta totuuden voittamaton voima on kuitenkin näistäkin pimeyden valtojen varjostamista olosuhteista kerta esiintyvä todistukseksi, ettei se keski-ajan pimeimpinä aikoinakaan sortunut.
Kaarlen sota Saksilaisia vastaan päättyi vasta v. 783. Miehuullisesti olivat nämä puolustaneet vapauttansa ja vanhaa pakanallista uskontoansa frankilaisia sotajoukkoja vastaan. Nyt heidän vihdoin täytyi taipua ja antaa kastaa itsensä. Keski-aika levitti evankeliumia miekka kädessä! Usein tahrasi Kaarle Suurikin tässä "pyhässä sodassa" säälimättömällä julmuudella maineensa. Mutta kaiken inhimillisen turmeluksen uhallakin itivät kuitenkin kristinuskon väkivaltaisesti Saksilaisten maahan kylvämät siemenet siunaukseksi lapsille ja lastenlapsille.
Monessa muussakin sodassa, paitse niissä, joihin tässä sivumennen olemme viitanneet, välkkyi Kaarle Suuren voittoisa miekka, hävittäen pakanamaailman uhkaavaa valtaa. Mutta paljoa suuremman maineen kuin näiden sotaisten voittojen kautta on hän saavuttanut voitoillaan henkisen viljavainion suurella taistelutantereella. Kristillisen sivistyksen kartuttaminen oli aina hänen silmämääränsä. Tämä on sitä ihmeellisempää, kun Kaarle oli kasvatettu sotapalvelukseen eikä nuorena itse saanut paljo oppia. Hän esim. vasta vanhana oppi kirjoittamaan. Mutta mitä hänen itse nuorena oli täytynyt kaivata sitä koetti hän kuninkaaksi päästyään voimiaan säästämättä saavuttaa sekä sivistyksen rakkaudesta alamaisilleen runsaalla kädellä jakaa. Paraiten viihtyi hän aikansa jaloimpain tiedemiesten seurassa, tuumien heidän kanssaan tehokkaimmista keinoista raakuuden ja tietämättömyyden poistamiseksi, suuren valtakuntansa korottamiseksi siveyteen ja sivistykseen. Hän perusti monta koulua, jota hän itse tarkasteli, valvoi pappien siveellisyyttä ja vaati heitä hurskauteen sekä tieteellisiin harrastuksiin, toimitti oppineitten ystäviensä kautta kirjoja, vaikutti sivistyttäen ja jalostuttaen kaikkiin oloihin. Kirkkohistoriakin lukee hänen keski-ajan merkillisimpäin henkilöiden joukkoon, todistaen hänen vaikutuksensa kirkon kehkeytymiseen olleen arvaamattoman suuren. Kaarle Suuren aikakauden kirkollisetkin olot ovat monessa suhteessa hänen henkensä muodostamat. Silmäilkäämme likemmin näitä oloja.
Vaikea on meidän uuden ajan ihmisten, jotka sukupolvesta toiseen olemme nauttineet sivistyksen hedelmiä ja esi-isillemme jo kauan saarnattua puhtaan Jumalan sanan siunausta, käsittää, miten pimeä keski-ajan pitkä yö oli. Niidenkin ihmisien siveellinen ja kristillinen kanta, jotka olivat kutsutut muita johtamaan, oli surkean alhainen. Sota- ja metsästysretket, juomingit ja muut hurjat huvitukset olivat monessa paikoin silloisen papiston päätoimena. Työläästi itää hengellisen elämän arka siemen tuossa kaikelle henkiselle viljelylle turmiollisessa ilmanalassa. Suurta on semmoisissa olosuhteissa ajatellakaan tuon raa'an maan viljelemistä, mutta vielä jalompaa käsin tarttua auraan ja ryhtyä työhön. Sentähden ansaitsevat kaikki tähän suuntaan viittaavat toimet, kuinka vähäpätöisiltä ja lapsellisilta nämä meidän silmissä sitten näyttänevätkin, mitä suurinta huomiota. Lähtemättömästi ovat niiden henkilöiden nimet, jotka tässä tarkoituksessa astuivat keski-ajan kolkolle viljavainiolle, aikakirjoihin piirretyt. Yksi niistä on Metzin piispan Krodegangin (k. 766). Auttaaksensa papiston kurjaa tilaa vaati hän kaikkia hiippakuntansa pappeja elämään yhdessä, luostarintapaisessa rakennuksessa, jotta he, erotettuina maailman riehuvista oloista, voisivat auttaa toisiansa tieteellisissä harrastuksissa sekä esimerkillään, etenkin yhteisinä hartaudenhetkinä, joiden luku salmistan sanojen mukaan, "seitsemästi päivässä minä kiitän sinua sinun vanhurskautes oikeuden tähden", määrättiin seitsemäksi, kehottaisivat toinen toistansa etsimään sitä mieltä, josta papinviran tosi siunaus valuu. Näitä kokouksia kutsuttiin "capitula" [Krodegangin järjestämistä "capituloista" saivat tuomiokapitulit alkunsa, niinkuin niiden nimikin johtuu tästä sanasta.], sentähden että niissä aina luettiin yksi luku raamatusta. Kaarle Suuri, jonka uskonnollinen harrastus ja rakkaus sivistykseen kannatti kaikkia tähän suuntaan pyrkiviä yrityksiä, koetti kaikin tavoin saada Krodegangin tuumaa käytäntöön. Tämän laatimia sääntöjä korjaeltiin ja täydennettiin, ja Kaarlen pojan Ludvig Hurskaan aikana määrättiin niiden noudattaminen laiksi kaikkialla frankilaisvaltakunnassa Achenin kokouksessa (816). Monen papin sydämmessä heräsi tämän laitoksen kautta ijankaikkisen elämän painava kysymys, ja keski-ajan vaikea sivistystyö, jota kristinusko tarvitsi välikappaleekseen, virkistyi sen kautta monessa paikoin ennen arvaamattomaan eloon.
Jumalanpalveluksenkin järjestämisen suhteen on Kaarle Suuri vaikuttanut paljon. Hän perusti erityisiä kouluja Gregorius Suuren kirkkoveisun opettamista varten, jotta nuo juhlalliset säveleet pääsisivät Jumalaa ylistämään kansainvaellusten kansojenkin huulilla. Achenin tuomiokirkossa kuultiin Kaarle Suuren aikana germanilaisen kristikunnan ensimmäisten urkujenkin soivan. Ne oli Itä-Rooman keisari Mikael I hänelle lahjoittanut. Senaikuiset kirjailijat kiittävät niiden ääntä valtaavan mahtavaksi ja ihmeen suloiseksi.
Alppien pohjoispuolella löytyvät kirkot olivat tähän aikaan vielä yksinkertaiset ja pienet sekä miltei kaikki puusta. Keskiajan rakennustaide, joka myöhemmin loi niin ihmeteltävän jaloja rakennuksia, oli vielä kehdossaan. Mutta sitä nähtävämpänä ovat sen sijaan nuo taikauskon ja väärälle uralle eksyneen kristinuskon synnyttämät turmiolliset ilmiöt, jotka myöhempien aikojen rakentamien kirkkojen komeiden holvien suojassa vuosisatojen kuluessa eksyttävät ihmisiä. Ukkosenilman, vihollisen sotajoukon tahi muun onnettomuuden lähestyessä soivat kirkonkellot, joita tältä ajalta ruvettiin käyttämään. Niiden luultiin nim. voivan poistaa pahojen henkien tuhotöitä. Kaarle Suuri kielsi tämän taikauskoisen tavan, niinkuin myöskin kirkonkellojen "pyhällä öljyllä" voitelemisen ja siunaamisen kolmiyhteisen Jumalan nimeen, jonka tavan taikauskon varjostama, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut kristinusko oli keksinyt. Kuinka suuressa määrässä hän oli päässyt kohoamaan aikansa katsantotavan yli, todistaa muun ohessa myöskin hänen käsityksensä kirkonkuvista. Kuten vasta saamme nähdä, riideltiin itäisessä kirkossa juuri hänen aikanaan tästä asiasta, ja yhä suuremmalla innostuksella vaativat Konstantinopolin kristityt, sekä oppimattomat että oppineet, itselleen oikeutta saada kuvia palvella. Kun tähän vielä lisäämme, että sama eksyttävä tapa jo Gregorius Suuren ajoista alkaen runsain käsin oli kylvänyt myrkyllisiä siemeniään läntisenkin kirkon jumalanpalvelukseen, täytyy meidän todellakin ihmetellä Kaarle Suuren käytöstä tämän kysymyksen suhteen. Hänen kehotuksestaan kirjoitti hänen oppinut ystävänsä Alkuin (k. 804) kirjan, jossa muun ohessa huomautetaan siitä, ettei Jumalan ja pyhimysten töitä voida aistillisesti kuvata, ne kun ovat hengellistä laatua. "Niillä mahtanee olla kehno muisti, joita ei kuvien välityksettä voi saada Jumalaa kiittäen palvelemaan, niiden henki on epäilemättä heikko, jotka eivät kuvien avutta pääse kohoamaan aistillisuuden yli. Yleensä ei Jumala ole etsittävä näkyväisistä, vaan sydämestä; salaisuutemme ovat hengellistä laatua," kirjoittaa hän. Mutta toiselta puolen ei Kaarle Suuri myöskään tahtonut millään tavoin kannattaa vastapuolueen, etenkin itäisessä kirkossa raakaan väkivaltaisuuteen pukeutuvaa vaatimusta, että kysymyksessä olevan paheen estämiseksi kaikki kuvat ja koristukset olivat kirkoista poistettavat. Hänen kauneudenaistinsa tarjosi tässä kohden, niinkuin monessa muussakin suhteessa, kättä hänen valistuneelle uskonnolliselle käsitykselleen. Vaikka paavi Hadrianus I, joka puolusti kuvien palvelemista kirkoissa, julkisesti vastusti Alkuinin kirjaa, pysyi Kaarle mielipiteissään, koettaen saada frankilaisen kirkon pappeja niitä noudattamaan. V. 794 pidettiin tässä tarkoituksessa kirkolliskokous Frankfurt am Mainissa. Siellä päätettiin, että kirkkoja kyllä saisi kuvilla kaunistaa, vaan kuvien palveleminen kiellettiin jyrkästi. Ei pääse ajanhengen mahtava virta tempaamaan mukaansa kaikkia oloja, niinkauan kuin Kaarle Suuren voimallinen käsi sille salpoja rakentaa; kun tämä käsi hervosi, kävi kuvainpalveleminen länsimaissa yhä yleisemmäksi.
Olemme maininneet Alkuinin nimen. Hän syntyi Yorkin kaupungissa Euglandissa v. 735. Ensimmäiset tietonsa kokosi hän kotikaupunkinsa piispankoulussa, jonka johtajaksi hän, kehitettyään sivistystään matkoilla Franskassa ja Italiassa, pääsi. Kun hän jonkun ajan kuluttua jälleen lähti ulkomaille, tapasi hän Kaarle Suuren Paviassa y. 781. Tämä oli ennen kuullut mitä kiitettävimpiä arvosteluja miehen opista ja kyvystä ja pyysi häntä muuttamaan Franskaan. Alkuin piti kutsumusta Jumalan viittauksena ja saapui seuraavana vuonna muutamien oppilastensa kera Kaarle Suuren hoviin. Jo sitä ennen oli sivistystä harrastava frankilaiskuningas kutsunut luoksensa muita oppineita, joista etenkin Paavali Warnefrid ja Pietari Pisalainen ovat saavuttaneet suuren maineen. Kaarle Suuren hovi tuli ennen pitkää ajan sivistystyön keskustaksi, josta valon säteet herättäen ja virkistyttäen levisivät kaikkialle. Olemme jo viitanneet Alkuinin tarkkaan, ajan turmeltunutta henkeä vastustavaan uskonnolliseen aistiin. Vielä selvempänä esiintyy tämä kuitenkin hänen p. raamatusta lausumistaan mielipiteistä. Niinpä kirjoitti hän eräälle englantilaiselle piispalle: "pyhä raamattu olkoon usein sinun kädessäsi, jotta itse saisit ravintoa sielullesi ja voisit johdattaa muita laitumelle." Muuan toinen hänen Kanterburyn seurakunnalle kirjoittamansa kirje päättyy näillä sanoilla: "Ilman raamattua ei voi löytyä mitään tietoa Jumalasta. Jos sokea taluttaa sokeata, niin he molemmat lankeavat kuoppaan. Hankkikaat itsellenne opettajia, jotka teille raamattua opettavat, jotta ei totuuden lähde teidän keskuudessanne kuivuisi. Kun rukoilemme, puhumme me Jumalan kanssa, kun luemme Hänen sanaansa, puhuu Hän meidän kanssamme." Oudon kirkasta valoa säteilee näistä sanoista meitä kohtaan kahdeksannen vuosisadan pimeästä yöstä!
Kaarle Suuren kehotuksesta toimitti Alkuin raamatunselityksiä, jotka kaikki huomauttavat meitä miehen nerosta ja kristillisestä mielestä, jos niitä nimittäin arvostellaan hänen aikansa kehityskannan mukaan.
Ihmeteltävä on tosiaan tuo väsymätön harrastus kristillisen sivistyksen korottamiseksi, jonka tähän aikaan tapaamme Kaarle Suuren hovissa. Sen tuloksena oli monen muun siellä silloin syntyneen ansiokkaan teoksen kera myöskin eräs postilla eli saarnakirja, johon mukaelemalla oli koottu vanhan kirkon suurimpain saarnaajain saarnoja. Sen toimitti Warnefrid, Kaarle Suuren pyynnöstä. Kirjan silmämääränä oli estää saarnaa pappien oppimattomuuden ja epäkristillisen mielen vuoksi suistumasta väärälle uralle tahi kerrassaan vaikenemasta. Ei olisi valistunut keisari tähän yritykseen saattanut valita parempaa apumiestä. Sydämmestään harrasti myös Alkuin puhtaan Jumalan sanan julistamista kansalle. Eikä kukaan ollut alttiimpi kuin hän käymään käsiksi niiden esteiden poistamiseksi, jotka hidastuttivat ja estivät evankeliumin sanaa löytämästä tietä ihmisten sydämmiin. Papinvirka oli hänen silmissään pyhä tämän sanan oikeassa merkityksessä, kansan johtaminen pimeydestä totuuden ihmeelliseen valoon kaikista toimista kalliin. Kauniisti kirjoittaa Alkuin Orleansin piispalle Teodulfille, joka vasta oli saanut palliuminsa Roomasta: "niinkuin kalliitten kivien loisto kaunistaa kuninkaan kruunua, niin tulee saarnakyvyn jalostuttaa piispanviittaa. Muista, että papillisen arvon kieli on taivaan valtakunnan avain. Sentähden, älä lepää, vaikene, äläkä pelkää puhua, sillä Kristus itse seuraa sinua työssäsi ja matkoillasi. Eloa on paljo, mutta vähä työntekijöitä; sitä ahkerampien tulee näiden harvojen olla."
Yksissä Alkuinin ja muiden tieteellisyyttä ja kristillisyyttä harrastavien ystäviensä kanssa valvoi Kaarle Suuri tarkkaan valtakuntansa pappien elämää. Kelvottomat erotettiin virastaan, joll'eivät varotukset ja nuhteet auttaneet. Yleensä käytti keisari säälimätöntä ankaruutta missä vain huomasi, että hänen säätämiään lakeja laiminlyötiin tahi niiden noudattamista kierrellen kartettiin. Kirkon kuri, jonka määräyksiä vanhan ajan viimmeiset epäsiveelliset vuosisadat, kristinuskon tnrmeltuminen sekä kansainvaelluksen myrskyt olivat heikontaneet, määrättiin hyvinkin ankaraksi, jokaisen täytyi oppia ainakin "Isä meidän" ja apostolinen uskontunnustus äidinkielellään ulkoa, Huolimattomia pakotettiin tottelemaan paastolla, vieläpä ruumiinrangaistuksillakin.
Tehokkaasti otti Kaarle Suuri osaa oppiriitoihinkin, mikäli niitä hänen aikanaan ilmaantui. Itäinen kirkko, jonka tehtävänä kristillisen opin puolustaminen ja kehittäminen oli ollut, ei enään pystynyt tätä suurta tehtäväänsä jatkamaan. Totuuden Henki oli siitä poistunut; se oli vanhentunut, väsynyt. Sen laatimista opinsuunnitelmista kaipasi etenkin oppi Pyhästä Hengestä täydentämistä. Kirkkoisä Augustinus oli kehittänyt toisen yleisen kirkolliskokouksen päätöstä, ja viidennellä vuosisadalla syntyneesen Atanasiuksen uskontunnustukseen (I osa) tehtiin se lisäys, että P. Henki käy ulos myöskin Pojasta. Suuren kirkkoisän käsitys tästä syvästä totuudesta on aivan raamatunmukainen, jos kysymystä Jumalan sanan valossa tarkastetaan. Jesus kyllä sanoi opetuslapsilleen: "koska Lohduttaja tulee, jonka minä teille Isältä lähetän, totuuden Henki, joka Isästä käy ulos, se on minusta todistava", vaan sama Herra on myöskin lausunut "Isä ja minä olemme yksi," siten selvään viitaten siihen, että Isän Henki myöskin käy ulos Pojasta, ja samaa todistaa koko raamatun oppi Jumalan kolminaisuudesta. Vaan tälle kannalle ei menneiden aikojen laatimiin, kaavoihin jähmettynyt itäisen kirkon oppi päässyt kohoamaan. Se riippui ykspuolisesti Konstantinopolin kokouksen päätöksessä, syyttäen läntistä kirkkoa Nicaealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen väärentämisestä. Asiaa tutkittiin ensi kerran ennen mainitussa Toledon kokouksessa (589), missä kuningas Reccared teki uskontunnustuksen (I osa) uuden tunnustuksen mukaan. Tästä alkaen tuli tämä tunnustus yleiseksi tavaksi länsimaissa. Kaarle suuren aikana keskusteltiin ja kirjoitettiin paljon tämän riitakysymyksen johdosta, josta itäinen kirkko tuon tuostakin moittien muistutti. Frankfurt am Mainin kokous hyväksyi lisäyksen "Pyhä Henki käy ulos myöskin Pojasta," ja Achenin kokous vahvisti tämän päätöksen, julistaen sen läntisen kirkon opiksi v. 809. Tähän riitaan otti Alkuin tehokkaasti osaa. Leo III hyväksyi itse opin, vaan koetti estää lisäyksen ottamista Nicaealais-Konstantinopolilaiseen tunnustukseen.
Vaikka Arabialaiset olivat laskeneet suurimman osan Espanjaa valtansa alle, koetti sikäläinen kristikunta säilyttää kirkkoansa ja kristillistä tunnustustaan joutumasta perikatoon. Tämä onnistuikin Kaikkivaltiaan armosta, vaikka valloittajien ies oli raskas. Vaan luonnollista on, että sen vaikutus on huomattava monessa suhteessa. Itse kristillisen opinkin alalla ilmaantuivat seuraukset jo varhain. Arabialaiset pilkkasivat tätä oppia muun ohessa siitäkin, että se väitti Jumalalla olevan pojan. Kun tämän lisäksi otamme huomioon, etteivät Länsi-Gotilaiset monofysiitillisen riidan vaiheissa, kuten kirkko yleensä, olleet hyljänneet Teodorus Mopsvestialaisen teoksia, joissa Vapahtajan luonnot hyvin jyrkkään toisistaan erotetaan, vaan päinvastoin mieltymyksellä olivat lukeneet niiden latinalaista käännöstä, ei ole kummallista, että Nestoriuksen opista muistuttava harhaoppi täälläkin syntyi. V. 785 esiintyi Toledon piispa Elipandus oppilaansa Feliksin puolustamana sillä väitöksellä, ettei Jesus olekaan Jumalan Poika sanan varsinaisessa merkityksessä. "Maria" — niin hän opetti — "oli vain Jumalan palvelija eikä semmoisena saattanut synnyttääkään kuin ainoastaan palvelijan." Opettaen, että Vapahtaja vasta koko maallisen elämänsä aikana osotetun kuuliaisuutensa vuoksi palvelijan asemasta oli korotettu Jumalan Pojaksi sanan täydellisessä merkityksessä, sortui Elipandus Nestoriuksen erehetykseen. Tätä uutta harhaoppia, joka kirkkohistoriassa on tunnettu Adoptianismin nimellä, vastustivat Kaarle Suuren teologit. Sekä Warnefrid että Pietari Pisalainen kirjoittivat sen edustajia vastaan. Frankfurt am Mainin jo ennen mainittu kokous, johon oli saapunut 300 piispaa, hylkäsi miltei yksimielisesti Adoptianismin (794). Feliks taipui peruuttamaan mielipiteensä, turhaan koetettuaan niitä puolustaa 9 päivää kestäneessä väittelyssä Achenin kokouksessa (799), missä nerokas Alkuin kumosi kaikki hänen vastaväitöksensä. Elipandus sitävastoin pysyi erehdyksessään kuolemaansa asti.
Voitollisesti taisteli läntinen kirkko harhaoppisuutta vastaan Kaarle Suuren aikana, jos nim. pidämme silmällä ainoastaan kahden viimmemainitun erehdyksen poistamista. Mutta jos luomme silmämme syvempään senaikuisen kirkon tilaan, ei arvostelumme ole sama. Keski-ajan yö ei kyllä enää ole niin pimeä kuin edellisenä vuosisatana: sen taivaalla välkkyy moni kirkaskin tähti, luoden kristillisen sivistyksen valoa kaukaisiin maihin; mutta ikäänkuin aavistaen tuon syntyvän maallisen Kristus-valtakunnan kykenemättömyyttä oikein hoitamaan noita kalliita armonvälikappaleita, jotka Herra kirkollensa on uskonut, uupuu kristikunnan ijankaikkisuuden toivo, etsien lohdutustaan maallisissa. Tyydyttäen itseänsä sillä pettävällä lohdutuksella, että yön himmeä valta on päivän kirkkautta, ei tämä aika aavistakaan, miten kova taistelu vielä on oleva, kun kristikunta herää unestaan. Mutta näinäkin öisinä hetkinä, valmistaa kaikkivaltias Jumala näkymättömän valtakuntansa voittoa maan päällä, käyttäen kaikkia voimia, itse niitäkin, jotka silminnähtävästi vastustavat Häntä, viisasten tarkoitustensa perille saattamiseksi. — "Hänen neuvonsa on ihmeellinen, ja sen jalosti toimittaa."